Milloin sinusta tulee/tuli äiti?

Variant_

Variant_

Oman äänensä löytänyt
Mietin jo tulevaa äitienpäivää ja sitä, miten sitä haluan itse viettää. Itse koen jo olevani äiti, vaikka esikoiseni ei vielä ole fyysisesti syntynytkään. Oma äitiyteni alkoi sillä hetkellä, kun näin tikussa kaksi viivaa. Asia konkretisoitui kaksi viikkoa tämän jälkeen, kun pääsin ensimmäiseen ultraan ja näin pienen sydämenalun sykkivän.

Milloin sinusta tulee/tuli äiti? Sinä hetkellä kun plussasit, silloin kun näit sykkivän sydämen ultrassa, kun kuulit ensimmäisen kerran tulevan lapsen sydänäänet, vai esim. vasta siten, kun lapsesi ensimmäisen kerran hengittää/hengitti ilmaa kohdun ulkopuolella?

Olen kuullut keskusteluita, joissa jotkut ovat sitä mieltä, että esim. äitienpäivänä ei voi vielä odottavaa äitiä onnitella, koska hän ei vielä ole äiti. Huonoin kuulemani argumentti asian puolesta on :"Sikiö voi vielä kuolla kohdussa tai synnytyksessä, ennen kuin se on syntynyt, joten eihän ihmistä, jolla ei vielä oikeasti ole lasta, voi äidiksi onnitella". Mitä miltä olet tästä? Onko odottava äiti jo äiti vaiko ei? Saako häntä onnitella vaiko ei?
 
Tuolla yleisellä puolella tähän jo vastailinkin...

Mulla tosiaan niin, että kyllä mä jollain asteella koen jo olevani äiti, mutta en varmaan ihan samalla tavalla vielä, kuin sitten kun lapsi syntyy.
Kyllä mä vauvalle jo juttelen masuun, että äiti sitä ja iskä tätä... :p

Kyllä äitienpäivänä voi jo odottavaa äitiä onnitella :)
 
Plussasin kaksi päivää isänpäivän jälkeen ja kävin herättämässä mieheni kakun ja kortin kanssa, kortissa luki myöhästyneet isänpäiväonnittelut :) Eli ehkä mäkin saan jo äitienpäivää viettää. Ihan hölmö olis ajatus, että ei ole vielä äiti, koska lapsi voi kuolla kohdussa tai synnytyksessä - jos lapsi kuolee 15-vuotiaana mopokolarissa tai 30-vuotiaana syöpään, lakkaako silloin muka olemasta äiti?
 
^ Juu en mäkään kyllä ajattele mitään sellaista, että jos vauvalle vielä sattuu jotain...
Mutta ei mulla kyllä varmastikaan täysillä ole vielä ne äidilliset tunteet heränneet...
Tosiaan jollain tasolla tunnen olevani jo äiti, mutta uskon että tunne muuttuu silti vielä erilaiseksi, selkeämmäksi, voimakkaammaksi ja konkreettisemmaksi sitten vasta kun lapsi on syntynyt.
 
No kai se on se konkreettisuus vasta sitten kun vauva on sylissä, mut kyllähän tässä jo 9 kuukautta kantaa ja huolta pitää/huolehtii ja tekee kaikkensa lapsen hyvinvoinnin eteen.. melkoisen äidillistä toimintaa siis :wink
 
Martuti sanoi:
Tosiaan jollain tasolla tunnen olevani jo äiti, mutta uskon että tunne muuttuu silti vielä erilaiseksi, selkeämmäksi, voimakkaammaksi ja konkreettisemmaksi sitten vasta kun lapsi on syntynyt.
Click to expand...

Mulla on varmaan aika lailla samat fiilikset, kuulosti niin tutulta!
 
