Miksi siitä ei saisi puhua?

Ilpuri

Ilpuri

Kommentoinnin ninja
Ensin omaa taustaani:minä (pian 30 v) ja mieheni ollaan nyt vuosi yritetty, tuloksettomasti, raskautua. Välillä kuukautiset enemmän tai vähemmän myöhässä, kun enemmän, on myös tosi paljon "raskausoireita". Ehkä oon itse ajatuksillani ne saanut aikaan, ehkä en. Ehkä kyse on ollut kemiallisesta, ehkä ei. Nyt edellisen kerran (kierto jo pitkään tasaisena, lähes päivälleen) kuukautiset olivat myöhässä 5 päivää ja oheisena voimakasta etovaa tunnetta ja pyörryttämistä. Menkat sitten alkoivat ja ainahan se on ihan hullun pahalta tuntunut, kuukausi kuukaudelta aina pahemmalta ja pahemmalta, mjutta nyt tapahtui se täydellinen romahtaminen. En kykene katsomaan vauvoihin päinkään. Oon asiakaspalvelussa töissä ja mikä ihmeen tutka niillä raskaana olevilla on minun luo tulla?

Minä en ole ikinä mitenkään himoinnut tulla raskaaksi, en ole ikinä ollut vauvoista että onpa ihana ja söpö, ne ovat olleet mun silmissä söpöjä tavanomaisella tavalla. Vaikka kuin minipossu. Sehän on hurjan söpö ja lutuinen mutta en minä itselleni sellaista hankkisi. Enkä nyt tarkoita että minipossu ja vauva olisi yksi yhteen sama, mutta toivottavasti ymmärrätte mitä tarkoitan.

Lamauttavaa kipua, rintaa puristavaa kipua, raastavaa, repivää tuskaa, täydellisen kahlitsevaa kipua, sattuu niin paljon ettei pysty puhumaan, toimimaan eikä ajattelemaan. En ikimaailmassa olisi kuvitellut että minussa voisi herätä tälläisiä tunteita, että voisin haluta jotain näin paljon. Ja ei, ei pysty olemaan stressaamatta. Monet sanoo
"no elä ajattele koko asiaa!" En ole todellakaan väkivaltainen tyyppi, mutta haluatko syödä kuraa maasta? Ihan sama loppu tulema joka kuukausi, olinpa innoissani tai en, ajattelen asiaan tai en, olempa pois täältä foorumilta tai en, luimpa vauva-aiheisia kirjoituksia tai en. Aina menkat alkaa. Nyt olen varannut ekan ajan tutkimuksiin muutaman viikon päähän.

Mä oon vihainen, niin vihainen että en osaa toimia. Olen vihainen minun ystäville! Minä olen aina ollut onnellinen ystävieni raskauksista, Olen kysellyt miltä tuntuu, olen kysellyt miten neuvolassa meni, olen kysynyt mikä viikko nyt on ja onko tavaroita hankittu. Ja kyllä, olen myös kertonut omasta tilanteestani. Monet näistä ystävistäni ovat saaneet vauvan keinohedelmöityksen kautta, joten heillä on pitkiä yritysjaksoja takana, joten he tietävät mitä käyn läpi, mutta onko todella niin että he eivät osaa sanoa muuta kuin " tiedän miltä sinusta tuntuu."

Mun mieheltä kysyttiin tässä hiljan, että millonkas teille tulee sitä jälkikasvua. Ja kysyjä oli hänen vanha ystävänsä, jonka kanssa eivät nyt ihan hirveästi pitäneet yhteyttä. Jos minulta "saman tason" ystävä olis kysynyt olisin varman vastannut että katsotaan nyt, kyllähän sitä ehtii. Mun mies kuitenkin vastasi, " kyllä tässä kovasti on yritetty mutta eipä tuo ihan niin helppoa näytä olevan." Ja tämä kommentti herätti minut. Miksi tästä asiasta vaietaan? En nyt todellakaan tarkoita että haluaisin huudella ympäriinsä asiasta, mutta jos suoraan kysytään miksi pitää vähätellä asiaa, Muutamilla ystävilläni ihan selkeästi on sellaien taipumus ohjata asia ihan toiseen suuntaan jos tulee tilanne että liippaa liian läheltä.
Toki ihmiset on erilaisia, mulla se puristava tunne mikä mulla on sisuksissa helpottaa sillä sekunnilla kun joku kysyy multa että miltä musta tuntuu tai mitä mulle kuuluu, kun saan antaa sen purkauksen tulla.

