mies odotusaikana

[evelyn_9]

Mun on pakko nyt tänne jurputtaa tästä, vaikka kavereille oon kyllä saanukki jo aika paljon purettua.

Tuntuu ettei miestä kiinnosta välillä vitunkaan vertaa tää raskaus, tai mitä pikku-ihmiselle masussa kuuluu. Kauhee inkuttaminen siitä miten vauvan tavarat on kalliita ja blaablaa, no onhan se nyt ollu tiedossa alusta asti niin mikä siinä on että nyt pitää niistä tapella sitten joka hemmetin viikko!!?? Huoh.. Pelottaa muutenkin, ettei miehestä "ole isäksi", siinä määrin, että muut menot menee vauvan edelle. Lupausten kanssa ollu ongelmia, kun on luvannut olla paikalla silloin ja silloin ja tulla silloin ja silloin, mutta eipä näy eikä kuulu sovittuna aikana ja pitää perään soitella niinku pikkulapselle.. Ei vaan jaksais yhtään enempää stressiä kuin mitä raha-asioista muutenkin on ollu, kun ei vakityötä ole niin ei rahaakaan rutosti ole ja pitäisi pystyä säästämään kuukausittan reilusti rahaa..

Onko kellään edes tämäntyyppisiä ongelmia, vai oonko ihan yksin asian kanssa? :/

 

[Bumble Bee]

Hei ssalla! Et varmasti ole ainut asian kanssa oleva!

Miehet tuntuvat olevan "kakaroita" pidempään kuin naiset, ja toisinaan miesten on vaikea käsittää, että kohta ei voi mennä ja tulla miten huvittaa. Joten silloin otetaan "ilo irti" vielä raskausaikana. Monet miehet kasvavat isäksi vasta lapsen synnyttyä, koska raskaus ei ole yhtä kongreettista miehille, kuin naisille.

Raha-asioista oli meillä myöskin huolta. Mutta kuten vanha sanonta kuuluu: Lapsi tuo leivän tullessaan, niin kyllä meillä ainakin on näin menty. Suht hyvin ollaan pärjäilty, ja nyttemmin bonuksena on olleet miehen saamat työt. Tiukkaa voi varmasti tulla, sitä en yhtään epäile. Olen sen huomannut, että ainakin lähipiirini miesten suurin huolenaihe on raha. Mutta yleensä nämä asiat ovat lutviutuneet itsestään raiteilleen!

Voisit koittaa jutella miehesi kanssa näistä tuntemuksistasi, ja sopia yhteisiä pelisääntöjä. Ymmärrän hyvin, ettei ole mukavaa jos mies hyppii ympäri kylää eikä pidä lupauksistaan kiinni. Jos ei mies pysty ottamaan itseään niskasta kiinni, tai keskustelemaan edes asiasta kanssasi, ehdottaisin pientä välimatkaa, jotta molemmilla olisi aikaa miettiä asioita. Jos ei miestä kiinnosta, niin anna olla. Turhaa sitä on perässä roikkua ja jäädä rannalle ruikuttamaan, se on miehen häviö se.

Voisinpa vielä lisätä, että minun mieheni oli raskausaikana peloissaan, jos ei kiintyisikään lapseen. Kun ei se hänestä tuntunut kovinkaan kongreettiselta. Ekojen potkujen jälkeen mies oli enemmän mukana raskaudessa, mutta silti epäröi tunteitaan tätä tulevaa lasta kohtaan, kun eihän hän pystynyt luomaan lapseen samanlaista sidettä heti, niinkuin minä. Synnytyksessä mies oli täysillä mukana, ja tuntui kuin hän olisi kuin taikaiskusta kasvanut isäksi. Niin täynnä rakkautta lapseen ja minuun, niin paljon huolta silmissä, niin paljon lempeä...! Ja siitä päivästä lähtien ei mies ole lainkaan epäröinyt. Tämä on meidän yhteinen lapsi, meidän ihana perhe. Me kaikki kolme. [:)]

Toivottavasti asiat selviävät myös teillä, voimia paljon!