Kyllä mä oon alkanu totuttelee siihen ja selvästi mussa se kaikesta epäilyksistäni huolimatta on, se Äiti osio. Nyt jo referaan, joskin hiukan huterasti itseni äidiksi kun jutellaan miehen kanssa jostain lapsen tulevaisuuteen liittyvistä jutuista, ja miehen tietty iskäksi, tosin mami ja iskä ollaan koirallekkin leikkimielisesti oltu ettei se nyt NIIN outoa kai ole. Riippuu tietty aiheesta mistä puhutaan, että sopiiko siihen noi äitylit ja iskät, muuten oon minä vaan ja ukko on ukko. Mutta on se jännä tunne ja ainakin itsellä tää 9kk tulee ihan tarpeeseen asian sisäistämiseen vaikkei varsinaista muutosvastarintaa olekaan, mutta se tajuaminen vie aikansa, en olis uskonut millanen prosessi se on kun lasta suunniteltiin. Oikeastaan kaikki on ollut ihan erilaista mitä sitä luuli ennenkun lapsi sai alkunsa, tunteet, ajatukset, kroppa.Onneksi ei hirveästi ole ns. pettymyksiä järkytyksiä negatiivisa juttuja tullut, näissä neutraaleissa ja kivoissa on tarpeeksi tajuttavaa.

Äitienpäivää en tiedä, tuskin VIETETÄÄN niinkun höösäten kun ei höösätä muustakaan ja tuntuis oudolle saada aaminainen sänkyyn tänävuonna taikka ensvuonnakaan paitsi jos on tosi väsy, sit se tietty ois kiva, mutta hymistellään varmaan miehen kanssa kaksin että hitsin vitsi. Niin me tehtiin isänpäivänäkin vaikka just oltiin saatu tietää pikkaraisesta vasta ja oltiin aika wtf fiiliksissä. Mutta oli se silti magee fiilis et vanhemmat, meistä tulee/tuli(en oo osannu rajaa vetää tuossa koska se tapahtu, varmaan sit kun sen itse sisäisti), ei siitä mihinkään pääse. Outo uusi kutkuttava tunne.

Negatiivisena tulee mukan tää huolehtiminen ja murehtiminen jota en uskonut vielä aloittavani mutta näemmä kroppa päättää, ei järki. Nyt on helpompi ymmärtää omia ja miehen porukoita, miks ne on tollasia kun on. aikasemmin sitä vaan mietti että en mä ainakaan, noi on vaa ihan hulluja. Nyt tietää paremmin, ainakin itsensä kohdalla.
 
Itse olen omasta mielestäni äiti, vaikka esikoiseni kohtasikin kuoleman ennen kuin syliini ehti. Tytön kuoltua kävin paljon keskustelua itseni kanssa äitiydestä ja tyhjästä sylistä, mutta yksi mikä todella auttoi oli se että kaikki kohtaamani ammattilaiset sairaalassa ja mielenterveyspuolella tekivät alusta asti selväksi että minä olen heidän silmissään äiti, vaikka juridisesti en sitä olekaan. Toinen minua lohduttanut oli Jennifer Wasikin englanninkielinen runo, johon törmäsin kohtukuolema.fi-sivustolla:

What Makes a Mother

I thought of you and closed my eyes
And prayed to God today.
I asked what makes a Mother
And I know I heard him say...

A mother has a baby
This we know is true.
But, God, can you be a mother
when your baby is not with you?

Yes, you can He replied,
With confidence in His voice.
I give many women babies
When they leave is not their choice.

Some I send for a lifetime,
And others just for a day.
And some I send to feel your womb,
But there's no need to stay.

I just don't understand this God,
I want my baby here.
He took a breath and cleared His throat
And then I saw a tear.

I wish I could show you
What your child is doing today.
If you could see your child smile
With other children and say:

"We go to earth to learn our lessons
Of love and life and fear.
My mommy loved Oh so much
I got to come straight here.

I feel so lucky to have a mom
Who has so much love for me.
I learned my lessons very quickly,
My mommy set me free.

I miss my mommy Oh so much,
But I visit every day.
When she goes to sleep
On her pillow is where I lay.

I stroke her hair and kiss her cheek
And I whisper in her ear.
Mommy don't be sad today,
I'm your baby and I'm here."

So, you see my dear sweet one,
Your children are not blue.
Your babies are here in MY home,
They'll be at Heaven's gate waiting for you.

So now you see what makes a mother,
It's the feeling in your heart.
It's the love you had so much of,
Right from the very start.

Though some on earth may not realize you are a mother,
Until their time is done.
They'll be up here with Me one day,
And they'll know you were the best one!

