Mistä on hyvät äidit tehty?

Susq87

Susq87

Näppärä viestien naputtelija

Mistä on hyvät äidit tehty?

20.3.2012

Rintamaidosta, pitkästä pinnasta, kotona olemisesta, luomusoseesta, muffinintuoksusta, lähiruuasta, kestovaipoista, siististä kodista, virikkeistä, pottakakasta, muskarireissuista, raskausarvista, valvotuista öistä? Niistäkö on hyvät äidit tehty?

 

Äitikilpailu starttaa kiivaasti usein jo raskausaikana. Odottava äiti saa kuulla mahansa olevan liian iso tai omituisen pieni. Raskaana oleva ei osaa rauhoittua, vaan keskittyy liikaa töihinsä tai unohtelee tolkuttomasti raskausdementiassa. Lastenrattaat on valittu ekologisesti tai cityelämää kunnioittaen, kuohuviinisiemaus tai burana ovat merkki vastuuttomuudesta, kampaajan väriaineista puhumattakaan. 

Meno ei taatusti laannu lapsen synnyttyä maailmaan. Herkkä äidin mieli kuulee moitteita ja vaatimuksia, vertailua ja vihjeitä. Milloin lasta ei saisi lelliä liikaa, milloin toruminen aiheuttaa järisyttäviä itsetunto-ongelmia. Lasten kasvaessa kilpa-ajo kiihtyy vielä ura- ja kotiäitien välillä jopa lehtien mielipidepalstoja myöten. Hiekkalaatikon reunalla arvotetaan, kenellä on rankinta ja kuka pääsee helpoimmalla. Onko tosiäiti kotona vai jatkaa uraa, tekee ruuat kotikeittiössä vai turvautuu eineksiin, antaa lapsen toisinaan yökylään vai valvoo sängyn vierellä ainoana vaihtoehtona?

Äiti voi olla äidille susi tai korvaamaton tuki ja lempeys, kun arjen puuduttavuus piinaa ja äitiyden saappaat ovat tolkuttoman suuret. Kirjassaan Taivaan täydeltä sormenjälkiä Katja Kaila tiivistää vertaistuen koskettavasti: ”Kiitos toisesta äidistä, joka myös usein väsyy, kiljuu ja räyhää. Kiitos, että hän uskaltaa sanoa sen ääneen”.

Äitiyden ihanuus ja syvällinen tärkeys voi kääntyä suositusten täyttämisiksi. Myös äitiyttä voi suorittaa niin pitkälle, että iloa katoaa pukluihin ja puuroihin. Lapsen päiväunienkaan aikana ei uskaltaudu pysähtymään omiin ajatuksiin ja kahvikupin ääreen. Sen sijaan sitä hinkkaa listoja ja lattioita puhtaaksi sekä valmistaa jo seuraavaa ruokaa. Hiljalleen lipuu tilanteeseen, jossa ei osaa pyytää apua sittenkään, kun on jo uupumuksen kynnyksellä. Tunteiden kirjosta on harva saanut riittävästi tietoa etukäteen, minkä vuoksi pelästyy pimeitä hetkiä, raivon välähdyksiä tai tylsyyden tappavuutta.

Jokainen on kuullut, että hyvinvoivan vanhemman siipien alla kasvaa hyvinvoiva lapsi. Puurtava tai uhrautunut äiti ei anna lapselleen hyvää lapsuutta vaan tauottaman mallin puuhaamisesta ja puunaamisesta, itsensä unohtamisesta. Vanhemmuus tarjoaa puuduttavia rutiineja riittävästi ilman että niitä etsii kivien ja kantojen alta. Kotona opitaan käytöstapojen ja kohteliaisuuden lisäksi vieläkin kultaisempi taito: olemisen taito. Kun lapsena oppii löllimään tiskivuorten haistessa, osaa aikuisenakin tarvittaessa höllätä. Kun ei yksin osaa ja uhraudu, opettaa lapsellekin avunhankkimisen tärkeyttä. Yksin ei pärjää kukaan – ei parhainkaan äiti.

