Mikä kaikki yllätti lapsensaannin jälkeen?

[Bella Swan]

Onko teillä tullut perheenperustamisen jälkeen jotain yllätyksenä?

Minua on yllättänyt oman ajan puute ja yksinäisyys. En tajunnut, että viihtyisin niin paljon yksin ja kuinka kaipaankaan aikuiskontakteja.
Lapsiperheen rankkuus yllättää tuontuosta yhä.
Ja yllättää, kuinka silti kaipaan raskaus- ja vauva-aikaa, vaikka se todennäköisesti taas olisi kovin raskasta.

 

[Pilkki24]

Olen yllättynyt siitä, että ylipäätään jaksan tällaista semihallittua kaaosta vähillä unilla. Se yllätti myös, että ei huvita yhtään lähteä viihteelle kavereiden kanssa vaan ihan oikeasti on ihanaa olla perheen kanssa vapaapäivät.
Se on myös yllättänyt miten yhteiskunnasta irrallisina olentoina monet näkevät lapset, kun itse olen aina ajatellut lasten kuuluvan elämään (silloinkin, kun en niitä omaan elämäni suunnitellut).

 

[Aaltokukka]

Minua yllätti etenkin se, ettei minua nähty enää minuna vaan pelkkänä lapsen äitinä! Etenkin mies "syyllistyi" alussa tuohon.
Myös se miten helppoa oli vaunujen kanssa liikkuen hoitaa erilaisia käytännön asioita niin lääkäri kuin vaikkapa verotoimistokäynnit oli iso positiivinen yllätys
Erään kampaamoharjoittelijanaisen asenne yllätti mun luottokampaamossa. Totesi minulle ihan suoraan: "tuollainen vauvan itku kyllä pelästyttää aikaa puhelimessa varaavat asiakkaat, kun haluavat olla täällä kyllä ihan rauhassa..."

 

[Misa]

Itseni yllätti se, miten paljon omaa aikaa ja rauhaa tarviinkaan voidakseni hyvin. Kuvittelin siis ennen lasta, että jaksaisin helposti olla esim. kotiäiti lapsen 3-vuotispäivään asti (vaikka siis ei taloudellisesti sellainen olisi ollutkaan mahdollista) ja nauttisin siitä, mutta nyt tiedän, ettei se oikeastaan sopisi mulle. Olin lapsen kanssa 8kk kotona, sen jälkeen isä. Olisin ehkä voinut olla 10-11kk mutta sen jälkeen varmasti olisi tullut raja vastaan. Tarvitsen sitä aikaa ilman lasta ja kontaktia aikuisten kanssa, vaikka siis oma lapsi onkin maailman rakkain! Ja sekin on tullut ihan yllätyksenä, miten paljon voi pientä ihmistä rakastaa

Toisena yllätyksenä tuli, miten nopeasti synnytyksen jälkeen tuli uusi vauvakuume Ihan muutama kuukausi vaan.

 

[Pilkki24]

@Misa miulla kävi ihan päinvastoin. Luulin, että en jaksa tällaista arkea yhtään, mutta vauvavuosi sopi minun luonteelleni todella hyvin, kun sain rauhassa erakoitua. Ja sain kyllä omaa aikaakin, kun mies otti vauvan mukaansa ja sosiaalisempana ihmisenä lähti sitten katsomaan kavereitaan vauvan kanssa. Töihinpaluu ei ollut miulle yhtään mukavaa ja jos olisi ollut taloudellisesti mahdollista niin olisin ollut pidempään kotona.

