mies ja raskaus/synnytys/vauva-arki

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Sophie82
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
S

Sophie82

Kommentoinnin ninja
Luin syyskuisten tarinoita siitä miten heidän miehensä pärjäsivät synnytyksessä, ihania :love017 Aloin näistä kertomuksista inspiroituneena miettimään millaisia ajatuksia tämän ketjun tulevilla isillä on ollut kun kuulivat raskaudesta, miten he ovat jaksaneet meitä raskauden eri vaiheissa, ja miten he suoriutuivat synnytyksessä ja tietenkin miltä se arki näyttää sitten kun vauva on vihdoin täällä.
 
Kommentoin joskus enemmän, mut nyt vain toteamus, että tuolta pääsivun isien foorumilta huomasin "meidän ryhmän" Salmen miehen jakaneen tuntemuksiaan silloin ihan alussa. Oli niin symppis. :)
 
Tuntuu olevan aika hiljaista tuolla isien foorumilla, eikä se meidänkään tuleva isi sitten ole päiväkirjaa pitänyt.. Hyvin on jaksanut minun ärhentelyjä, jotka siis useimmiten on olleet kyllä melko aiheettomia ja varmasti ärsyttäviä kuunnella.. :smiley-ashamed008
Innolla tuo odottaa pientä syntyväksi ja on kulkenut mukana yhtä lukuunottamatta jokaisessa ultrassa, useimmilla neuvolakäynneillä ja tietty perhevalmennuksessa ja synnärikäynnillä.
Ja juttelee mahalle joka päivä... <3
 
Tässä on tunti aikaa kertoa omia ajatuksia ennen kun "siinä paha missä mainitaan" tulee töistä :)

Aloitetaan ihan alusta, eli kun tajuttiin siinä tammi-helmikuun vaihteessa että nyt tuli tehtyä pieni laskuvirhe "varmojen päivien" suhteen. Mua vähän ahdisti, ja mies sano vaan jotain että no ei se nyt yhdestä kerrasta napsahda ja unohti koko asian. Mua se jäi kuitenkin mietityttämään ja sitten kun alkoi tulemaan ekoja oireita jo aika aikaisessa vaiheessa (matkapahoinvointia ja nuha). Sanoin miehelle näistä, ja se sano että älä laske leikkiä vakavilla asioilla, mutta kasvoista näki että hän jäi miettimään sitä mahdollisuutta että ollaan raskaana. Muistaakseni joskus rv4 tai 5 oli pakko tehdä testi koska töissä läträttiin kemikaaleilla jotka ovat vaarallisia sikiölle. Lisäksi kuukautiset olivat jo monta päivää myöhässä, vaikka olikin koko ajan sellainen menkkajomotus että NYT ne alkaa, mutta eipä alkanut koskaan :) Anyway, tulin töistä kotiin ja itku kurkussa sopersin miehelle että pakko tehdä se testi, että mä tuun hulluksi muuten ja töiden puolesta on pakko tietää NYT. No pissasin kuppiin ja laitettiin tikku sinne lillumaan. Mä itkin ja tärisin ja olin ihan rikki. Annoin sen testin miehelle, että kato sä, mä en pysty. Testi oli tietty ClearBlue jossa lukee suomeksi "Raskaana / Ei raskaana". Sanoin nopeesti miehelle että mitä nuo sanat tarkoittaa, mutta ei kai sil nyt jäänyt päähän mitä mä änkytin (hän ei siis ymmärrä sanaakaan suomea). Siinä ei sitten montaa sekuntia mennyt kun miehen ilme muuttui täysin. Kai mäki sen tulokset tiesin jo alitajunnassa, ja se varmistui miehen katseesta ja purskahdin sitten itkuun. Mies kaappasi heti syliin et älä nyt itke, et eihän tää mikään huono asia oo! Sit se talutti mut sohvalle ja siinä sitten silitteli mun hiuksia ja sulatteli ite ajatusta että hänestä tulee isä. No ku mä olin ite niin "järkyttynyt" ni en osannut ajatella järkevästi vähään aikaan. Mies lämpeni ajatukselle tosi nopeesti ja varovaisesti alkoi muakin psyykkaamaan että täähän on ihan mahtava juttu, mä saan vauvan mun unelmien naisen kanssa!! Ja hän ottikin sitten ohjat käsiin ja alkoi ottaa selvää että mihin me päästään lääkäriin ja muisteli että hänen siskonsa ovat syöneen jotain vitamiineja raskauden aikana. Heti seuraavana päivänä hän kantoi kotiin kassillisen vitamiineja ja on siitä lähtien vahtinut että muistan ottaa napin joka päivä.