-Jennifer Wasik-
 
Ei ollut tarkoitus hieroa teitä muita naamaan omalla surullani, mutta halusin vain antaa konkreettisen esimerkin, miten tunne tekee äidin, vaikkei sitä elävää lasta ei koskaan olisi ollutkaan.
 
Mä uskalsin sanoa olevani äiti vasta synnytyksen jälkeen. Ehkä mulla oli pieni pelko taustalla, enkä uskaltanut kiintyä lapseen sen ollessa vielä kohdussa. Jälkeenpäin ajateltuna yksi keskenmeno vaikutti todella paljon näihin tunteisiin. Tällä kertaa tunnen olevani äiti jo vauvallekin, vaikka nyt varsinkin tiedän mitä voisinkaan menettää.

Äitienpäivää emme juhlineet mitenkään esikoisen odotuksen aikaan. Juurikin tuon yllä mainitun pelon takia. Muuten odottava äiti voi mielestäni juhlia äitienpäivänä niin halutessaan :)
 
Esikoista odotan ja nyt on alkanut tuntumaan että olen äiti. Ostin tori.fi:stä kassillisen vauvanvaatteita ja niitä kotiin kantaessa tuli sellainen olo että olen äiti. Tunne liittyi siihen että huolehdin tulevasta vauvasta jo etukäteen, hankin vaatteita ja muita tarpeellisia juttuja valmiiksi, teen "äitijuttuja", vaikka se vauva/pikkuinen on tuolla vatsassa vasta. Lisäksi vauvan liikkeet tekee asiasta jotenkin niin todellisen, vaikka tietysti ymmärrän että kaikkea voi sattua ja tapahtua vielä, yksi varhainen kkm takana on myös.
 
Esikoisen kohdalla ensimmäinen ultra ja varsinkin kun rupes tuntemaan liikkeitä sillon tunsin olevani äiti. Tosin kun vauva oli syntynyt niin meni aikansa, että osaisin puhua itsestäni äitinä. Nyt tämän kakkosen kohdalla jälleen se ensimmäinen ultra oli se mikä tästä teki todellisen sekä itselle että miehelle.
 
Mä olen tässä muutman kuukauden sisällä kasvanut äidiksi ja se tunne vahvistuu koko ajan. Mulla on äitienpäivän viettämisedtä tässä vaiheessa vielä sekalaiset fiilikset. Toisaalta sitä haluais viettää nyt, mutta sitten kuitenkin toisaalta kun sylissä ei ole vielä mitään niin uskaltaako sitä viettää? Aika varmaksi tiedän että mieheltä tulen äitienpäivänä jotain saamaan.
 
Mä en jotenkin vielä osaa itteeni äidiks ajatella, enkä itse asiassa osaa edes ajatella että kesällä mulla on oma pikkuinen vauva. Jotenkin se ei vaan tunnu realistiselta. Mistä sekin johtuu niin en tiiä. On tää niin uus tilanne. Varsinkin kun tätä raskautta ei mitenkään suunniteltu. Vauva on kyllä siis todella tervetullut ja ollaan molemmat siitä innoissamme, mutta ehkä kaikki vaan on tapahtunu niin nopeesti ettei ite vielä pysy perässä. Kyllä se äiti fiilis sieltä varmasti tulee sitten viimeistään kun vauva syntyy. :)
 
^ Minulla ihan sama, en vaan mitenkään konkreettisesti vielä(kään) käsitä että joku päivä se vauva on ihan oikeesti tässä, minun hoidettavanani (vaikka oli toivottu ja suht kauan yritetty). Se on jotenkin niin kaukainen ajatus, vaikka ollaan jo puolivälissä raskautta. Ei sitä vaan jotenkaan tajua, vaikka on lähes kaikki tarvikkeetkin hommannut :D On niin uusi ja outo asia. Lisäksi raskauteni on ollut todella oireeton ja maha on vielä tosi pieni, niin välillä melkein unohtaa olevansa paksuna.
Mutta kuitenkin, aina kun vauvan potkut tuntee ja tätä asiaa miettii, niin onhan se tosi tärkeä minulle jo nyt enkä jaksais odottaa syntymää. Silti en osaa kutsua itseäni vielä äidiksi, se nimi tulee minulle varmaan vasta kun vauva on syntynyt.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top