Onko mun ystävät tunteneet tätä tuskaa todella? Onko niistä tuntunut näin pahalta kun ovat odottaneet positiivista testitulosta? Ja ovat joutuneet pettymään. Jos ovat, säälin todella heitä että ei ole pystyneet siitä puhumaan. Ihmisenä olen sellainen jolle on helppo avautua, mulle ihmiset tosi helposti puhuu asioitaan ja kuitenkin myös kyselen, että tilaisuuksia varmasti on ollut. Ehkä jotkut ovat pelänneet että en ole osannut sanoa oikeita asioita kun en ole ollut samassa tilanteessa, mutta nyt tilanne on muuttunut. Nyt he ovat siinä tilanteessa ja nyt heillä on tilaisuus tulla ja sanoa että "tiedän että se on raastavaa, tiedän että se repii sydämen palasiksi ja sinulla on täysi oikeus olla maassa ja itkeä. Anna sen surun tulla." Haluan lohdutusta ja ymmärrystä. En halua kuulla vain " tiedän miltä sinusta tuntuu" ja aiheen vaihto. Ja luonnollisesti en tarkoita että etukäteen pitäisi pelotella, et " siitä tulee ihan hirveetä jos ei heti tärppää". Toivottavasti ymmärrätte mitä tarkoitan.
Tietenkin puhun mieheni kanssa tästä, mutta jos kerta on olemassa naisia jotka todella ovat tämän tuskan käyneet läpi, miksi siitä ei voi puhua?

Niin, tälläistä olen ajatellut ja vatvonut.
 
Olen miettinyt ihan samaa, mutta tiedän että ihmiset ovat erilaisia.

Ennen kuin itse tulin raskaaksi, omat kommenttini lapsettomuushoitoihin ovat olleet varmaan aika laimeita, mutta en ole yrittänyt ohjata keskustelua aiheesta pois, on ollut jopa kiinnostavaa kuulla missä mennään jos toinen on halunnut asiasta keskustella. Enkä itse koe noloksi sitä, että kysyn asiasta ja toinen sanoo, että ovat hoidoissa, silloinhan asiasta voi jutella - jos toinen haluaa. Sen sijaan, jos vastaus on "ehkä joskus" ja kiertotietä kuulen, että kyse on lapsettomuudesta, niin paljon pahemmaltahan se tuntuu.

Kun itse aloimme yrittää, ajatus oli että vuoden kuluttua hoitoihin jos ei tärppää, mutta totuus on, etten yrityksestä kauheasti kellekään mainostanut. Muutamille kerroin, ja olivat sitä mieltä, että aiemminkin olisi voinut yritykset aloittaa kun meilläkin on ikää jo. Että sinne hoitoihin päästään ajoissa o_O

Osalle asia tuntuu olevan arka paikka siksi, että ihmisillä on tapana syyttää itseään ja etsiä vikaa itsestään, ikään kuin asiaan voisi tahdolla vaikuttaa. Harva ruoskii itseään allergian, värisokeuden tai hampaan juurihoidon takia. Edes syövän takia ei yleensä syytellä itseä. Lapsettomuus taas on aivan eri kategoriassa epäonnistumisen tunteineen, ikään kuin olisi vajaa ihminen. Tällaiseen olen ainakin itse törmännyt. Ja tuntuu, että vaikka sitä esiintyy sekä miehillä että naisilla, se on yleisempää tai voimakkaampaa naisilla.