 

[Misa]

@Pilkki24 näin se vaan voi yllättää, että itse luulee jonkun asian toimivan itselle eikä sitten toimikaan! Itse siis en myöskään olisi halunnut vielä palata töihin lapsen ollessa 8kk, mutta näin oltiin sovittu. Sitten vähän myöhemmin kun olin vielä 5 viikon pätkän hoitovapaalla, huomasin että se onkin rankempaa, kuin työnteko. Ja 40% työajalla olin useamman kuukauden, silloinkin tuntui että ne viikon 2 työpäivää oli mun lepopäiviä

 

[Ginger]

Yllätyin siitä miten paljon kumppanin huomio meni minusta lapseen. Toki oli odotettavissa, mutta se, miten vähälle huomiolle itse jäin (sekä parisuhteen hoitaminen jäi), hämmästytti ja pelästytti. Myös se yllätti, miten voimakkaasti sitä onkaan lapsessa kiinni, miten vähän pääsee hetkeksikään hengähtämään kodin ulkopuolelle yksin.

Positiivisia yllätyksiä oli ehdottomasti se, miten en ollutkaan yhtään fyysisesti väsynyt! Kumpikin vauvani nukkui todella hyvin ja en tiedä mitään mistään vauvavuoden väsymyksestä.

 

[AnniMaria]

Tämä eka on ihan pöhkö, mutta yllätyin sitä kuinka eri näköisiä kaikki vauvat on. Ennen vauvat näytti vaan nohh vauvoilta. Nyt ihailen vauvojen uniikkeja neniä, silmiä, korvia jne.
Ja toinen ei niin hassu oli mun ristiriitaiset ajatukset esikoisen syntymän jälkeen. Hän oli aika itkuinen vauva ja se kuormitti itseä tosi paljon. Olin aina tiennyt haluavani lapsia ja kun niitä sain enkä aina osannut nauttia siitä niin se tuntui pahalta. Toisaalta se opetti tietynlaista armollisuutta vanhemmuutta ja jokaista vanhempaa kohtaan.
Ja nohh se ärsyttävä asia että tosi harva huomioi raskaana olevia tai lastenvaunujen kanssa kulkevia. Itse saa väistellä muita vaikka ei mahtuisi..

 

[Pilkki24]

Tämä eka on ihan pöhkö, mutta yllätyin sitä kuinka eri näköisiä kaikki vauvat on. Ennen vauvat näytti vaan nohh vauvoilta. Nyt ihailen vauvojen uniikkeja neniä, silmiä, korvia jne.
Ja toinen ei niin hassu oli mun ristiriitaiset ajatukset esikoisen syntymän jälkeen. Hän oli aika itkuinen vauva ja se kuormitti itseä tosi paljon. Olin aina tiennyt haluavani lapsia ja kun niitä sain enkä aina osannut nauttia siitä niin se tuntui pahalta. Toisaalta se opetti tietynlaista armollisuutta vanhemmuutta ja jokaista vanhempaa kohtaan.
Ja nohh se ärsyttävä asia että tosi harva huomioi raskaana olevia tai lastenvaunujen kanssa kulkevia. Itse saa väistellä muita vaikka ei mahtuisi..

Tuo on ihan totta, että raskaana olevia huomioidaan todella vähän. Itsehän meinasin useamman kerran loppuraskaudessa pökrätä ruuhkajunassa tai jouduin kysymään itse paikkaa ja silloinkin joku siirtyi pitkin hampain. Ja minä olin oikeasti toooodella raskaana olevan näköinenkin.
Helsingin rautatieasemalla jopa toisinaan isot miehet tönivät! Onneksi minun oma mieheni on hyvätapainen ja auttaa muitakin naisia kuin vain minua olivat raskaana tai ei. Huonompaa miestä en olisi tosin huolinutkaan.
Mutta eniten se yllätti sen takia, että minut on itse opetettu lapsesta asti huomioimaan toiset ihmiset ja tarjoamaan paikkaa, jos joku on vanhempi, huonojalkaisempi, raskaana tai muuten voipuneen näköinen. Sitten, kun en itse ollutkaan täydessä terässä niin olinkin vain kaikkien tiellä. Siitä tuli välillä todella vihainen ja surullinen olo.