Voisiko sittenkin hetken olla itselleen armollinen? Ostaa pinaattilettuja kaupasta ja suoda villakoirien juoksun? Antaa mennä hoitoon paita pikkaisen puurossa ja illan virikkeellisten sekä sosiaalisten harrastusten sijaan löhötä lahnana sohvan uumenissa? Pyytää hoitoapua ihan siksi, että voisi olla hetken läsnä omalle itselleen? Viedä lapsi puistotädille, jotta voisi lukea kappaleen kirjaa?

Mistä on hyvät äidit tehty? Levosta ja lempeydestä, suukoista ja halimisesta. Omasta hyvinvoinnista ja omannäköisestä elämästä.

Maaret Kallio
Erityistason seksuaaliterapeutti (NACS), Väestöliiton seksuaaliterveysklinikka




http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/uutta_parisuhteista/kuukauden_kolumni2/?x217689=1567941

Niin täyttä asiaa. :)
 
mä olen samaa mieltä tuon kirjoittajan kanssa. toi on just toi "hyvä äiti"-myytti, et äidin pitäisi jaksaa ja olla niin hyvä ja onnistua kaikessa eikä ikinä saisi tuntea mitään negatiivista lapsia kohtaan eikä väsyä.

muistan hyvin, kun toi miehen poika muutti meille 3,5-vuotiaana äitinsä kuoltua. ekan puoli vuotta yritin koko ajan touhuta hänen kanssa ja viedä häntä sinnejatänne ja varmaan jotenki koettaa tarjota jonkinlaisen äidinkorvikkeen. seuraavat puoli vuotta meni siinä, että masennuin (ja makasin jonkun kuukauden jokaikinen päivä töiden jälkeen makuuhuoneessa itkemässä, kun en tuntenutkaan poikaa kohtaan mitään enkä heti uskaltanut sanoa miehelle sitä) ja kokosin ajatukset ja hyväksyin sen, etten mä voi eikä mun pidä korvata hänen äitiä, mä saan olla sellainen vanhempi, millainen pystyn kohtuudella olemaan ja mun ei tarvii rakastaa poikaa kuin omaa lasta (voin kasvattaa ja välittää hänestä kuin omasta, mutten varmaan koskaan kykene sellaiseen äidinrakkauteen, mikä mulla on esim. mun vauvaa kohtaan). ton kaiken kun hyväksyin, pystyin takaisin normaaliin arkeen ja jonkinlaiseen vanhemmuuteen. ja mun mies hyväksyi sen, etten rakasta hänen poikaansa, vaan miehelle riittää, että välitän pojasta ja olen läsnä.

ja jos lapsi vätisee, ettei tykkää mistään ruoasta, vaan ainoastaan jostain jauhelihasta eri muodoissa, syököön sitten sitä eri muodoissa. mä lohduttaudun sillä, että koulussa (ja päiväkodissa) annetaan monipuolisempaa ruokaa, niin mä voin päästää itseni kotona helpolla ja tehdä makaronilaatikkoa ja puolieineksiä, koska niitä muita mun tekemiä tai muuten vaan terveellisiä ruokia ei ilman vätinää saada alas. 

tässäpä mun ajatuksia näin perjantai-illan ratoksi
 
Hih, niin hyvä kirjoitus! Mä en ainakaan ole mikään pullantuoksuinen äiti, ainakaan vielä, kun on vaan yks lapsi, ja sekin vielä niin pikkuinen.