 

[Maiza]

ssalla: Oma mieheni lähti eilen taiteiden yöhön ennen kuutta ja kuulin hänestä seuraavan kerran äsken klo 12... Menemiset on kasvaneet rajusti mun raskautumisen jälkeen...Hänen ryyppyreissuihinsa tuntuu riittävän rahaa, mutta jos kirpputorilta ostan vaatetta pienelle, (saati itselleni!!) niin kulmat nousee heti pystyyn ja rupeaa kyselemään, että pitäisikö vasta sitten ostaa kun on vähän enemmän rahaa..? (Milloin, kysyn vaan!)
Kaikki hankinnat, mistä puhun, ovat liikaa ja tulevaisuudesta vauvan kanssa puhuttaessa tuntuu, että hänen ainoa huolensa on se, miten rahat riittävät. [:@]

Uskon ja toivon, että mies todella kasvaa ja kypsyy odotusajan myötä omaan rooliinsa isänä ja ihan viimeistään silloin kun näkee "omat kasvonsa" pienessä nyytissä. Tästä olemme puhuneetkin ja mieheni on myös ajoittain ahdistunutkin siitä, kun ei saa samanlaista otetta asiaan, kuin minä (tietenkään). Hän kuitenkin sanoo olevansa ylpeä minusta ja onnellinen ja arvostavansa sitä, että kannan meidän yhteisen lapsemme ja synnytän sen kaikkine vaivoineen. Ehkä teidän olisi hyvä istua alas ja puhua molempien mielessä olevat asiat juurta jaksain.

Meidät ihmiset on rakennettu niin, että tässä tilanteessa mies ja nainen ovat todella oikeasti eri asemissa. Voimia ja parempaa mieltä***

 

[dreamer88]

itselläkin jurppii oman miehen riennot tai se että monen aikaa toinen sattuu haluamaan tulla kotiin. saa aina soittaa perään että missä helvetissä toinen viel luuhaa kun kello näyttää jo sitä että haluis ehkä mennä rauhas nukkumaan. Aina vaan sama selitys... argh! Rupeaa jo itse sekoamaan kun ei toinen voi yhtään ymmärtää mitään.
Alkaa jo miettii että mitähän se sit on kun lapsi on maailmassa...

 

[iisi]

Meillä ongelmana eivät ole miehen riennot, mutta muuten vaavi puhututtaa. Ymmärrän ja "ymmärrän", ettei asia ole miehelle samalla tapaa avautunut tai vauva konkretisoitunut, kun itselle, mutta kyllä se välillä harmittaa. Mies kyllä kehuu mahan kokoa [:D] , kyselee, miten meillä voidaan (eilen heitti, että minä en ole enää yksilö, vaan yhteisö [:)] ) ja miettii raha-asioita. Kuitenkin, kun etsin netistä infoa vaaveliin liittyen (raskaus, vauvan hoito, mitä vaavi tarvii) ja pyörin foorumilla [:D] , mies pyörittelee silmiään ja huokailee.

On kyllä itsekin myöntänyt, että hänen on vaikea ajatella vauvaa vauvana ja sanoo, että kyllä se sitten syntymän jälkeen hänellekin valkenee. Itselle, kun vauva on konkretisoitunut jo vähän aikaa sitten pahoinvoinnin ja kolotuksien myötä. Oma elämä on muuttunut ihan täysin, mutta mies edelleen elää samalla lailla kuin ennen. Joskus vaan (huom. itkuherkkyys ja tunteellisuus kasvanut potenssiin sata) on vähän yksinäinen olo [:(]

Tässä tämän aamun tunnelmat, huomenna varmaan ihan toisenlaiset [:)]

 

[summerwine]

mun mies oli odotusaikana kanssa sellanen ettei se osannu oikein kuvitella että se vauva siellä masussa todellakin on ja että kohta jopa mahan ulkopuolellakin. piti melkein pakottaa ostamaan (tai puoliks ostettiin) se turvakaukaloa ja vaunuja sun muita helmi-maaliskuulla, kun en halunnu jättää kaikkea viime tinkaan. enemmän sitten loppuvaiheessa tuli mieskin mukaan odotukseen kun ihan selvästi näkyi miten vauva kääntyi masussa ja potki kamalasti jne. itse tunsin potkut sun muut ja paljon aiemmin ja koitin niitä miehelle tunnustella mutta jos saikin hänen käden mun masun päälle niin eihän niitä potkuja sillon tullu tietenkään ja sitten mieskin jo kyllästyi odottamaan. Loppuvaiheessa kyllä innokkaasti jo höpötteliki mun masulle[:D] ja sitten lasketun ajan tienoilla kyllä rupes intoilemaan ja odottamaan että millon vauva tulee, sanoi tosin vielä silloinkin ettei voi uskoa että sieltä vauva tulee ja että hänestä tulee isä jne. Mulla käynnistettiin synnytys ja mies oli kyllä ihan intona mukana koko ajan ja tais tuo aika kovasti liikuttua kun pieni sitten maailmaan tuli[;)] ja on kyllä ollu ihan maailman paras isä, hoitaa vauvaakin paljon[:)]sinälläänhän se raskausaikana kyllä harmitti kun itsellään oli kipuja aina välillä ja joutu kantamaan sitä masua ja kasvoi äidiksi jo raskaus aikana ja mietti ja luki niin paljon vauvajuttuja ja kun tuntui ettei toinen ole oikeastaan yhtään mukana.