Enkä itsekään ole muiden vauvojen perään kuolannut, vaikka olen aina tiennyt haluavani perheen. Hellyttävämpinä olen pitänyt kissan- ja koiranpentuja, vaikka niistä ei ole vauvan korvikkeeksi. Mutta ennen kuin tiesin raskaudestani, kävin läpi monia tunteita siitä, että mitä jos olen pilannut mahdollisuuteni odottamalla liian kauan tm. Luin lapsettomuudesta ja ylipainosta ja iästä ja muusta, mikä siihen vaikuttaa.
 
Ehdottomasti ymmärrän tuon itsesyytökset ja tämänkaltainen käyttäytymisen, mutta sitä en ymmärrä, että jos se kaikki on jo takana päin ja se ihana vauva sylissä, lapsettomuus selätti niin miksi niistä tunnista ei voisi puhua jos huomaa että toinen käy niitä läpi.
En halua heiltä sääliä enkä halua jäädä typerää itsesääliä, mutta hetken mielestäni saa olla maassa ja suruissaan.
On tietenkin totta myös että kaikki ei vain osaa pukea sanoiksi tuntojaan.
Mulla itsellä on tällä hetkellä niin sellainen ilmat pihalla fiilis että jotenkin kaipaisin muutakin kuin kyllä se siitä-kommentteja. En tietenkään kannata sitä et etukäteen pelotella et jos ei heti onnistu siitä tulee havaittava raastavaa, mutta jos olen jo siinä tilassa niin mielestäni siitä voi puhua.
Kobe, kuinka kauan teillä meni raskauteen?
 
No meillähän ei sitten lapsettomuutta ollut, vaikka oltiin varauduttu siihen. Toisesta kierrosta nappasi, ja ensimmäinen ajatus taisi olla kirosana. Koin jotenkin pettäneeni miehen, koska olin miehelle yritystä markkinoinut niin, että "sitten vuoden päästä hoitoihin". Ihan oikeasti luulin, että näin kävisi.

Onneksi miehen ensimmäinen kommentti oli hämmästynyt "onneksi olkoon" ja sitten hämmentynyt "taitaa tulla kiire" (hoitaa asioita kuntoon).

Olen siis kriiseillyt asiat etukäteen, enkä tiedä henkilökohtaisesti kuinka raskasta kuukautisten säännöllinen (tai epäsäännöllinen) saapuminen on. Voin vain kuvitella. Tähän samaan asiaan liittyy myös se, että kieltäydyin tekemästä raskaustestiä ennen kuin oireet olivat käytännössä niin varmat, ettei mikään muu selittänyt niitä. Silti se testin tulos oli shokki. Kieltämisen mestari täällä, hei.
 
Avioliitto karille lapsettomuuden ja siitä johtuneen itsetunnon menetyksen takia. Mulla oli se aika, jolloin jopa vauvan näkeminen laukaisi ahdistuksen, pahimmillaan paniikin. En osannut suhtautua kaverien raskausuutisiin, vaan itkin itseni niiden jälkeen uneen. En voinut käydä kylässä jos oli pieniä vauvoja/lapsia, sillä se paniikki ja ahdistus oli jotain toimintakyvyttömäksi tekevää. Raskaana olevien näkeminen sai masentumaan ja itsesyytökset aikaan, miksen minä saa nauttia tuosta onnesta? Mitä niin pahaa olen tehnyt? Ja vieroittauduin myös monista ystävistäni siksikin, että kaikki puheenaiheet, koskivat lapsia.... mitä olivat tehneet/oppineet jne. Miten ovat päättäneet tehdä toisen ja koittavat tähdätä siihen ja siihen, kun viimeksikin tärppäsi heti.... Ja kyllä, he tiesivät....