 

[Nepeta Cataria]

Minulle äidiksi tekeminen muutti tuota toisten huomioimista julkisissa liikennevälineissä. Siihen aikaan oli korkeita busseja, niin aina kun mahdollista niin autoin nostelemaan vaunuja kyytiin. Minuakin autettiin aina jos edes vähän näytin apua tarvitsevalta.

 

[Sofia83]

Tuntuu, että tämä lista on loputon, kun minut on yllättänyt niin moni asia, mutta päällimmäisenä mielessä on sattuneesta syystä eli todella uhmaisen kolmevuotiaan arjessa se, miten monta tunnetta, sekä positiivista että negatiivista, saman päivän tai jopa tunnin aikana voi kokea ja että itsestäni on löytynyt täysin uusia ja ei aina niin miellyttäviä puolia/tunteita.

Toinen asia mikä minut yllätti täysin oli se, miten isolta ja rankalta muutos yhdestä lapsesta kahteen oli, vaikka toinen vauva tuntui sulahtavan perheeseen niin hyvin ja vaikka hänen vauvavuotensa pääasiassa tuntui lomalta.

Kolmanneksi olen yllättynyt siitä, miten moni asia on tullut yllätyksenä, koska minä kuvittelin, että minua ei yllätä mikään, kun olin odottanut esikoista viisi vuotta ja ajattelin, että en ikinä tule ärsyyntymään mistään mikä liittyy lapsiini, jos vastoin odotuksia lopulta saan vauvan. Nyt en ole muuta kuin perseeseen ammuttu karhu aamusta iltaan ja välillä tuntuu, etten enää tunnista itseäni. Miten väärässä ihminen voikaan olla!

 

[Kipuna]

Eniten ehkä yllätti miten paljon kaipasin takaisin töihin ja aikuisten juttuihin. Olin ottanut 1,5v vauvan syntymän jälkeen lomaa töistä ja olin jo muutaman kuukauden jälkeen valmis menemään takaisin. Kuvittelin, että tykkäisin leikkiä lasten kanssa, mut en juuri koskaan leiki luen mielummin kirjoja jne tai pistän ne maalaamaan.

Lisäksi yllätti, miten paljon väsymys ja kuormittuneisuus vaikuttaa omaan mielialaan ja hermostumiseen. Kun on levännyt ja tyyni olo, jaksaa paljon paremmin kaikkia vääntämisiä ja töppäilyjä. Sit kun ei ole saanut nukuttua useampaan yöhön, tulee huudettua ja hermostuttua lapsille ihan turhan herkästi. Mikä sitten tuo lisää ongelmia, kun lapset saattaa alkaa huutamaan myös ja aikuisten hermostuminen aiheuttaa lapsillekin pahaa olo ja huonompia yöunia. Sitten kierre on valmis onneksi noi on vain sellaisen muutaman päivän jaksoja, mutta vaatii kyllä itseltä aika paljon omien tunteiden hallinnan opettelua. Meillä kotona lapsuudessa kun huudettiin ja raivottiin aika paljon. Tukkapöllyt ja pyllypiiskat olivat arkipäivää, onneksi en itse sellaista tee lapsilleni.

Myös sekin yllätti, miten vähän on omaa tai parisuhdeaikaa, jos ei ole tukiverkkoja lähellä. Kuinka helppoa elämä onkaan, kun on apujoukkoja lähellä kuten nyt

 

[Ainuska]