ja tuo rahajuttu, mun mies ei onneks oo viinaan menevä, mutta autoihin kyllä[:D] hänellä on sellanen harrastusauto mihin menee rahaa ja paljon kun sitä laittelee takasin kuosiin. ja kyllä, hänellä oli aina rahaa pistää siihen autoon satoja euroja mutta sitten kun sanoin että pitäis ostaa vaatetta vauvalle ja pinnistä sun muuta niin heti tuli se perus, että ei ole rahaa ja että millä rahalla me ne ostetaan! niinpä niin.. nyt kun vauva on syntynyt niin ihan itse sanoi yksikin päivä että meidän pitäs kohta ostaa jo syöttötuolia sun muuta[:D] Ehkä miehet ei vaan osaa kuvitella pistävänsä rahaa sellaiseen mitä "ei vielä ole olemassa"[:D]

 

[linssilude]

Tällä foorumilla ei montaa keskustelua löydy missä voin kirjoittaa omista kokemuksistani (mies kun olen, avopuolisoni odottaa), mutta löytyihän sellainenkin vihdoinkin [;)]

Itse ainakin uskon että moni raskauden viereltä näkevä mies ainakin jossain vaiheessa raskautta pelkää jätetyksi tulemista. Ehkä luonto pitää huolen siitä että ovuloiva nainen raskaaksi tultuaan alkaa hylkimään miestä, joka jo hoiti biologisen tehtävänsä? Avopuolisoni ainakin on muuttunut kolmessa kuukaudessa sekä persoonallisuutena että käytökseltään, hellyyden osoitukset ovat hävinneet, rakastelu (eli nykyään muistot rakasteluhetkistämme), neuroottiselta tuntuva pesänrakennusvaihe... tuttuja tarinoita kun kuuntelee jo isäksi tituleerattavia mieskavereita. Ihmekö siinä et mies tuntee olonsa rannalle jätetyksi kun naisen juttuseuraksi ei kelpaa oma puoliso, mutta kyllä kaikki raskausarvet ja traumatarinoita puhkuavat naispuoliset ystävät. Jos mies muuttuisi yhtä paljon näin nopeasti nainen alkaisi epäillä että hän pettää, tai ei enää rakasta häntä. Puhumalla nämäkin selviäisivät, mutta kun molemmilla on stressiä raskaudesta niin ihmekös siinä että väärinkäsityksiä syntyy - aivan turhaan.

Itselläni epävarma taloudellinen tulevaisuus (olen pienyrittäjä), sikiön kehitys ja viikottaiset lisätutkimukset, epätietoisuus... yksi koettu keskenmeno ja lapsettomaksi jääminen painaa mieltä kun ei voi puhua kenenkään kanssa - kuten moni muu emme ole vielä kertoneet uutista (alkuraskaus on ollut vaikea). Eniten minua huolettaa taloudellinen kykyni turvata yhteisen taloutemme, sekä varmistaa lapselle kehityskykyiset lähtökohdat. Rahalla kaikki maksetaan, turvallisesta asuinympäristöstä vaatteisiin, tarvikkeisiin, harrastuksiin... kaikkeen mitä lapsi tarvitsee kehittyäkseen.

 

[Annika82]

ALKUPERÄINEN: linssilude

Tällä foorumilla ei montaa keskustelua löydy missä voin kirjoittaa omista kokemuksistani (mies kun olen, avopuolisoni odottaa), mutta löytyihän sellainenkin vihdoinkin [;)]

Itse ainakin uskon että moni raskauden viereltä näkevä mies ainakin jossain vaiheessa raskautta pelkää jätetyksi tulemista. Ehkä luonto pitää huolen siitä että ovuloiva nainen raskaaksi tultuaan alkaa hylkimään miestä, joka jo hoiti biologisen tehtävänsä? Avopuolisoni ainakin on muuttunut kolmessa kuukaudessa sekä persoonallisuutena että käytökseltään, hellyyden osoitukset ovat hävinneet, rakastelu (eli nykyään muistot rakasteluhetkistämme), neuroottiselta tuntuva pesänrakennusvaihe... tuttuja tarinoita kun kuuntelee jo isäksi tituleerattavia mieskavereita. Ihmekö siinä et mies tuntee olonsa rannalle jätetyksi kun naisen juttuseuraksi ei kelpaa oma puoliso, mutta kyllä kaikki raskausarvet ja traumatarinoita puhkuavat naispuoliset ystävät. Jos mies muuttuisi yhtä paljon näin nopeasti nainen alkaisi epäillä että hän pettää, tai ei enää rakasta häntä. Puhumalla nämäkin selviäisivät, mutta kun molemmilla on stressiä raskaudesta niin ihmekös siinä että väärinkäsityksiä syntyy - aivan turhaan.

