Mies joka ei tue keskenmenon aikana eikä sen jälkeen

Rapumamma

Rapumamma

Puuhakas puhuja
En jaksa. Mulle tärkein ja paras lohtu täällä kotona ois nyt mun mies joka tulis halaamaan tms kun itken lapsen menetystä, tässä tapauksessa siis keskeytynyttä keskenmenoa. Hän ei juuri huomioi kun purskahdan itkuun kun kuulen jonkun raskaudesta tms. Eikä juuri muutenkaan, vaikka olisin rauhallinen, osoita läheisyyttä ku ne pakolliset aamu ja iltapusut yms. Ja just sillon ku kipeimmin sitä kaipaisin vaikka sokki ja vuodot on jo ohi ja hcg nega. Silti huomaan tietyissä tilanteissa etten ole kokonaan vielä päässyt asiasta yli ja sillon ku se ilmenee, niin en saa juuri mitään tukea. Herranjumala mä olen sen vaimo! Mä kannoin meidän yhteistä lasta! Minua jos ketä sen pitäisi lohduttaa, rauhoittaa, tukea, piristää. En ymmärrä. Ja oon ihan loppu.
 
Mua satuttaa se menetys, mutta vielä enemmän mua satuttaa se etten saa tukea mun mieheltä, siltä ihmiseltä, jonka kanssa sen ilon jaoin vähän aikaa ja jonka kanssa mun nyt PITÄIS jakaa tää murhe. Mua satuttaa eniten mun rakkaimman totaalinen myötätunnon puute. Vai eikö se vaan sitten millään pienimmälläkään tavalla osaa sitä näyttää. Pyytämällä pitää pyytää että tajuaa ees halata tms
 
Kyllä se sitä tekee mutta ei niissä tilanteissa ku akuutisti sitä tarviin. Yksinää saa ensin itkee ja kyhjöttää aika kauan ennen kuin osoittaa mitään empatiaa. Oon puhunu tästä monesti mutta lähes yhtä monta kertaa aiheesta on tullut riita. Että kun minä minä minä. Ja muiden vaikeudet ei kuulema kiinnosta mua. Nyt on ehkä vähän ruvennut miettimään. Tänään tuli kyllä halaamaan kun ensin oli saanu koirien namit pilkottua!!! Ja kohta jo tokaisi että pitää viedä koirat ulos ku ne oottaa. Sitten viimeseks vielä purskahdin itkuu että tajuutko miltä tuntuu kun joku mainostaa olevansa raskaana(vaikkei tää henkilö ees tiennyt mun kokemuksista) ja siinä kohtaa ei enää vastannu vaan lähti lähes oven paukauttaen koirien kans. Kyllä se omalla tavallaan näyttää välittävänsä mutta ei niin usein, niin paljon ja niissä tilanteissa kun sitä toivoisin. Mä oon normaalistikin erittäin herkkä ja hellyyden kipeä ja tarvin läheisyyttä mutta nyt erityisesti se on korostunut. Ei mun tätä murhetta mun mielestä kuuluis yksin kantaa mutta siltä se usein tuntuu. Mies menee jotenkin ihan kylmäksi ja lukkoon kun puhun aiheesta tai musta jotenkin näkyy että se suru on vielä läsnä
 
Mä niin ymmärrän. Täällä sama tilanne. Raskaus meni kesken. Vuoto alkoi viime torstaina Rv 7+. Ja ei kyllä mieheltä ole tullut muuta kuin huomauttaessa sitä tukea, mitö tarttis. Tänään viimeksi sanoin, jotta voisi edes kysyä, mitÄ mulle kuuluu.
 
Otan osaa. On todella rankkaa kun ei saa puolisolta kaipaamansa tukea.

Voisiko olla, että tilanne on miehellekin rankka? Menetti odottamansa vauvan ja on huolissaan sinusta? Miehet (tai ihmiset yleensä) ei aina osaa ilmaista tunteitaan, mikä voi ilmetä ärsyyntymisenä. Vaikka itselläsi on rankkaa, voisitko ehkä kysyä mitä tunteita ja ajatuksia miehellä on herännyt tämän myötä, hyväksyisit hänen tunteensa oli ne mitä vain? Siten hänkin saattaisi huomata että myös hänellä on oikeus surra eikä häneltä vaadita vain tukea - antakaa toisillenne mitä toinen tarvitsee, vaikka se olisikin eri asia mitä itse tarvitsisit. Kun hänen tarpeensa on huomioitu, saattaa olla helpompi pyytää kaipaamaasi tukea, kun se ei ole täysin yksipuolista. Ja sitten tietenkin voit hyvinä hetkinä neutraalisti kertoa tunteistasi ja kuinka toipuminen ei ole valmis.

Tsemppiä! Menetykset voi olla rankkoja parisuhteelle kun ihmisillä on eri tapoja käsitellä asiaa. Yrittäkää ymmärtää toisianne, vaikka eihän se helppoa ole jos kokee jäävänsä huomiotta. En silti ensimmäisenä syyttäisi miestä tahallisesta tunnekylmyydestä, täytyyhän siellä rakkautta olla. Voimia asian käsittelyyn!
 