Yllätti se, miten huonoilla unilla voi jaksaa yllättävän hyvin. Varsinkin ekoina kuukausina en edes tuntenut väsymystä, ihmeellisiä noi hormonit. Jossain 8 kk kohdalla vasta alkoi väsymys painaa toden teolla päälle.
Yllätti myös se, miten monet asiat on tullut luonnostaan ilman erityistä miettimistä. Etukäteen mietin, saanko vauvan edes pysymään elossa, kun en ollut ikinä sellaista edes sylissä pitänyt, mutta tässäkin luonto on tehnyt tehtävänsä. Tää koskee kyllä vain omaa jälkikasvua, toisten lapset tuntuu edelleen hankalasti lähestyttäviltä.
Myös se on yllättänyt, miten paljon henkistä kasvua äitiys on pakottanut tapahtumaan. Just noi tilanteet, kun tekisi väsyneenä vaan mieli räjähtää ja huutaa lapselle, mutta sen sijaan menee toiseen huoneeseen kymmeneksi sekunniksi hengittämään, on pakottanut kyllä kehittämään ihan uudenlaista tunteiden hallintaa. Tuntuu, että oon ihmisenä myös muuten kehittynyt lapsen saamisen myötä, ns. aikuistunut. Oon paljon rohkeampi ja itsevarmempi nykyään, kun oon joutunut ottamaan vastuun toisen ihmisen elämästä ja hyvinvoinnista. Koen, että tää positiivinen kehitys heijastuu myös muille elämänalueille, esim työelämään ja yleiseen itsevarmuuteen. Luulin, että tää on vain pöhkö klisee, mutta omalla kohdalla se on ainakin osoittautunut aika todeksi.

 

[Lya M.]

Itselleni tuli esikoisen kanssa yllätyksenä, että osa neuvolahenkilökunnasta oli todella vanhoilllista. ( ” kyllä imetys onnistuu AINA, kunhan vain yrität”) No kyllä yritin vaikka mitä, kävin kaikki imetysneuvonnat, mutta kun ei niin ei.

Onneksi kuopuksen kanssa kuusi vuotta myöhemmin oli fiksumpia neuvola-ihmisiä.

 

[harsokukka]

Minut yllätti se, miten lyhyt on se aika, kun voi käydä vaunu- tai kantoreppulenkeillä. Puolitoistavuotiaan kanssa jo lähikauppa rattailla on melkoisen kitinän takana, saati sitten että voisi useita kilometrejä kävellä. Tosi harmillista, kun käytännössä lapsen kanssa ei siis pysty tuollaista matalan kynnyksen liikuntaa harrastamaan ennen kuin lapsi oppii potku-/polkupyöräilemään vähän pidempää matkaa. Tottakai me käydään ulkona niin, että lapsi saa liikkua itse, mutta aikuiselle se on ulkoilua, ei liikuntaa saati urheilua.

 

[Pilkki24]

Minut yllätti se, miten lyhyt on se aika, kun voi käydä vaunu- tai kantoreppulenkeillä. Puolitoistavuotiaan kanssa jo lähikauppa rattailla on melkoisen kitinän takana, saati sitten että voisi useita kilometrejä kävellä. Tosi harmillista, kun käytännössä lapsen kanssa ei siis pysty tuollaista matalan kynnyksen liikuntaa harrastamaan ennen kuin lapsi oppii potku-/polkupyöräilemään vähän pidempää matkaa. Tottakai me käydään ulkona niin, että lapsi saa liikkua itse, mutta aikuiselle se on ulkoilua, ei liikuntaa saati urheilua.

Tiedän tuon tunteen. Lapsen kävellessä teen jotain askelkyykkyjä ja takapotkuna tyhmän näköisenä rattaiden kanssa. Ja silloin matka alkaa etenemään vielä hitaammin, kun taapero haluaa kanssa jumpata. Silloin tuo viihtyy rattaissa, jos juoksee, kun on kivaa mennä " äiti lujaa lujaa" vauhtia. Mutta miun polvet ei tykkää juoksemisesta yhtään.

 

[Lilyofthevale]

Minut yllätti se, miten lyhyt on se aika, kun voi käydä vaunu- tai kantoreppulenkeillä. Puolitoistavuotiaan kanssa jo lähikauppa rattailla on melkoisen kitinän takana, saati sitten että voisi useita kilometrejä kävellä. Tosi harmillista, kun käytännössä lapsen kanssa ei siis pysty tuollaista matalan kynnyksen liikuntaa harrastamaan ennen kuin lapsi oppii potku-/polkupyöräilemään vähän pidempää matkaa. Tottakai me käydään ulkona niin, että lapsi saa liikkua itse, mutta aikuiselle se on ulkoilua, ei liikuntaa saati urheilua.

