Mitä jos ei pidä lapsestaan?

[Quara]

Onko teistä kukaan ottanut neuvolassa puheeksi sitä, että mitä jos lapsen synnyttyä ei pidäkään lapsestaan? Tai jos äidintunteet ei herää?
 
Minä kysyin tätä, mutta minulle vastattiin, että olisin varmasti maailmankaikkeuden ensimmäinen äiti, jolle kävisi näin. Ja se siitä. Yritin hetken jatkaa keskustelua, mutta sain vain kuulla tätä "on ihan normaalia tuntea noin, mutta kyllä se siitä. Äitiys mullistaa tunteita ja sinulla on oikeus kaikenlaisiin tunteisiin"- mantraa.
 
Eikä täti siis kuunnellut minua ollenkaan. Kyllähän minä noita ajatuksia osaan itsellenikin hokea. Olisin halunnut kuulla, minkälaisia tukitoimia on tarjolla jos näin käy ja mitä voidaan asialle tehdä, jos äidintunteeni eivät herääkään. En halunnut kuulla, ettei niin voi käydä, koska niin kuitenkin voi käydä.
 
En ole niitä ihmisiä, jotka mielestään tarvitsisivat rohkaisua. En minä epäröi ja tarvitse siksi rohkaisua. Olen ihan rohkea ihminen, haluan vain tietää faktat siitä, mitä voidaan tehdä, jos epätodennäköinen skenaarioni toteutuu. Onko teistä kukaan saanut vastaavanlaisiin tunteisiin mitään järkevää vastausta neuvolassa?
 
Kun itsekin tekee neuvontatyötä, niin ehkä tässä korostuu vielä enemmän se, että minua ottaa päähän, kun kysymykseen ei vastata. On toki totta, että joskus oikea kysymys pitää osata lukea rivien välistä, mutta minulla neuvolatäti meni kyllä kovasti vikaan, kun luuli, että haluaisin vain kuulla, että skenaarioni on mahdoton. Ja näin siis siitäkin huolimatta, että tarjoilin kysymykseni hänelle kyllä ihan suorana, en edes sivulauseessa.

 

[Tirri]

Onpas ärsyttävää tuommoinen! [>:] Kun ei suoraan kysymykseen saa suoraa vastausta! Itselle ei tuollainen skenaario ole vielä tullut mieleen, mutta eihän se toki mahdotonta varmaan ole. Itse jotenkin luotan siihen että ne äidintunteet herää kun ne on nyt jo nostaneet niin kovin päätään! Meidän kylillä toimii ainakin mukavasti vertaisryhmiä joista olen kuullut kavereilta sekä lukenut neuvolan ilmoitustaululta. Kannattaisikohan esim. MLL:ltä kysellä onko heillä jotakin tukiryhmiä?!

 

[Quara]

Kyllähän se apu löytyy sitten kun se on ajankohtaista. Olisin vain toivonut ns. ihmisten kohtaamisen ammattilaisilta tajua vastata kysymykseen, jota kysytään. Tämä oli asia, mikä tuli ekalla neuvolakäynnillä mieleen. Ihmetyttää vain, jos yleinen tapa on se, että jätetään asiaa pohdiskeleva äiti vähän niin kuin yksin asian kanssa ja vähätellään tunnetta, mikä voi tietäkseni tulla kenelle tahansa.
 
Minä en ole masennukseen taipuvainen, mutta koska en yleisesti pidä muiden lapsista, olen joskus miettinyt, että vaikka aina olen ajatellut sen kuuluvan vain siihen, että lapset ovat muiden, ei omia, niin entä jos tunne on sama omia lapsia kohtaan. Että esimerkiksi tunnen jostain syystä voimakkaampia tunteita vaikkapa hevostani kohtaan. (ehkä erikoista, mutta silti)
 
edelleen, minulla ei ole minkäänlaisia vihantunteita tulevaa lasta kohtaan. En kai ole oikein vieläkään tajunnut olevani oiekasti raskaana.

 

[Tirri]

Ja tuli muuten mieleen, että aina voi pyytää lähetettä terpparipsykologille! Mun työkaverini tuossa seinän takana (meidän psy =) ainakin hoitaa paljon synnytysmasennus ym. perheen asioihin liittyviä pieniä pulmia, juuri nimenomaan tällaisessa asiassa voisi jo etukäteen ottaa psykologin yhteyttä, koska oikeasti kuuntelevan ja ymmärtävän ihmisen kanssa puhuminen voi helpottaa mieltä jo etukäteen [:)] mutta todella olettaisi tällaisten asioiden lomassa työskentelevän ihmisen nyt ymmärtävän vähän paremmin [8|] todella tulee sellainen olo, että vähätellään, ihan kuin sanoit!

 

[katusutariina]

ja täällä samalla linjalla Viirukhan kanssa.. Itelläni on nyt kolmas raskaus menossa ja täytyy sen verran kertoa, että en ole taipuvainen masentuneisuuteen, mutta silti molemmista aikaisemmista olen saanut synnytyksen jälkeisen masennuksen (ja kaiketi taas se edessä, huoh) ja molempien kohdalla on myös käynyt niin, että mitään äidin rakkautta tms en ole heti syntymän jälkeen tuntenut. Siinä mennyt aina useampi viikko, ennen kuin voin sanoa mitään tollasta tuntevani. Hauska sinänsä, että pari kertaa kun on tämä aihe tullut naisten kesken puheeksi (äidinrakkaus vastasyntyneeseen), meikää katotaan kuin hullua kun sanon että mitään tollasta en oo koskaan tuntenut. Että melko harvinaista taitaa olla.
No toisaalta, en myöskään yleisesti pidä vauvoista. Enkä oikein käsitä näitä ihmisiä, jotka menee ihan sekaisin heti kun näkevät jossain vauvan. En vaan ymmärrä.. Kun saisinkin lapset niin, että ne tulisit valmiina tuossa puolentoista vuoden vanhoina, niin mulla ei olis mitään ongelmaa.  

 

[Piutse]

Ihanaa että tällaiset palstat on olemassa :) Saa vastauksia niin moniin itseä askarruttaviin kysymyksii. Itsekään en pidä toisten lapsista, en ole ikinä kokenut vauvakuumetta, enkä lässyttele ja ihastele kaikkia lasten aikaansaannoksia. Kuitenkin olen nyt raskaana ja haluan tämän lapsen. Olen päässäni pähkäillyt onko minulla "oikeutta" tähän kun en tulenpalavasti ole halunnut tulla äidiksi 10 vuotiaasta asti.
Ja tosiaan, entä jos se oma lapsi ei teekään tunteille mullistusta? Jos äidinvaistot ei herääkään? Mistä sitä voi tietää ennenkuin kokee. Tottakai toivon, että suhde omaan lapseen on erityisen rakas ja tunnen itseni äidiksi. Mutta, entä jos....

 

[katusutariina]

noh.. veikkaisin, että mikäli nyt et sairastu todella vakavaan masennukseen ja sitä kautta sairaalahoitoon, etkä näe lastasi lainkaan seuraavan kymmenen vuoden aikana, niin voi olla, että et siihen omaan lapseesi rakastu.. no vitsi vitsi siis, vaikka taustalla pieni totuus piileekin [:D]

Mutta tuo, että ylipäätään ajattelet aihetta etukäteen, kertoo mun mielestä sen, että tulet sitä lastasi kaikesta huolimatta rakastamaan. Et välttämättä heti samana päivänä, mutta viimeistään muutamassa kuukaudessa.