Itselläni epävarma taloudellinen tulevaisuus (olen pienyrittäjä), sikiön kehitys ja viikottaiset lisätutkimukset, epätietoisuus... yksi koettu keskenmeno ja lapsettomaksi jääminen painaa mieltä kun ei voi puhua kenenkään kanssa - kuten moni muu emme ole vielä kertoneet uutista (alkuraskaus on ollut vaikea). Eniten minua huolettaa taloudellinen kykyni turvata yhteisen taloutemme, sekä varmistaa lapselle kehityskykyiset lähtökohdat. Rahalla kaikki maksetaan, turvallisesta asuinympäristöstä vaatteisiin, tarvikkeisiin, harrastuksiin... kaikkeen mitä lapsi tarvitsee kehittyäkseen.

kiva että tänne on yksi mieskin eksynyt :) ihan ensimmäiseksi, voin melko varmasti luvata että jossain vaiheessa helpottaa ja vaimokkeesi " normalisoituu " :) itse muutuin raskaaksi tullessa juurikin tuollaiseksi miestä karttelevaksi, hormoonihuuruikseksi itkupilliksi! mikään ei ollut hyvin, tuntui että kukaan ei voinut ymmärtää miltä minusta silloin tuntui.. edes itse en ymmärtänyt.. en halua naisia mitenkään puolustelle " sekoamisestaan ", mutta kyllä itsekkin muistan ajatelleeni että en edes itse enään tunne itseäni.. mutta kyllä alun vaikeuksien jälkeen odotus alkoi tuntua hyvältä, ja näin ollen pystyi taas miehellekkin puhumaan.. varmaan olet jo näin tehnytkin, mutta yritä ymmärtää vaikka et oikeasti varmaan ymmärrä puoliakaan vaimokkeesi oikuista :) kyllä uskoisin että sieltä löytyy vielä se sama ihminen joka oli ennen raskautta ja pääsette molemmat hyvillä mielin odottamaan! ja rahasta ei kannattaisi liikoja murehtia.. kyllä elämä kuljettaa eteenpäin! meillä oli kaksi asuntolainaa kun odotettiin vauvaa ja mies jäi vielä vähän ennen vauvan syntymää työttömäksi. kuitenkaan en koe että oltaisiin jouduttu isommin mistään tinkimään ja vauva on kaikki tarvikkeet ja paljon ylimääräistäkin saanut! ja siis itse kaikki hankittiin.. ja hei, kuitenkin tärkeintä sille vauvalle on, että äiti ja isä sitä rakastaa :) yrittäkää muistaa myös rakastaa toisianne :) siinä kuitenkin on se tärkein juttu ;)

 

[Minisanni]

Minun mieheni ei taas rellestä eikä mene pitkin maita ja mantuja, streittari kun on, mutta muuten tuntuu ongelmaa riittävän. Ensinnäkin asia joka itseäni kovasti painaa ja loukkaa, on seksi. Aiemmin olimme kuin pienet puput, mutta nyt hän selvästi välttelee tilanteita joissa saattaisi sänkyyn kanssani joutua. Alussa ymmärsin tämän, (ph arvoni muuttui ja jouduin vetämään nniitä nappuloita,) mutta siitä on jo kolme viikkoa! Käy itsetunnon päälle. [&o]

Mieheni tuntuu ajattelevan raskausajasta vain omien etujensa säilymistä: "tajuuthan kai, et mun pitää päästä treenaamaan 3 kertaa viikossa tai tuun hulluks", "muista sit että mulla on ne pääsykokeet sillon kun se lapsi olis tulossa ja aion päästä sisään, nii en sit osallistu niin paljoo"

Plus, olen miehelleni jostain syystä jatkuvasti vihainen! En ymmärrä miksi. Vähintään kerran päivässä tulen kiukkuiseksi hänelle enkä siedä silmissäni. Tämä on kamalaa. Tällä hetkellä en edes halua nähdä miestäni.