Jatkuvat toiveiden kariutumiset ja keskenmenot vaikuttivat myös suhteeseen kun seksuaalisuuteni väheni, aloin pelätä seksiä ja pettymyksiä. Viimeinen niitti oli se, että 7 vuodessa mies ei saanut omille vanhemmilleen kerrottua, että meiltä ei kannata lapsenlapsia odottaa ja yhden sairauteni takia, myös adoptio on poissuljettu vaihtoehto, sillä minua ei sen takia hyväksyttäisi huoltajaksi. Ja kappas, kun hänen pikkuveljensä tuore vaimo oli heti häiden jälkeen raskaana, se hehkutus.... Olin lähestulkoon valmis kirjautumaan lataamoon.

Koska tiesin, että mieheni haluaa lapsia ja hänestä tulee hyvä isä, koin parhaaksi haudata elämäni siihen asti parhaan suhteen ja ottaa avioeron. Surin jatkuvasti lapsettomuutta ja sitä, että tuomitsen siihen myös toisen ihmisen. Muutuin myös itse liikaa, en ollut enää iloinen, onnellinen.

Seuraavassa suhteessa keskenmenot jatkuivat ja ne murensivat myös sen suhteen osaltaan. Pahin oli edelliskesäinen keskenmeno josta sain myös kohtutulehdukseen ja jouduin sairaalaan. SATKS lisäksi vielä sulkee naisten sisätautien osastonsa viikonlopuiksi ja siirtää potilaat äitiyspolille. Luoja paratkoon sitä järkytystä ja paniikkia kun itse on menettänyt jotain ja vastaan kävelee useita viimeisillään olevia naisia, onnellisen näköisiä, suorastaan säteileviä.... Tai äiti vastasyntyneen kanssa. Tai yön hiljaisuuden rikkoo lapsen itku... Se satuttaa, repii hajalle jo valmiiksi rikkinäisen.

Nykyisen miehen kanssa oltiin ehditty olla vajaa vuosi 9-10kk ja siitä tarkemmin sanoen parisuhteessa n. 2,5kk kun plussasin viikoilla 6+1.... En uskaltanut toivoa mitään, sillä olin jo tuudittautunut ajatukseen, ei koskaan.... No tänään 32+0 ja kaikesta huolimatta seisoo nyt tämä mies rinnalla ja on kasvanut ensijärkytyksestään siihen että hänestä tulee isä.
 
Vedonika: sun tarina on ihan uskomattoman koskettava! Mielettömän hienoa että oot noin järkyttävien kokemusten jälkeen kokenut onnen ja pian saat sen ihanan oman vauvan. Tämän olen kuullut jo niin monesti; kun lopullisesti luovuttaa ja tuudittautua ajatukseen ei koskaan, niin sitten se onnistuu. Mutta se vain on niin karua kuinka palasiksi täytyy hajota ennen kuin todella siihen pääsee, koska mä ainakin toivon vielä liikaa joka kuukausi. Tietenkään ei sitä kenellekään toivo mutta joskus itse olen ajatellut että kun elämässä on ollut kaikenlaista ikävää, että eikö tämä voisi mennä helposti? Mutta sinun tarinasi vaikka alku onkin äärimmäisen raastava, loppuu hyvin ja antaa minulle toivoa ☺
 
Minulla oli ollut vauvakuume jo pidemmän aikaa, kuutisen vuotta, silloin kun alettiin eksän kanssa yrittämään. Päälle vuosi yritettiin tuloksetta, ja se oli aivan kamalaa. Olin ihan rikki ja mies ei sitä ymmärtänyt ja se suhde kaatui siihen. Hoitoihin tai edes tutkimuksiin ei koskaan päästy, olin ihan varma etten saa koskaan lapsia.
Sitten aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa ja n kuukausi siitä tämä vauveli sai alkunsa ( nyt rv 31+5 ). Yllätys oli suuri ja vieläkään en välillä usko tätä todeksi. Onneksi miehen kanssa on mennyt hyvin muuten ja ollaan totuttu ajatukseen vauvasta :)
Vasta raskauden aikana olen pystynyt kenellekkään kertomaan lapsettomuudesta ja siitä epätoivoisesta olosta. En vaan uskaltanut aijemmin, kun tuntui että olisin vaan hajonnut pahemmin silloin.
Tavallaan harmittaa eksän puolesta, sillä nyt todennäköisesti vika löytyy eksästä. Hän siis tietää kyllä minun raskautumisesta ja kuulemma ois hakeutumassa testeihin. Ei siis olla enää puheväleissä.. Tämä tilanne tais olla vähän liikaa eksälle.
 