Mulla oli raskauden alussa masennuskausi, mä kuvittelin että mun pitäis rakastaa sitä oliota, jonka ainut merkki olemassaolosta oli kaks viivaa tikussa. Joillakin varmaan iskeekin heti siinä vaiheessa äidinvaistot ja -rakkaus kehiin, mutta mulla sen tuleminen kesti ja kesti. Loppuraskaudessa mä itkin miehellekin sitä, kuinka mulla ei ole mitään intoa silitellä kasvavaa mahaa, saatikka jutella sille! Pelkäsin etten tulis rakastamaan lasta kun se syntyy, ja etten siten kykene tarjoamaan sille hyvää ja rakastavaa kotia. Enkä uskaltanut sanoa näitä ajatuksia edes ääneen, muille naisille, kun sehän olis ollut suora tunnustus etten tuu olemaan hyvä äiti, eikä siinä mielentilassa ajateltuna tuollaiset ajatukset kuulu odottavan äidin suuhun.

Kun lapsi syntyi, mä ajattelin että hyvä äiti imettää, siitäkin huolimatta että se jo ajatuksena iljetti. Mä siis yritin imettää ja päätinkin laitoksella että me mennään rintamaidolla ainakin puolivuotiaaksi asti, vaikka joka kerta kun lapsen rinnalle nostin, mulla teki fyysisesti pahaa. Pääsin siitä tunteesta yli, ja kotiuduttiin. Ajattelin että hyvä äiti täysimettää, ja kun neuvolasta tultiin kotikäynnille, kerroin ylpeänä että meillä tosiaan mennään täysin rintamaidolla. Poika oli laihtunut. Mä koin olevani äärettömän huono äiti, kun olin epäonnistunut imetyksessä. Maailman luonnollisimmassa asiassa. Käskettiin antaa lisämaitoa ja tulla painokontrolliin viikon välein. Mä itkin kun hain korviketta kaupasta, hyvällä äidillähän rintamaidon pitäis riittää, eikä pitäis murehtia sitä kasvaako lapsi, kun hyvän äidin lapsi nimenomaan kasvaa pouhuuttaa pelkällä tissillä! Painokontrolleissa kehuttiin kuinka hyvin lapsi kasvaa kun saa sekä rintaa että korviketta, mutta huomasin että korvikkeen määrä vain kasvoi ja kasvoi, vaikka neuvolassa lupailtiinkin että kohta saa vähentää korviketta ja päästään taas pelkällä rinnalla eteenpäin. Korvikkeen määärää oli pakko nostaa, kun poika ei kertakaikkiaan ollut tyytyväinen senkään jälkeen, kun oli syönyt helposti sen kaksikin tuntia molemmista rinnoista. Sitten alkoi rintaraivarit, eikä poika rauhottunut kuin pullolla. Taas koin epäonnistuneeni, mun maito ei kelvannut pojalle. Mä en enää kolmen viikon jälkeen kertakaikkiaan kestänyt jatkuvia rintaraivareita, niiden aikana itki sekä äiti että poika. Taisteltiin joka imetyksen alussa tunti, puolitoista, että sain pojan rinnalle, ja imemään. Ja silti imetyksen jälkeen upposi hyvällä halulla desi Nannia! Ja tää toistui joka kerta kun tuli aika syödä. Eli jo pari tuntia edellisen taistelun jälkeen. Ajattelin että hyvän äidin ei pitäis joutua taistelemaan ruokailuista sylivauvan kanssa. Mä vihasin syöttöhetkiä. Se hetki, kun vauva oli oikeasti kylläinen ja lepäsi mun sylissä, oli korvaamaton, mutta ne tunnit ennen sitä hetkeä saivat mut niin masentuneeksi ja kiukkuiseksi, että en tiedä mitä olisin tehnyt joko itselleni tai vauvalle, jos olisin vielä yrittänyt jatkaa imettämistä.