 

[nannuli]

Minisanni, kuulostaa hyvin tutulta tuo että mies ajattelee vaan siitä mistä HÄN jää paitsi kun vauva syntyy. Mun mies on aina ollu kova urheilemaan ja sille tuo treenaaminen on henki ja elämä. Kauhee stressi jo nyt siitä, että jos treenaaminen jää vähemmälle niin mitäs sitten jos rupsahtaa. Ja kun töissäkin pitää käydä niin missä välissä hänellä on sitä omaa aikaa kun töiden jälkeen pitää olla vauvan kanssa. Huoh. Noh, lähiviikkoinahan tuo selviää miten tuon ajan sovittelun kanssa sujuu, jotenkin vaan näkee välillä niiin punasta, ite kun "joutuu" luopumaan aika paljon enemmästä kun tuo rakas siippa.

 

[Minisanni]

Eilen ilmoitin miehelle, että ensimmäiset kolme viikkoa se saa käydä max. kerran viikossa treeneissä :D Vähän se yritti tingata, mutta onnistuin! Jotenkin tuntui niin epäreilulta.. Enhän minäkään ilmota, että "käyn sitten kaks kertaa viikossa tyttöjen kanssa juoruumassa, sori jos en ihan osallistu siihen lastenhoitoon"

 

[Quara]

Toivottavasti saatte asioita sovittua ja molemmille parisuhteen osapuolille löytyy sekä omaa että yhteistä aikaa. Se, että sanellaan toiselle tai ilmoitetaan aikuiselle ihmiselle, mitä tämä saa ja mitä ei saa tehdä, ei yleensä johda pitemmän päälle mihinkään hyvään. Lopulta ajaudutaan kilpailemaan ja se jos mikä ajaa puolisot erilleen.

Raskaus ja erityisesti vauvan tulo muuttaa tosi paljon. Me olemme koko ajan puhuneet, että parisuhde on ennen kaikkea parisuhde ja perhe rakentuu meidän parisuhteemme pohjalle. Avioliitossamme ei voi olla kyse vain minun raskaus- tai synnytyshormoneistani, vain mieheni työstä, vain minun harrastuksestani, vain minun vaikeuksistani, vain mieheni epävarmuudesta, vaan meistä kaikista. Kummankin meistä tunteille pitää olla tilaa.

Molemmat joutuvat luopumaan. Syyllistäminen ei yleensä johda mihinkään. Kompastuskivi onkin se, että miten jaksaisi antaa toiselle aikaa sopeutua uuteen tilanteesesen ilman, että pelkää koko ajan pahinta. Jos se pahin on tullakseen, se tulee pelkäämisestä huolimatta. [&o]

 

[Minisanni]

Lähinnä vitsillä tarkoitin, että "ilmoitin" miehelle. Kyllä siitä ihan yhdessä sitten sovittiin ja mies ymmärsi minun kantani :)

 

[satuj]

Meillä kans mies on kova urheilemaan, Triathlonia harrastaa. Eikä aio luopua urheilusta, tämä oli selvää jo ennen ehkäisyn lopettamista.

Meillä jutut on lähteny kuitenkin toisille urille, kuin ilmeisesti teillä monella. Mun mies roikkuu netissä ja vaunuliikkeissä tutustumassa juoksurattaisiin ja pyörän kärryihin, ahkioihin....

Suosittelen vinkkaamaan urheiluhulluille miehillenne... Vauvalle massu täyteen maitoa, puhdas vaippa ja päikkäreille iskän kanssa lenkille! Asioita voi tehdä myös vauvan kanssa [:)]

 

[morkai]

Kai se pitää munkin purkautua ennekun tässä asunnossa alkaa kaikki tavarat lentämään..

Mä en tiedä kuinka tolle mun aviomiehelle pitäis asioita ilmasta ilman että se suuttuu tai pitää itseään paskana ihmisenä.
Joka kerta kun yritän sanoo sille että haluaisin ehkä enemmän huomiota kun tuo meidän telkkari josta tulee joka toinen päivä lätkää tai vkloppusin kapakka missä tarjoillaan kaljaa niin se pitää itseään paskana. Kun meillä on ultra-ajat niin aina kauhee marmatus siitä kun joutuu olemaan pois töistä, neuvolassa tää tapaus ei oo vielä kertaakaan ollu mukana.