Vedonika ihan älyttömän koskettava tarina :) Meillä myös lapsettomuus tausta kyllä oon käyny samoja ajatuksia läpi kun säkin. Me ollaan oltu 6 vuotta yhdessä josta 3 vuotta naimisissa :) Meille on tehty lapsettomuushoitoja tuloksetta clomeista koeputkihoitoihin ja nyt sitten oli kesällä hoitotauko ja kävikin ihana yllätys kun olinkin tullut ihan luomusti raskaaksi kesälomalla 5 ja puolen vuoden yrityksen jälkeen :Heartred:Heartred

Nyt on menossa 22+4 :Heartred:Heartred ja on kyllä todella epätodellinen olo vieläkin:) no masu kasvaa ja toukka potkii kovasti että eiköhän tämä ihan totista totta ole :Heartred:Heartred
 
Jonsku88: onpa ihanaa! :)

Mannikka: tosi ihanaa että raskauden sitten! Tuli tossa mieleen että teillä on voinut olla raskauden esteenä en kanssa stressitekijät, sanoit että se aika oli kamalaa. Ja nyt sit uuden kanssa kun tulit heti raskaaksi niin teillä se ei varmaan ollut suunnitteilla vaikkakin ihana yllätys. Niin tai näin, parasta kuitenkin ☺
 
Täällä vollotan teidän kirjoituksille.. Mulla oli täysi syy pelätä hedelmällisyysongelmia (pitkä tarina) ja pelotti hirveästi mennä naimisiin ennen lapsia just lapsettoman liiton ja kriisiytymisen pelon takia. Huoh mikä määrä murehtimista, ennakkoon tietenkin. Tulin toisesta kierrosta raskaaksi, kun vauvalle annettiin lupa tulla. Jotenkin lapsettomuudesta kärsivän identiteetti on nuoresta asti kuullun pelottelun ja monen vuoden suuren suuren haaveen ja "sopivan kumppanin puutteen" jäljiltä hyvin vahva, vaikka raskaana nyt varsin onnellisesti ollaan.

Halauksia halauksia! Toivon että jokaisella olisi läheisiä, joiden kanssa olla toivoton ja ylläpitää toivoa, vuorotellen, yhtaikaa, sä päätät! :Heartred
 
Ah.. tunnen nuo fiilikset. Koko ikäni halunnut lapsia ja sitten kun vihdoin on se oikea mies rinnalla, niin eipä onnistunutkaan niin helpolla. Puoltoista vuotta meni ja siinä ehdin jo vuoden surra jokaisia alkaneita kuukautisia ja tunsin jotenkin pohjatonta surua ja pelkoa... pelkoa just siitä, etten raskaudukaan koskaan. Minäkin näin aina ja kokoajan vaan maha pystyssä taapertavia naisia ja revin sanomalehdet vihaisena kappaleiksi, jos niissä puhuttiin jostain vauvasta, joka on hylätty.. ajattelin aina vihaisena, että niin niitä suodaan sellaisille, jotka eivät lahjaansa arvosta vaan hylkäävät sen.. tuokaa vaan mulle, niin pidän huolta.
Lopulta sitten kävi niin, että kuukautiset myöhästyi, mutta minä en vaan uskaltanut testata. Olinhan ehtinyt testata muutamat kerrat jo (päivän myöhästymisistä tai vaikka kun vaan kuvittelin oireita itselleni, niin jo ennen ku piti edes menkkojen alkaa) ja pettyä pahanpäiväisesti. En siis uskaltanut testata ja kuvittelin, että heti kun pissaan tikkuun, niin menkat tärähtää päälle. Kaksi viikkoa oli myöhässä, kun lopulta eräs lauantaiaamu sit vihdoin uskalsin... ja sieltähän se pärähti niin terhakka plussa... kontrolliviivakaan ei ehtinyt vahvistua ennenkuin jo plussa loisti täydellä teholla. Mä itkin ja menin kertomaan miehelle, et vihdoinkin.
Esikoisemme sai alkunsa kyllä tehokkaasta pupuilusta ja mä varmistin ovulaatiota tikuttamalla muutaman kierron ja aina ennen ovista ja sen aikana kyl peitto heilui. Mulla on ollu aina tarkka kierto, päivälleen pystyy sanomaan koska alkaa, mut silti tikutin ovista... jotenkin otin rennommin, kun sain tuloksia, et kyl se sielt on otolliset ajat taas alkamassa.

