Omalla kohdallani olin täysin otettu ja pidättelin kyyneleitä, kun pyydettiin kummiksi. Tiesin kuitenkin jo etukäteen, etten tulisi näkemään kovinkaan usein kummilastani, koska lapsi vanhempineen asuu monen sadan kilometrin päässä paikassa, jonne julkisilla meno itsessään on jo melkoinen haaste. Minulla kun ei ole ajokorttia, autosta puhumattakaan.
Asun pääkaupunkiseudulla ja minulla on vuorotyö. Työputkia siis saattaa kehkeytyä 8-9 päivää putkeen, jonka jälkeen on hyvällä tuurilla kaksi päivää vapaata. Lisäksi, kuten kaikilla työssä käyvillä, ei lomaa juurikaan ole, muutoin kuin kesällä. Kummilasta on siis todella vaikea lähteä ex temporena katsomaan. Tunnen tästä ajoittain syyllisyyttä, mutta en koe sitä kuitenkaan omaksi viakseni. Olen täysin tyytyväinen nykyiseen elämäntilanteeseeni ja muistan kummilastani kuitenkin syntymäpäivä- ja joululahjoilla. Nimipäivänäkin pyrin lähettämään edes kortin jos en lahjaa ole ehtinyt ostaa. Lapsen vanhemmat ovat hyvinkin tietoisia siitä, että paikkakunnalle, jossa asuvat, on erittäin vaikea päästä julkisilla, mutta syyllistävät minua aika ajoin siitä kun en tule käymään. Tulisinhan minä, jos olisi auto, ajokortti ja 8-16 työ vapailla viikonlopuilla.
Kuten kaikissa ihmissuhteissa, kummius lähtee kummin ja lapsen vanhempien välisistä suhteista. Kummilapseni vanhemmat ovat vanhoja nuoruuden ystäviäni, mutta ajan saatossa välit ovat kuitenkin hiipuneet. Tulemme hyvin toimeen, mutta yhteydenpito on jäänyt. Lisäksi vanhempien kanssa minulla ei juurikaan ole enää mitään yhteistä puhuttavaa. Tämän takia tuntuu, kuin olisin vieraiden ihmisten lapsen kummi.
Näiden seikkojen takia mietin joskus miksi edes rupesin kummin virkaan. Olisin mielelläni enemmän kummilapseni kanssa, mutta rajoittavat tekijät eivät johdu minusta itsestäni vaan täysin minusta riippumattomista asioista. Miksi ihmiset vaativat toisiltaan niin hirveän paljon? Voisiko vähempäänkin olla tyytyväinen? Olin onnellinen siitä, että sain ensimmäisen kummilapsen, mutta lapsen vanhemmat syyllistämisillään ovat hävittäneet kiinnostukseni kummina olemiseen. Eikö jokainen voisi toteuttaa kummiuttaan niin kuin parhaakseen näkevät?