Mä oon uhkaillu sitä jo sillä ettei pääse mukaan synnytykseen jos ei ala ottamaan huomioon munkin olotilaa ja sitä että mä kannan MEIDÄN lapsia että ei ne yksin minun ole. Aina sama vastaus, joo joo ei täs mitään hätää , kyllä mä tuen sua. Missähän se tuki näkyy? Nytkin herra on ihan onnessaan stadissa kittaamassa olutta ja voi herran jumala jos voisin niin tuo viskipullo tyhjenis hyvin nopeesti tuolta hyllystä. On tää ketutuskäyrä tällä hetkellä sen verran korkeella.

Huomenna herran piti mennä iltaduuniin ajaan taksia mut tänään alko kaljahammasta kolottamaan sen verran että ei meekkään vaan aikoo kittaa olutta.
Mä oon ilmottanu sille että kun mä saan nää muksut ulos tästä pötsistä niin mä painelen heti kun mahollista baariin ja hän saa jäädä lapsenvahdiks.

Tänään aloin miettiin sitä että kun se kert jaksaa nipottaa noista ultra asioista niin mä en enää ees ilmota sille millon ultrat on vaan meen yksin sinne. Eipähän tarvii herran olla pois töistä tämän asian takia kun tuntuu olevan niin vaikeeta.

En se varmasti minäkään helpoimmasta päästä ole mutta kun kerran tähän lapsihommaan on yhdessä lähdetty niin olis se kiva saada hiukan tukee tähän asiaan. Mut ei kun mä saan yksin istua kotona ja itkee kun on niin paha olla. Vielä kun mun olis mahdollista liikkua muiden kanssa ja olla tekemisissä niin mies ei jaksa tehdä mitään koska on niin rankkaa töissä ja väsyttää..

Toisinaan tekis mieli heittää kamat kassiin ja mennä johonkin pariks viikoks, varmaan tekisinkin näin jos ei ois töitä...

 

[Anssi]

Hei kaikille!

Linssiluteen rohkaisemana toinenkin mies liittyy foorumille! Vaikka olikin kummallista täyttää rekisteröityessä kohta "olen raskaana"... :)

Olen siis mies, joka on onnistunut tekemään "vahinkolaukauksen" ja nyt odotamme lasta. En ehkä olisi ihan vielä ollut valmis tähän, mutta aion panostaa ihan täysillä ja yrittää olla hyvä isä.

Meillä mennään 11 viikolla tällä hetkellä ja olen kauhuissani. En siitä, että joudun siirtämään itseni vähemmän tärkeäksi ihmiseksi kuin tuleva lapseni, vaan siitä että miten pystyn olemaan hyvä isä ja pitämään myös taloudellisesti huolta perheestäni.

Pelko alkaa onneksi pikku hiljaa muuttua odotukseksi. Vielä ~30 viikkoa! Tässähän ollaan vielä alkutekijöissä!

Joka tapauksessa. Jostain kumman syystä eksyin tänne valitus-foorumille ja nyt olen hieman kauhuissani. Pystyn nimittäin edes hieman sympatisoimaan niitä miehiä joista täällä valitetaan, jotka tekevät pitkää työpäivää että pystyvät säästämään rahaa elättääkseen perheensä. Olen usein väsynyt töistä tullessani enkä jaksaisi alkaa enää siivoamaan kotia saati sitten laittaa ruokaa (ennen yhteen muuttoamme arkiruokani oli nopeasti laitettavaa suuhunpantavaa, viikonloppuisin sitten kunnon ruoan laittoa). Avopuolisoni taas on työtön ja hän kyllä hoitaakin kotia erittäin mallikkaasti ja olen siitä hänelle kiitollinen. Mutta välillä tuntuu, että minun väsymykselläni ei ole mitään väliä... Ymmärrän toki, että puolisollani on 100 000 000 kertaa vaikeampaa kuin minulla ja puren hammastani kun minulle sanotaan erittäin ilkeästi.

Tämä on silti minulle erittäin vaikeaa aikaa ja välillä kaipaisinkin ymmärrystä edes vähän tähän suuntaan. Yritän auttaa ja hemmotella parhaan kykyni mukaan puolisoani, jotta hänellä olisi mahdollisimman hyvä olla. Silti välillä meinaan saada kohtuuttomasti paskaa niskaani (okei, ei tätä ole kestänyt kuin vasta muutaman viikon ajan, mutta silti) enkä aina oikein ymmärrä mitä tein väärin.