Lopulta mulla ratkesikin ihan täysin, kun oltiin eräskin lauantai huudettu ja itketty neljä tuntia suoraa huutoa yhteen putkeen, eikä rinta silti kelvannut. Vaihdoin asentoa,vaihdoin rintaa, vaihdoin vauvan asentoa, sitten taas tukin rintaa väkisin vauvan suuhun, sitten yritin houkutella vauvaa itse tarttumaan rintaan, lopetin hetkeksi ja taas kokeilin kaikki kikat. Ei vaan suostunut syömään. Siihen loppui imettäminen (tai sen yrittäminen) ja päätin etten enää kiusaa poikaa. Jo seuraavana aamuna musta tuntui ensimmäisen kerran, että mä rakastan mun poikaani. Hän oli siinä vaiheessa kuukauden ja pari päivää vanha. Kun lopetin imettämisen kertalaakista, pelotti että rinnat tulee kipeiksi ja en vaan kestä sitä painetta kun maito jää rintoihin. Kappas vaan kun mitään tuskaa ei ollut, maitoa ei tihkunut juuri yhtään, eikä missään vaiheessa tullut mitään "täysinäistä" oloa. Maidon tulo lakkasi kuin seinään. Tokihan tuotanto oli aika minimaalista jo lähtiessäkin, mutta äkkiä se vaan loppui kokonaan.

Nyt mä tajuan että hyvä äiti on sellainen joka on itse onnellinen eikä aseta mielettömiä vaatimuksia itselleen. Mun mielestä äitiyttä ei tarvitse määrittää sillä, imettääkö lastaan vai ei. Tärkeintä on se että lapsi kasvaa ja kukoistaa, ja bonusta on, jos äitikin on tyytyväinen :) Poika ainakin tuntui muuttuneen silmänräpäyksessä kuin toiseksi lapseksi, sen jälkeen kun äiti ei enää ollut stressaantunut hermokimppu! Ja nyt osaan ottaa rennommin muutenkin pojan kanssa, toki oon saanut kuulla vihjauksia siitä että olen huono äiti, kun ihmiset kuulevat että meillä mennään pullotellen. En vaan ota sitä henkilökohtaisesti, ilman parempaa tietämystä ihmiset sais pitää ajatuksensa ominaan. Mä tiedän olevani paras äiti, mikä mun pojallani on. Toki oon myös ainut äiti, mutta väitän että oon just täydellinen äiti, hänelle. Mitään en silti muuttaisi, on hyvä että mä kokeilin rintaruokintaa, harmi vaan ettei se sitten kuitenkaan meillä toiminut.

Nyt tää mun teksti sivuutti aika vähän itse äiti-konseptia, kun tarrasin tohon imettämiseen.
 
Äidin rooli ei aina oo helppo ja itse kuulun just siihen kategoriiaan joka aina miettii mitä muut ajattelee ja pyrin olemaan liian täydellinen kaikessa. Lapsen kanssa pätee sama kun kaikkien ihmissuhteiden kanssa elämässä. Se ei aina ole ruusuilla tanssimista ja kaikki ei aina mene niin kun on suunnitellut. Moni ensimmäistä odottava on tarkkaan miettinyt miten kasvattaa lapsensa ja kun se lapsi syntyy monesti mielipiteet muuttuu matkan varrella. Kyllä ainakin mulla vaihtelee päivät jona lasta rakastan täysillä ja jonain päivänä taas vähän vähemmän kun on riiviö vaihe päällä. Varsinkin tuollainen 5 vee poju osaa olla välillä vähän vähemmän ihana kun sillä on ylivilkkaus ongelmia :) Mutta hyvät hetket voittaa aina. Eli äitiys on välillä vaikeeta ja siitä ei pitäisi ottaa stressiä. Ja virheistä oppii. Tuohon imetykseen sanon sen verran että ei siitä kannata ottaa tosiaan stressiä. Esikoisen kanssa oli myös tilanne että 2kk asti imetin ja sai koko ajan lisämaitoa kun maito ei riittänyt. Mulla oli hirvee syyllisyys siitä että annan sille korviketta. Nyt toisen kanssa olen saanu maidon riittämään kun tämä toinen on vähäruokaisempi tapaus. Jälkeempäin mietin että olisin nauttinut niin paljon enemmän esikoisen vauva ajasta jos olisin ollut stressaamatta sen korvike homman kanssa. Aina ei siis kaikki mene kuin oppikirjassa, ja hyvä niin. Täydellistä ei ole olemassakaan :) Ihanaista kevättä kaikille melkein täydellisille mammoille...
 