Meillä kantoreppuiluikä päättyi n. 5 vuotiaana. Toki reissut on olleet sellaisia, että enimmäkseen kävelee itse ja kyytiin sitten tarvittaessa kun väsyy. Kantoreppuja löytyy eri kokoja, meillä oli 4 erikokoista. Myin aina pienemmän pois, kun ostin isomman.

 

[harsokukka]

Tiedän tuon tunteen. Lapsen kävellessä teen jotain askelkyykkyjä ja takapotkuna tyhmän näköisenä rattaiden kanssa. Ja silloin matka alkaa etenemään vielä hitaammin, kun taapero haluaa kanssa jumpata. Silloin tuo viihtyy rattaissa, jos juoksee, kun on kivaa mennä " äiti lujaa lujaa" vauhtia. Mutta miun polvet ei tykkää juoksemisesta yhtään.

Juu meillä kanssa juokseminen kelpaa, mutta pitää juosta sitten oikeasti kovaa, mikään hölkyttely ei kelpaa. Meillä ei oikein sellainenkaan kelpaa, että lapsi kävelee ja mä työnnän tyhjiä rattaita, koska hänen on saatava työntää itse. Ja siinä menee mun lapsentahtisuuden ja rentouden raja, kun lapsen mielestä VAIN hän saa työntää enkä minä ohjailla ollenkaan, mutta sitten on kärryt ja mukelo ojassa/pyörätiellä/vastaantulijan päällä. Eli parempi kun mennään vaan lähipuistoon ja jätetään se kävely tulevaisuuteen.

Meillä kantoreppuiluikä päättyi n. 5 vuotiaana. Toki reissut on olleet sellaisia, että enimmäkseen kävelee itse ja kyytiin sitten tarvittaessa kun väsyy. Kantoreppuja löytyy eri kokoja, meillä oli 4 erikokoista. Myin aina pienemmän pois, kun ostin isomman.

Juu, meidänkin lapsi mahtuu kyllä kantoreppuun ja jopa viihtyy siinä sisällä kotitöitä tehdessä, mutta ulkona on saatava kävellä itse. Mikä on ymmärrettävää, mutta itsekkäänä haluaisin itsekin liikuntaa.

 

[Iiris92]

Mua yllätti se, miten vaikeaa mun on vain olla kotona yksin vauvan kanssa.

Nuorempana mulla oli vuosia, että olin vain kotona (tein yliopisto-opintoja pääasiassa itsenäisesti, lukutenttejä yms). Saatto olla useempi päivä putkeen, että en puhunu kenellekään ja olin tosi onnellinen silloin. Se oli ihanaa aikaa.

Sittemmin tullut oltua pitkiä aikoja töissä ilman lomia/lomilla ollut toisessa työssä, joten luulin, että vanhempainvapaa toisi irtiottoa, lepoa, ihanaa kotona yksin olemista, kuten "ennen vanhaan". Mutta eihän tämä ole yhtään samanlaista, vaan välillä on tosi hankalia päiviä, kaipaan ihmisiä, jopa mua ärsyttäviä ihmisiä, kaipaan sitä että voin vaan lähteä ovesta ulos lenkille tai kauppaan, kaipaan sitä että voisin vaan maata sohvalla ahdistuneena miettimässä, mitä sitä tekisi omalla elämällään..

 

[Niittyleinikki_]

Onnistuuko @harsokukka päiväunien aikaan vaunukävely? Sama kyllä, joidenkin mielestä tulee liikuttua/ulkoiltua enemmän kun on lapsi, mutta ei todellakaan, eikä lapsen kanssa pysty esim. hiihtämään eikä uimaan...