Nyt lähinnä haluaisinkin tietää, että olemmeko me kaikki miehet niin hirveitä, että meitä tarvitaan vain välttämättömiin juttuihin (kuten vaikkapa kodin hoitoon), mutta muuten olisi parempi että olisimme mahdollisimman kaukana? Tätä valituspalstaa lukemalla tuntuu välillä että mitä tahansa yritän, se on joka tapauksessa väärin... Hormoonit! Damn you! :)

Eli siis, olisi kiva kuulla joskus että minua tarvitaan. Aion olla hyvä isä. Kun kuulin yllätysraskaudesta, shokin hälvettyä, lopetin alkoholin käytön lähes kokonaan ja iskin tuhlailulle stopin jotta tulevaisuudessa on rahaa kaikkeen pakolliseen. Ja sekin vielä kismittää puolisoani, kun en anna hänelle rahaa ihan mihin tahansa. Ymmärrän, etten välttämättä saa ihan suoraa tukea puolisoltani, joten toivottavasti ette kaikki kuitenkaan vihaa miehiänne?

 

[kariina]

Anssi ihan pakko vastata vaikka en enää raskaana olekkaan. Kyllä sillä hetkellä vihaa miestään ihan tosissaan, kun kaikki ottaa kupoliin! Mutta niin sitä vihaa itseäänkin välissä, kun vaan  kärtyttää ja kiukuttaa ja sitä ärsyttävää neuvolantätiä ja kassajonossa mahaa silitellyttä naapurintätiä joka ei yleensä es päivää viitti sanoa saatikka sitten anoppia (ja välissä äitiäänkin...ja ihan kaikkia välissä.

Mutta kyllä sitä rakastaakin sitä miestä sitten, kun hän sen kerran ottaa sopivasti pahan mielen iskiessä kainaloon ja sanoo, ettei oo hätää tai silittää mahaa ja höpöttelee jotain "turhaa" tai jotain muuta vastaavaa. Ja mie ainakin rakastin miestä ehkä eniten sillon, kun huomas ite toimineensa "väärin" tai hassusti. Meillä tuo tokas reilusti raskauden puolen välin jälkeen, että "emmie aina hoksaakkaan ottaa huomioon, että meitä on sitten kolme, kun ei se vielä näy". Oli just suunnitellu kesän hommia ja juominkejaki. Eli sano suoraan sille isomahaselle äksypussille joskus, että kyllä suakin ressaa se ja tämä ja tuo siihen VAUVAAN liittyen. Sitä se kiukuttelu suurimmaksi osaksi ainakin miulla oli, että halus toisen pitävän hyvänä ja sanovan, että kyllä tästä selvitään yhessä. Ja sitä että pelotti niiin pirusti, että mitä se tulee olemaan.

Kyllä siullakin vaimos todennäkösesti on huomannu vähentyneen alkon ja on siitä mielissään vaikka tuleekin naputtamaan joku kerta, kun olet ottanu/lähössä kavereiden kans kaljoille. Veikkaisin ainakin näin.

 

[kariina]

Mie vähän vielä jatkan, kun tuli katko tässä välissä....:)

Niin kelles se tulee useimmiten yleensäkään purettua niitä pahimpia höyryjä. Miulla ainakin niille kaikkein läheisimmille.. Sitten, kun niitä raskausaikana on niiden normaalienkin päälle höyryjä ja kaiken maailman mielenliikahuksia, niin voi ukko parkaa...

Nyt ei ole tarkotus pelotella sitten ketään, mutta mie ainakin olin(olen) lapsen syntymän jälkeen vielä enempi hiilenä joka asiasta. Raskausaika, kun oli niin sanotusti helppo tässä suhteessa. Kertaakaan ei oltu etes eroamassa miehen kans sillon...;) Nyt mie olisin lähteny muutamaan kertaan nosteleen, jos en ois päättäny pysyä miehen kans vähintään eka vuotta lapsen syntymän jälkeen ja pakkaaminen ois pienempi urakka..  Ja siltiki mie olen suurimman osan aikaa ihan tykästyny tuohon ukkokultaan. Syytän hormooneja noistakin kiukkukärtyistä (ihan ihan pikkusen sitä ukkokultaa, aikuisten oikeasti se on muutaman kerran hölmöilly sen verran). Että älkää hyvät ihmiset aatelko, että synnytyksen jälkeen "he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti". Siinä väsyksissä ja uuteen opetellessa ne pinnat paukkuu..

Puhukaa niin raskausaikana kun sen jälkeenki. Ja vielä puhukaa ja puhukaaa. Välillä menee nalkuttamiseksi ja mykkäkouluksi ja huutoäänestyksiksi, mutta toinen ei voi tietää mitä toinen aattelee, jos sitä ei sanota ääneen!