No nyt sitten toivotaan toista alulle, mut ei oo natsannu vielä.. ja nyt syksystä asti, olen jokaisten menkkojen kohdalla pettynyt kyllä ihan toden teolla.

Noi sun kirjoittamat fiilikset... kovin on tuttuja. Toivon teille koko sydämestäni onnea, että se pienokainen pian saisi alkunsa.
 
Tämän viestiketjun otsikko osui silmiini. Siihen tiivistyy paljon myös omia ajatuksiani... Olen kolmen lapsen äiti, pian 39-vuotias. Vanhin lapsemme täytti juuri 16, nuorin 10 vuotta. Seitsemän vuotta nuorimman lapsen syntymän jälkeen yritimme lasta. Minua satutti hirveästi kun jotkut puhuivat, että tehkää tekin nyt vielä yks. TEHKÄÄ... Eihän lapsia tehdä, niitä saadaan...
Viime talvena totesimme, ettei meidän enää kannata haaveilla vauvasta, ollaan jo niin vanhoja ja meillä on kolme ihanaa lasta. Yhdessä päätöstä itkettiin, sillä molemmat olisimme halunneet vielä vauvan. Tyydyimme kohtaloon ja suunnittelimme elämäämme eteenpäin, kun katraamme on jo hyvällä iällä. Elämä tuntui hyvältä ja päätös oikealta.
Joulun jälkeen tunsin menkkojen olevan tulossa, tutut oireet. Mutta jokin tuntui oudolta. Menkat ei alkanu. Odottelin muutaman päivän, kierto kun on ollut sekaisin. 2.1. tein positiivisen raskaustestin. Olin aivan järkyttynyt samoin mieheni. Molemmat ajattelimme että ei he*****i ei nyt, ei enää. Me ollaan jo niin vanhoja! Ikäero muihin tulee olemaan niin iso.
Itkin monta päivää, toivoin keskenmenoa. Ajattelin, etten selviä. Me ei selvitä. Mistään ei tule enään mitään.

Voi tuntua monesta hullulta, että ensin haluaa vuosikausia lasta ja sitten toivoo, ettei sitä tulisikaan... Mutta niin kuin viestiketjussa sanotaan... Saa kai siitä puhua.

Nyt alkujärkytyksen jälkeen olemme tottuneet ajatukseen, enää en toivo keskenmenoa. Uskomme selviävämme ja ehkemme ole liian vanhoja... Ehkä saamme uuden perheenjäsenen ja jos hän on tyttö, tulee hänen nimekseen Helmi. Sen päätimme eilen.

Teille lapsettomuusongelmien kanssa painiville toivon tsemppiä. Tiedän mitä se on kun menkat tulee kuukausi toisen jälkeen. Ja pettymys on aina kova. Välillä kouraisee sydänpohjia myöten.

Kaikesta pahasta olosta saa ja pitääkin puhua. Kukaan ei voi mennä toisen sisälle ja kokea niitä samoja tunteita. Kukaan ei voi sanoa, mikä tunne on milloinkin oikea!
 