Joo, en mä syytäkään, hän on sellainen kun on ja myöntää sen itsekin ja tiedostaa että hänelle on vaikeaa näyttää tunteita tai myötätuntoa. Se vain on niin erilaista kuin vielä muutama kuukausi sitten kun harvase päivä kehui minua ja kysyi aina olenko onnellinen johon tietysti vastasin että olen. Koska jo se tieto siitä että toista kiinnostaa lisäsi mun onnellisuutta. Hänellä on vaikea ja rankka tausta ja varmasti se on vaikuttanut siihen miten käsittelee asioita ja on vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Mä tiedän ja muistan sen joka kerta että hän, omien sanojensakin mukaan, vielä harjoittelee kaikkea. Eniten ehkä on vaan sitä pettymystä siihen radikaaliin muutokseen mikä on tämän hetken ja suhteen alkuvaiheen välillä. Että enkö ookkaan enää yhtä ihana ja tärkeä? Tiedän kyllä että oon mutta miksi silloin osoitti sitä enemmän kuin nyt. Molemmat uskottiin ettei se kipinä ja rakastuneisuus meidän välillä häviä minnekään edes vuosien myötä mutta nyt tuntuu että moni asia on kärsinyt inflaatiota meidän välillä
 
Lapsen menetys (missä vaiheessa tahansa) on aina todella iso kriisi parisuhteelle. Se on ihan valtavan iso kriisi yksilötasolla, jolloin sen käsittely yhdessä voi tuntua ihan mahdottomalle. Ei ole sanoja tai tekoja, joilla lohduttaa toista, kun ei tahdo selvitä edes itsensä kanssa niistä tunteista. Raskaus ja synnytys on vielä kaiken lisäksi hyvin paljon todellisempaa sille odottavalle osapuolelle. Lapsi kasvaa hänen kehossaan ja hän tuntee kaikki ne fyysiset oireet. Kuten myös keskenmenossa.. Äidin pitää yksin kantaa myös se fyysinen kipu, mitä tapahtumaan usein liittyy. Jos raskaus on ollut vasta hyvin alussa, voi se miehelle olla vasta kaksi viivaa tikussa, kun naiselle se on jo jotain paljon todellisempaa.

Itse olen kokenut kkm rv8+4 ja kävin silloin hyvin paljon noita samoja tunteita kuin mitä kirjoitit edellä. En ymmärtänyt asiaa silloin, miksi mies ei surrut minun kanssani. Tosiasia oli, että ne kumpikin surimme omalla tavallamme. Mies oli hiljainen ja vetäytyvä, kun minä olisin halunnut puhua ja puhua vain. Se ärsytti valtavasti, mutta oli vain pakko oppia ymmärtämään meidän eroja tässä asiassa. Itselläni kesti yli kuukauden sellainen aktiivinen suruvaihe, sitten se alkoi pikkuhiljaa onneksi helpottaa. Lopullisesti suru kuitenkin haihtui vasta, kun sain kaksoset syliin päivälleen tasan vuotta myöhemmin kuin mitä km oli ollut.

Naisten keskenmenoista puhutaan ihan hirveän vähän, vaikka keskimäärin niitä on naisella elämänsä aikana yhtä monta kuin onnistuneita raskauksiakin. Usein tuntuu, että ammattilaisetkin vähättelevät tapahtumaa, etenkin varhaisen km kohdalla. Psyykkisesti se on kuitenkin ihan sama menetys missä vaiheessa raskautta tahansa - siinä menetetään toiveet ja unelmat. Olisiko mahdollista, että saisit apua kuitenkin jotain muuta kautta kuin mieheltä, joka on yhtä keskellä kriisiä kuin sinäkin? Nyt on toki korona-aika ja monia palveluita supistettu, mutta löytyisikö silti joku taho, jonka kanssa voisi asiaa käsitellä vaikka etänä ja saada sitä kautta purettua isoa tunne kuormaa ytimestä ulospäin? Minusta tuntu , että olet nyt tuen tarpeessa ja jos miehestä ei ole siihen tällä hetkellä, olisi hyvä löytää joku muu taho akuuttiin käsittelyyn. Kun olette saaneet kumpikin käsiteltyä vähän enemmän omia tunteita ne, voisi niiden käsittely olla helpompaa yhdessäkin.

Valtavan isot pahoittelut menetyksestänne ja paljon voimia siitä selviämiseen!
 
Osaanotto ja tsemppiä oikein paljon Rapumammalle! Uskon, miehesi käy tilannetta läpi omalla tavallaan ja suree myös, eikä häneltä välttämättä löydy nyt keinoja olla haluamallasi tavalla tukena, kuten itsekin hieman totesit. Koettakaa olla mahdollisimman paljon toistenne tukena, teistä tulee yhdessä vahvempia.
 
Jep. Liittyykö sekin suremiseen että seksiä ei harrasteta kuin max kerta viikkoon. Paljon tärkeempää ja mielenkiintosempaa on kattoa leffaa tai sarjoja ku keskittyä toisen läheisyyteen tai siihen uuden raskauden yrittämiseen. Tää rutikuiva kausi saa mut tuntemaan itteni entistä enemmän "epäkunnossa" olevaksi naiseksi, ei-haluttavaksi naiseksi, joka ei herätä mitään haluja eikä onnistu lisääntymään. Hittooko mulla tekee kun alkiot kuolee mun sisällä. Ja samaan aikaan vielä kilot nousee ja tunnen itteni vielä vähemmän viehättäväksi kun paisun ku pullataikina
 
Pidän vähintäänkin hyvin todennäköisenä että seksin puute liittyy suremiseen. Kyllähän mieliala vaikuttaa seksihaluihin. Jos on paha olla, ei tee mieli. Varmastikaan sinussa ei ole vikaa, vaikka ymmärrän että siltä se tuntuu. :Heartred
 
Takaisin
Top