Olen kyllä tosi paljon samoilla linjoilla edellisten kirjoittajien kanssa. Mutta vaikka imetys ei ole äitiyden mitta, on se mielestäni niin tärkeä asia vauvalle, että sitä ei minusta saa missään tapauksessa yrittämättä lopettaa.

Mulla myöskään ollut raskausaikana juuri minkäänlaisia tunteita kasvavaa mahaa kohtaan. En silitellyt mahaa, en puhunut sille, meillä ei ollut edes mitään odotus nimeä vauvalle. Vaan se oli vaan vauva tai se. Enkä edes hirveesti tykännyt muiden kuin miehen kanssa puhua koko raskaudesta. Missään vaiheessa en sanonut, että meille tulee vauvaa tammikuussa, vaan sanoin että meille ehkä tulee tai pitäisi tulla :) Luulen, että minulla oli jossain piilossa niin suuri menettämisen pelko, etten ehkä uskaltanut iloita ennen kuin vauva oikeasti oli sylissä.

 
Olen kyllä tosi paljon samoilla linjoilla edellisten kirjoittajien kanssa. Mutta vaikka imetys ei ole äitiyden mitta, on se mielestäni niin tärkeä asia vauvalle, että sitä ei minusta saa missään tapauksessa yrittämättä lopettaa.

Mulla myöskään ollut raskausaikana juuri minkäänlaisia tunteita kasvavaa mahaa kohtaan. En silitellyt mahaa, en puhunut sille, meillä ei ollut edes mitään odotus nimeä vauvalle. Vaan se oli vaan vauva tai se. Enkä edes hirveesti tykännyt muiden kuin miehen kanssa puhua koko raskaudesta. Missään vaiheessa en sanonut, että meille tulee vauvaa tammikuussa, vaan sanoin että meille ehkä tulee tai pitäisi tulla :) Luulen, että minulla oli jossain piilossa niin suuri menettämisen pelko, etten ehkä uskaltanut iloita ennen kuin vauva oikeasti oli sylissä.

 
Tuli mieleen mainos tjmv jossa sanottiin että "suomi, suorittajakansa" ja se on jääny niin mieleen! Ja pätee tässäkin asiassa. Äidit todellakin väsyy siinä vaiheessa kun tämä suorittaminen astuu kehiin. Itse olen suorittaja, ennen olin enempi kuin nyt. Hain puuttuvaa itsetuntoa sitä kautta. Nyt kun olen oppinut hieman tuntemaan itseäni, olen oppinut hölläämään ja varsinkin lapsen kanssa ajattelemaan, että olen hyvä äiti (ja ihminen) tällaisena kuin olen, ilman että sen kummemmin pyrin olemaan täydellinen äiti. Suosituksiahan on suosituksen perään. Kirjat kertoo kuinka sinun tulee järjestää lapselle jo pienestä pitäen kaikenmaailman aktiviteetteja jotka kehittävät lasta, ei saa antaa lapsen katsoa telkkaria (herranjumala siinähän vain ajatellaan sitä että saadaan hetki omaa aikaa, kuinka itsekästä!!), täytyy ulkoilla sen ja sen verran päivässä, täytyy tehdä ruoka aina alusta loppuun asti itse mieluiten luomu-raaka-aineista jne jne.. Lapsen kanssa tulisi kokoajan touhuta jotain ja siinä sivussa pitäisi vielä keretä hoitaa kotia, tehdä ruoka, hoitaa kotieläimet yms.... Ja tämä imettäminen..... Kuinka sinä oletkaan huono äiti jos et imetä, syystä huolimatta. Jo synnäriltä asti äidille kasaantuu hirveät paineet. Muistan itsekin kun imetys ei heti ottanut onnistuakseen, kuinka itkin sitä monta päivää! Ja voin vain kauhulla odottaa niitä epäonnistumisen hetkiä kun lapsi ei toimikaan odotetulla tavalla ja muut osoittavat sormellaan että ompa tuokin huono äiti.

