Olin huojentunut, minä pystyin siihen! Olin erityinen ja ehjä! Joulukuinen lupaus tulla oli oikeasti totta. Testitikkukin todisti sisäiset tuntemukseni aidoiksi
.
Tuntui äärimmäisen ihanalle, ja se keskenmeno pelko alkoi samantien!
Ja edellisenä päivänä mies oli minulle todennut yrityksensä (reissattiin 6kk kahden maan välillä yrittäen ajoittaa tapaamiset tallenteluineen) hänen osaltaan minunkin kanssaan saavan riittää tähän kiertoon. Ei kuulemma kannattaisi, kun vieläkään ei ollut tärpännyt...
Mietin päivän tai kaksi kerronko koko asiasta.
(Mies oli yrittänyt lasta vuosikausia exvaimonsa kanssa, inseminaatioita, ivf/pas-siirtoja myöten, lopettaen kaiken sen "turhan touhun" avieroon yli 10 v sitten)
Päätin kertoa, otin kuvan testistä...totesin kai samalla että helmikuun loppuun mennessä olisi lapsi sylissä, jos kaikki menisi siihen saakka hyvin.
Nyt 12+2 ja kaikki ok, km-pelko on kutistunut murto-osaan noista tikkutestihetkistä.
Mies on olemassa sopivasti taustalla, oli uutisen kuultuaan viikon "valeraskaana" kaikkien mahd oireiden kera ja kyllästyi moiseen ajan hukkaamiseen!
Nyt halua kuulla ainoastaan tulevan perilisensä sukupuolen, jos sen selville jollakin konstilla saan, ja ne muut naisten raskausjutut kuuluvat vain minulle. Voi odottaa kuulemma kaikessa rauhassa siihen saakka että pääsee perillisensä aikanaan näkemään, nyt hänestä kun ei sairaala ja lääkärikammoisena olisi juurikaan apua.
Raskauden nyt päivä päivältä edetessä osaan nauttia sen mukanaan tuomista näistä "meidän naisten" oirejutuista, peloista, epävarmuudesta, hengästymisestä portaissa, hassun tuoksuisesta koirasta ja mikä ihaninta jo näin ennakolta kaikista pienen ihmisen kasvuun liittyvistä iloista ja suruista. Tunnen niin eläväni, ensimmäistä kertaa olen ehjä, sen se tuplaviiva silloin todisti!