Ihanaa kun tänne on jaettu uskomattomia kokemuksia!

Helmi0915: ihanaa lukea miten kasvoitte noiden tilanteiden läpi. Ja upeaa että teille tuli onni mitä olitte odottanutkin.
Mun mielestä ei ole oikein sanoa kenellekään että jos teillä on monta lasta tai ei yhtään että ei olisi oikein haluta. Mulle vauvakuumeen tunne on ollut täysin mullistava ja äärimmäisen yllättävä kaikessa laamaannuttavuudessaan. Joten ei sitä halua voi hallita vaikka kuinka yrittää.
 
Musta on pahimmin ottanu koville noi utelut koskas te teette lapsen ja sit ku miehen kummitäti sano että lapset tehdään nuorena joo ei ne tekemällä tunnu tulevan vaan ihan yllättäen saattaakin päättää ilmoittaa tulostaa :Heartred:Heartred Jokainen lapsi on lahja :Heartred:Heartred
 
On hullua, että raskaaksi tulon vaikeuksista puhutaan tosiaan niin vähän. Itse en ollut lainkaan tietoinen, että se voi olla näinkin kovin vaikeaa, ennenkuin omalle kohdalle osui vaikeuksia. Sinisilmäisenä sitä lähdettiin yrittämään ajatuksella, että pari-kolme kuukautta siihen menee ja joskus jopa heti, kun pillerit jättää pois! No, eihän se ollut totuus meidän kohdalla. Yli vuosi meni ensimmäiseen raskauteen, joka päättyi keskenmenoon. Yhdeksän kuukautta lisää, raskaus joka päättyi keskenmenoon. Neljä kuukautta lisää ja raskaus, joka nyt 23+1. Myös se ihmetyttää, että miksi keskenmenojen yleisyydestä ei puhuta enempää? Itse ainakin tunsin itseni ihan rikkinäiseksi, huonoksi, turhaksi, kun kehoni ei pystynyt pitämään ihmisten alkuja sisällään. Lapsettomuustutkimuksissakaan ei kuitenkaan löytynyt mitään vikaa ja lääkäri juurta jaksain selitti, että keskenmenot ovat todellakin yleisiä ja että minussa ei ole mitään vikaa, vaikka kaksi keskenmenoa olenkin saanut.

Tutulta kuulostaa vihan ja katkeruuden tunteet. Etenkin toisen keskenmenon romahduksen jälkeen raskausuutiset saivat minut fyysisesti voimaan pahoin. Lopulta teki mieli läpsäistä raskauttaan hehkuttavia ihmisiä ja käskeä heitä painumaan hornan tuuttiin! Tunne oli aitoa vihaa, vaikka järki tietysti sanoi ettei toisen raskaus koskaan ole minulta pois ja ettei raskautuneet ihmiset ole raskautuneet minun kiusakseni. Kyllä tästä vaan pitää saada puhua! Ne tunteet ovat tosia ja vahvoja, eikä niille mitään voi.

Tsemppiä kuitenkin aloittajalle, vaikka tiedänkin, että pelkästään plussa testissä ja onnistunut raskaus lopulta lohduttavat, ei kenenkään kauneimmatkaan kannustuspuheet.
 
Kun nyt vauhtiin pääsin, niin pakko vaahdota vähän lisää... Ensinnäkin kiitos Ilpuri ymmärryksestä. Joillekkin kun olen puhunut ongelmastamme saada lasta olen saanut vastaan kommentin, jossa todetaan, että meillähän niitä on jo kolme, mitä sitä enää asiasta rutisemaan. Mutta meillä oli oikeus haluta lasta ja meillä oli oikeus surra, kun emme onnistuneet sitä saamaan.