Mielestäni hyvä äiti voi itse hyvin, sekä psyykkisesti että fyysisesti. Täytyy muistaa huoltaa ja hoivata itseään, se vauva tulee siinä sivussa :) Ja antaa muiden puhua mitä puhuvat. Äiti tuntee lapsensa parhaiten ja toimii sen mukaisesti, kukaan ulkopuolinen ei voi tulla sanomaan mitä pitäisi tehdä (neuvojiahan meissä suomalaisissa riittää, muiden huolet kiinnostavat monesti enemmän kuin omat :)).
Elämässä on tärkeintä se, mitä itse tuntee, ei se miltä kaikki ulkopuolisen silmin näyttää.

 
Mä oon usein miettiny tota et mikä siinä on että se imettäminen mittaa sen miten hyvä äiti on, ainakin niiden fanaattisten imettäjien mielestä? Enkä arvostele enkä tuomitse nyt ketään, haluaisin vain tietää miksi se on niin, että miten se tissi määrää sen miten hyvä äiti on. :o

Jos tolla linjalla mennään ni muthan oli sitte alusta asti tuomittu huonoksi äidiksi kun maitoa ei tullut vaikka laitoksella oltiin tissi suussa aina kun voitiin, vaikka istuin laitoksella yöt lypsylaitteessa kiinni, ilman ainnuttakaan pisaraa.. Ja se mikä kolaus tosiaan tapahtu ku tyttö joutu lastenosastolle matalien sokereiden vuoksi kun ei saanut tarpeeksi ravintoa.. Voin kertoa että itkin, itkin sen koko illan kun tyttö vietiin pois siitä viereltä toiseenpäähän sairaalaa, mietin koko yön miten huono äiti oon ku en pysty imettämään.. Mut mietin asiaa sen 3pv ku tyttö oli lastenosastolla sokeritipassa ja kun kävin sitä aina 3tunnin välein pullosta syöttämästä.. mietin mikä on tärkeintä ja musta tärkeintä oli se että lapsi saa sen ravinnon olise sitte pullo tai tissi. Ja hyvin on korvikkeella kasvanu vaikka vähän kinkku onkin. :)

Ja tämä kohta: ”Kiitos toisesta äidistä, joka myös usein väsyy, kiljuu ja räyhää. Kiitos, että hän uskaltaa sanoa sen ääneen”. loppuun palamista tapahtuu, mulla se tulee niin etten edes huomaa sitä, kuvittelen että voin hyvin ja kaikki on hyvin ja sitku jonain aamuna herään ni tiedän jo valmiiksi miten perse olo mulla on ja päivästä tulee ihan perse. Silloin usein yritän lähteä tytön kanssa kylään että saan vähän sitä omaa aikaa ja vältän sen että tiuskisin tytölle tms.

Mut tosiaan ite oon ajatellu asian niin että ku mun on hyvä olla silloin mun lapsen on myös hyvä olla ja siihen pyrin ihan jokapäiväses elämäs ja päätöksissä. Jokainenhan meistä joskus nousee väärällä jalalla, mut onneks sitäkin tapahtuu tosi harvoin. :)
 
Nimenomaan noin minäki ajattelen.
Jos on huono päivä en pura sitä lapseen, koska huonoja päiviähän tulee aina, ei sitä saa mennä ulkopuolisiin (varsinkaan lapseen) purkamaan. Yrittää saada lapselle hoitajan ja lähtee vaikka juoksulenkille! Tai juoksee vauva vaunuissa jos ei saa hoitajaa :)
Ommuuten hyvä keino purkaa pahaa oloa tuo liikunta :)

Imettämisasiassa oon kans samaa mieltä. Jos on kaikkensa yrittäny eikä imetys silti onnistu, ei ole huono äiti kun siirtyy korvikkeisiin ettei lapsen tarvitse nähdä nälkää.

