Ei jokainen, mut varmasti moni äiti, vaikkei ääneen myönnäkään kokee tilanteita, jossa omat voimat ei riitä ja tekis mieli vaan heivata lapsi mäkeen (ja huom! ajatuksen tasolla). Itelleni käynyt niin hyvä tuuri, et poika on hyvä nukkumaan ja yleisesti arki rullaa varsin vaivattomasti - silti joka kerta koittaa neuvolapsykologi työntää kotipalvelua apuun (en siis koe tarvetta, mut katsotaan sitten ku tää toinen syntyy). Enkä siis koe itseäni paskaksi, jos myönnän, etten vaan jaksa. Lapset on niin erilaisia. Helppohan mun on puhuu, ku on tämmönen simppeli ja vaivaton lapsi - silti meinaa hermo joskus mennä, ku ei vaan kädet/aika riitä.
Ja pyydä ihmees apua isovanhemmilta, kavereilt tms... jos nyt vaan ketään löytyy. Ei sitä heti tartte täysin ulkopuolisille antaa vastuuta, mut ton uupumuksen suhteen kantsii harkita just esim neuvolapsykologin tai vastaavan kaa juttelua. Itelläni pää pysynyt hyvin kasassa (oon siis äärimmäisen stressiherkkä ihminen), kun on ulkopuolinen taho kenen kans vaihtaa ajatuksia, vaikkei mikään hätä olekaan.