Jonsku88 oon niin kyllästyny tuohon sanontaan lapsien tekemisestä! Se on jotain, mikä saa minut kyllä raivostumaan. Kyllä tässä on hinkattu vuosi jos toinenkin sangen ahkerasti, joten ei ainakaan meille lapset tekemällä tule. Pari vuotta sitten eräs minua hieman vanhempi nainen sai kuudennen lapsensa, jota ihastelin. Tuo nainen sanoi minulle; "Ei muuta ku äkkiä kotia lasta tekemään." Mulla veret kiehui, mutta tyydyin vain toteamaan, ettei se ole ihan niin yksinkertaista. Samaa mieltä olen myös siitä, että jokainen lapsi on lahja. Meille kävi niin, että lahja tuli aikalailla jälkitoimituksessa ja sen lahjan arvostaminen ihan heti oli kyllä työn tuskan ja kyynelien takana...

Ehkä eniten minuun on sattunut oma (en voi sanoa lapsettomuuteni) vaikeuteni tulla raskaaksi silloin, kun esikoisemme oli vielä ainokainen. Ensimmäisen ja toisen lapsemme ikäero on lähes viisi vuotta, ja joo silloinkin lasta toivottiin ja raskautta odotettiin kuukausi kuukauden ja vuosi vuoden perään. Aikanaan esikoisemme hieman alle 4-vuotiaana heittäytyi lattialle makaamaan ja itki ihan valtoimenaan. Minä kyselin hänen hätäänsä, johon hän kyynelten seasta vastasi: "Olen jotenkin niin huono tyttö, ettei minusta tule isosiskoa, vaikka kuinka toivon. Mikä minussa on vikana?"

Se oli jäätävää kuunneltavaa. Ikinä emme olleet hänelle puhuneet sisaruksesta tai siitä, että haluaisimme toisen lapsen. Monet sukulaiset puhuivat, että pitää tehä toiselle kaveri tai hommata toinen lapsi. Lapsi oli sitten itse kääntänyt pienessä päässään kaiken omaksi syykseen, kun ei tuota sisarusta ollut saanut. Ikinä en voi unohtaa, sitä hetkeä kuinka paljon minuun sattui lapsen kipu, joka oli tavallaan myös samaa kipua, mitä itse tunsin. Mutta sillä hetkellä se tuntui raastavammalta kuin ikinä ennen tai koskaan sen jälkeen.
 
Vaikka olenkin nyt raskaana silti mua ahdisti kun ystävä jolla on 1v 2kk tyttö ja hän ilmoitti\hehkutti tietää todellakin meidän lapsettomuudesta Joulukuussa että heille tulee seuraava joka oli tärpännyt heti EKASSA kierrossa kun annettiin lupa tulla .. Joo teki mieli sanoo että joo niin täälläkin tuli ihan helvetin helpolla ei menny kun 5 ja puoli vuotta siitä kun alettiin toivoa..No jotkut vaan tulee raskaaks kun näkee toisen alasti:D Oon kyllä tiedostanut koko ajan ettei noi muiden raskaudet ole meiltä pois mutta kyllähän se vaan pahimpina aikoina oli jtn ihan järkyttävää se fiilis ku joku ilmoitti olevansa raskaana.. Äitini kanssa ollaan puhuttu että minä olen aikanaan saanut alkuni nopeasti mutta koskaan heille ei isäni kanssa tullut toista lasta vaikka yli 10 vuotta yrittivät no sitten isäni päätti ettei häntä tarvita tässä maailmassa enää. Äitini löysi sitten ihanan isäpuolen minulle ja he menivät naimisiin ja toista vuotta meni siitä ennen kuin veljeni ilmoitti tulostaan joten minä onneksi tiesin että lapsia ei tehdä vaan ne saadaan ja ovat suuri lahja :Heartred
 
Tsemppiä ♡
Samaisesta aiheesta sain yhden ystävän kanssa kuukausia kestäneen riidan aikaiseksi. Vuosi tuloksetonta yrittämistä ja lukuisia murskaavia pettymyksiä takana, ja toinen kehtaa sanoa "mä ymmärrän sua" vaikkei voinut ymmärtää kun ei ollut sitä kokenut. Maailman raivostuttavin lause!!!!!
 
Takaisin
Top