 
mä kamppailen edelleen ajoittain ton imetysasian kanssa, mun 2kk ikäinen vauva saa harva se päivä päähänsä, et tissi on perseestä, anna pullo. oon kyl ollut niin julma ja hirveä äiti, et oon huudattanut vauvaa yrittämällä kaikkeni saadakseni vauvan imemään, silläkin uhalla, että vauva on huutanut naama punaisena aikansa ja sitten hamunnut kuitenkin tissin suuhun. kieltäytyminen rajoittuu toiseen tissiin, toista hän imee hyvällä ruokahalulla. yöllä ja väsyneenä kelpaa myös se hyljeksitty tissi, toinen kelpaa poikkeuksetta aina, paitsi jos ollaan tarpeeksi väsyneitä. ja oon mä periksikin antanut ja antanut korviketta, jos imemisestä ei oikeasti tule mitään ja vauva vain huutaa nälkäänsä. oon tosin saanut vauvan rauhoitettua noissa tilanteissa pitämällä häntä tiukasti sylissä ja puhumalla nättejä, ei oo itseäänkään niin paljoa silloin raivostuttanut se huutaminen.

mulle kävi vähän samallai ku Susq87:lle, vauva joutui alle päivän ikäisenä vastasyntyneiden valvontaosastolle antibioottitippaan enkä mä alkujärkytyksessä tehnyt mitään maidontuotannon käynnistämiseksi. sit mussa heräsi suorittaja ja pakotin maidontuotannon käyntiin ja loppupelissä sain vauvankin imemään tissiä, mut ei se maito riittänytkään vaan meidän piti ottaa korvike käyttöön. ja oon itkenyt niin monet itkut ja päättänyt monta kertaa lopettaa koko touhun, koska se stressaa mua välillä niin paljon, ja sit oon taas päättänyt jatkaa, kun tulee hyvä päivä ja vauva imee hyvällä ruokahalulla.

allekirjoitan kyllä saman, että äitejä syyllistetään ihan liikaa tuosta imettämisestä enkä tarkoita, että toiset äidit olisi aina syyllisiä syyllistämiseen (vaikka kyllähän heitäkin on) vaan syyllistäminen aloitetaan jo sairaalassa ja sitä jatketaan neuvolassa. ja silloinhan imettämisestä ja vauvan ruokailutilanteesta tulee vain jotain typerää suorittamista, kun painostetaan maidontuotannon lisäämiseen eikä kannusteta ollenkaan turvautumaan surutta korvikkeisiin, jos maitoa ei vain tule tai tulee niin vähän, ettei sillä yksin ravita kasvavaa lasta.

olen mä väsynyt vauvaankin monta kertaa ja sanonutkin rumasti hänelle, mutta olen kuitenkin osoittanut, etten näin meneteltyäni ole häviämässä mihinkään, vaan jaksan ja kestän sen kiljumisen. en ole pojallekaan sen paremmin huutanut, vaan korottanut korkeintaan ääntä, jos tilanne on sitä vaatinut. mun mielestä vanhemmilla (ja myös äideillä) on oikeus ilmaista suuttumusta, kuten muitakin tunteita, mutta pitää muistaa osoittaa, ettei suuttumus jatku pitkäaikaisesti, vaan lapselle täytyy näyttää myös leppyminen ja rauhoittuminen. vauva ei ehkä tuota ymmärrä enkä ole hänelle varsinaisesti suuttunutkaan, vaan olen käynyt hetken aikaa toisessa huoneessa ja palannut rauhoittelemaan häntä.

päh, sekava kirjoitus, mutta mitään muuta ei voi odottaa, kun vauva oli eilen hankala saada nukahtamaan päikkäreille ja tänään hän on kiukutellut väsymystä pitkistä yöunista huolimatta :/ täytyy lähtee nyt kattelee, joko hän olisi hereillä ja huolisiko tissiä :)
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top