 

[hurlumhei]

Heippa vaan, ihanaa kun näkee ettei ihan yksin näiden asioiden kanssa paini. Quara kirjoitti kyllä niin osuvasti parisuhteesta, ja perheen rakentumisesta sen päälle. Sen kun aina muistais.
Meillä on nyt havaittavissa jonkin sortin paniikkia miehen puolelta, on kovasti ollu tukena ja auttaa kun voi (on komennuksella työn puolesta vkot kaukana). Mutta nyt synnytyksen lähestyessä minä olisin mielummin rakentamassa pesää ja rauhoittumassa, ja mies taas juoksis mielellään kaikki kesä tapahtumat  ollaan asiasta puhuttu et kaipaan yhteistä aikaa ihan koto nurkissa. Mies taas kokee olevansa aina töissä, (mikä on kyllä ihan totta että ne vkot on pelkkää työpaikkaa) mutta sekin vähäinen aika vkonloput ois ihan kiva jos hän malttais olla kotona. Kyse ei siis ole ryyppyreissuista mitä hää harrastelee vaan pakko vaan mennä käymään jossain. Mies perustelee asiaa sillä ettei sitten enää pääse kun vauva on syntynyt, no toki se muuttaa asioita muttei se elämä siihen lopu! Lapset on nii vähän aikaa pieniäkin että niitä omiaan pystyy kyllä myöhemminkin tekeen sitten. Mut aiemmista virheistäni oppineena, koitan kovasti kun vaan hormonihöyryiltäni kykenen kuunnella ja ymmärtää myös sitä ukkokultaa. Vaikkakin se on toisinaan täysin mahdotonta ja ne tunteet mitä kokee tulee niin voimakkaana että sitä oikein toisinaan ittekki pelästyy itteensä. Synnytyksen jälkeen on taas tulossa vuoristorataa mikä kyllä pelottaa mua enempi. Tää jotenki mullistaa elämän, mä en ole enää mun omassa ruoska kropassa +25kg ja lisää tulossa, (esikoisesta +30kg) mieli heittelee, väliin vois nukkua 24h eikä tekis ees tiukkaa ellei tarttis käydä veskissä, itku raivo nauru herkässä. Hyvää kesää kaikille!

 

[Moon]

Mä en ihan joka viestiä perinpohjin tästä keskustelusta lukenut, mutta tunnistan ison ärsytyksen itsessäni.  Mun silmiä avasi hyvinkin paljon kun luin miesten keskustelua eräältä toiselta forumilta tästä aiheesta. 

Mulla ekassa raskaudessa se hormonien aiheuttama mielialamuutos oli lähinnä alakuloa ja itkuisuutta ja tottakai sillon hiersi myös se että mies ei tuntunut pitävän lapsen tuloa niin konkreettisena asiana kuin minä.  Tässä toisessa raskaudessa mua taas on ärsyttäny ihan älyttömästi jo itseänikin se että olen ihan kokoajan perkeleen pahantuulinen!  Ei varmana ole miehellekään helppoa kun tosiaan teki hän mitä tahansa tai jätti tekemättä niin akka on naama näkkärillä...  Onhan toki tälläkin kertaa semmonen tunne ettei mies yhtälailla älyä että ihan just meillä on toinenkin lapsi.

Tottakai osa mun äksyilystä on ihan aiheesta;  mies tykkää kyllä järjestää itelleen ties mitä menoa ja kohellusta kaikesta talousahdingosta piittaamatta tai jopa sitä syventäen, käyttää runsaasti aikaa kaikkeen muuhun kuin perheen kanssa olemiseen jne.  Mutta välillä mua ottaa päähän ihan vain koko äijän näkeminen.  Paljon olen ääneen miehelle purkanut, mutta ihan jättiosan olen onneksi tajunnu jättää sanomatta.  Niin paljon ilkeitä sanoja on kyllä tullu mieleen...

Vastapainoksi olen sitten yrittäny myös mainita aina silloin kun jotain kivaa sattuu tai nautin miehen seurasta, tekemisistä, kotiintulosta jne.  Onhan se ollu kova paikka kattoa peiliin sen sijaan että hormonien taakse piiloutuisi. 

Uskoisin että osa mun pahantuulisuudesta johtuu siitä, että tällä kertaa on ollut pakko hoitaa asioita sillonkin kun on ollu ihan kuolemanväsynyt tai huonovointinen, esikoinen kun ei vielä ymmärrä että äidinkin tarttis levätä joskus...  Edellisessä raskaudessa kävin myös töissä (nyt siis hoitovapaalla ennen kohta alkavaa äitiyslomaa) ja sillon näin muutakin kuin nämä kodin seinät.