Mitä tehdä....

K

Kyfi6070930

Oman äänensä löytänyt
Poikani on n. Parin kuukauden ikäinen ja nämä pari pari viimeistä viikkoa ovat imeneet itsestäni kaiken mehun. Rakastan häntä yli kaiken ja en luopuisi hänestä ikinä, en antaisi hänelle sattua mitään. Tilanteeni tällä hetkellä on henkisesti nolla, jaksamis kykyni on nolla ( vaikka poika on helppo ) isä ei ole kuviossa. Ihanaa mennä kylään kun tuttavat hoitavat häntä ja minä saan vapaat kädet kiitos heille :Heartred yksin ollessani en saa ajatuksia kulkemaan, itkettäisi mutta en itke. Osaan kommunikoida pojan kanssa, mutta välillä katson vain häntä ja mietin onko hällä hyvä olla siinnä, pötkötellen tapittaa kun äiti ei jaksa ottaa syliin tai lörpöttää hänelle. Elämän haluni on kokonaan poissa, poikani on ainut kenen takia jaksan välillä jopa väkisinkin. Hän on minun aurinko ja silmäteräni :Heartred mitä tehdä kun ei enään vaan mikään tunnu hyvältä..
 
Ota yhteys neuvolaan, sieltä ohjaavat mistä saat apua ja mikä palvelee sinua parhaiten, sillä vaihtoehtoja on.
Kunnan psykologilta saat keskusteluapua. Kotihoidolta on mahdollisuus saada kotiapua ja vapaaehtois puolella mll tarjoaa paljon erilaista apua ja tukea.
 
Sitä olen myös itse miettinyt, minun on vain niin vaikea ottaa apua vastaan, olen tottunut pärjäämään yksin jo nuoresta saakka. Menneisyyden takia on vaikea puhua tuntemattomille, kun pakolla viety heidän juttusille... Mutta todellakin voisi kokeilla jos avautuminen helpottaisi :)
 
Tsemppiä, kuulostaa masennusoireilulta. Hae apua. Sulla on varmasti rankkaa huolehtia yksin kaikesta, hoitaa vauva yksin jne. Me äiditkin tarvitaan joskus sitä kuuluisaa omaa aikaa, alkaa kummasti elämä näyttää valoisammalta ja jaksat sitten hymyillä vaavillekin.
 
Todellakin tsemppiä ja varmasti olet väsynyt hoitamaan kaiken itse. Jos tuntuu mahdottomalle puhua tuntemattomalle, niin voisitko alkuun pyytää vaikka ystävää kylään tai mennä sukulaisille pariksi kolmeksi päiväksi ja saada heiltä apua hoitoon? :)
 
Ehdottomasti ota asia puheeksi neuvolassa! Kyllähän tuo vaikuttaa raskauden jälkeiseltä masennukselta. Varmasti puhkeaa helpommin juuri niillä, joilla ei ole sitä kumppania jakamassa arkea ja vastuuta lapsesta. Nostan isosti hattua kaikille teille yksinhuoltajille! Nyt sen ymmärtää tai voi ainakin kuvitella, kun on itsekin äiti.

Mullakin on kaikenlaisia ajatuksia myllertänyt synnytyksen jälkeen. Päällimmäisenä varmaan se, etten osaa oikein nauttia vauva-arjesta. Oli kai erilaiset odotukset tms. Poika on niin hurmaava, että tulee helposti syyllinen olo omista tuntemuksista. Minunhan pitäisi olla onneni kukkuloilla! Mutta ei se ole niin yksinkertaista. Niin isoja asioita on kuitenkin muuttunut omassa elämässä, niin onhan se selvää, että ajatukset heittelehtii. Täytyy vaan suhtautua niin, että vauva kasvaa koko ajan ja tuo jatkuvasti uutta sisältöä elämään. Kai kaikilla on omat vaikeutensa joko vauvan tai omien tunteidensa kanssa, mutta se on ohi menevää aikaa. Kestää aikansa tottua suuriin muutoksiin. Sitä paitsi kyllä vanhemmallakin on oikeus tuntea surua, pelkoa ja epätoivoa. Ihmisiä mekin vain ollaan!

Älä pidä sisälläsi noita tunteita! Et ole missään tapauksessa huono äiti, jos joudut tilanteessasi ottamaan apua vastaan. Päin vastoin, uskalla sitä pyytää, ettet polta itseäsi loppuun! Ajattele aikaa eteenpäin. Mitä kaikkea mukavaa teillä voikaan olla edessä, kun vauva tuosta vähän kasvaa! Myöhemmin kaikki vauva-ajan uurastus palkitaan. Voimia kovasti!
 
Miten aloittaja jakselee nyt? :)
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top