Muistaakseni viikoilla 4-7 mulla oli ihan järkyttäviä vatsakipuja, ja välillä ne iski yöllä niin kovaa että meinas taju lähteä. Mies oli huolesta kalpeena ku mä vaan itkin kipuja ja samalla että koko mun elämä menee pilalle nyt. Kivut hävisi, mutta se epävarmuus että haluanko mä tätä vai en jatkui piiiiitkään. Tuntuu tosi pahalta että mies on joutunut kuuntelemaan näitä mun itkukohtauksia ja monta kertaa hän sanoikin että sun jutut kuulostaa siltä kun tää raskaus olis pahinta mitä sulle on tapahtunut. Kieltämättä siltä se tuntuikin välillä sen väsymyksen ja huonon olon keskellä :( Urheasti mies keräsi itsensä vaikka mä annoin sen kuvan hänelle että mun koko elämä on ihan paskaa ja mä vihaan kaikkea mun elämässä, tää vauva pilaa mun elämän jne jne. Ja koko ajan hän jaksoit tukea ja kuunnella ja lohduttaa, vaikka ei varmasti oo ollut helppoa meikäläisen kanssa...

Ekassa ultrassa viikolla 6 (oli niin kipeä maha että halusin olla varma että siellä masussa on oikeasti joku) mies oli vähän pihalla, että toiko klöntti on se vauva :) Ennen ultraa hän pelkäsi että hitto jos sieltä tulee kaksoset, mutta ultran jälkeen hän oli vähän pettynyt, että olis ollut kiva jos niitä olisi ollut kaksi :love7

Meillähän on ollut ihan pieniä mutkia matkassa terveydenhuollon kanssa, koska kuulun yhä suomen sosiaaliturvan piiriin ja sitten nää täällä oli aika nihkeitä julkisella puolella että mä pääsen lääkäriin ja ultraan. Ja koska mun espanjan taito on vielä aika lapsenkengissä, on mies joutunut selittämään kaikille tilanteen, täyttää lippuja ja lappuja, soittaa eri paikkoihin, ja tietty olla mukana joka kerralla kun ollaan jouduttu menee johonki. Olishan hän muutenkin tullut mukaan, mutta hän sai ihan tosissaan pistää kauheesti aikaa ja energiaa varmistaakseen että minä ja vauva saadaan asianmukainen hoito. Eli taas pisteet miehelle 10 ja mulle 0 :)

Onneksi kesällä tuli kuluneeksi vuosi siitä kun virallisesti muutettiin saman katon alle ni mieheni vakuutus alkoi kattamaan myös mut ja raskauden. Siirryttiin viipymättä yksityiselle jossa hoito on ollut loistavaa. Miehelle tää tietenkin on teettänyt vieläkin töitä, koska ennen jokaista lääkärikäyntiä, veri/virtsakoetta, synnytysvalmennusta, hän joutuu menemään vakuutusyhtiöönsä hakemaan lupapaperin. Eli hän edelleen juoksee viikottain edes-takas papereiden kanssa, hoitaa ajanvaraukset jne. Ja on tietty ollut mukana jokaisella lääkärikäynnillä ja kaikissa verikokeissa jne. Hän on joutunut vaihtamaan työvuoronsa varmaan 50 kertaa kuluneen 7 kk aikana :smiley-ashamed008 Mutta kertaakaan ei ole valittanut, vaan ottanut kaikki mun valitukset vastaan ja aina jaksanut vaan huolehtia musta ja vauvasta :love017 (mulle alkaa nousemaan ihan kauhean huono omatunto ku oon ollut välillä niin super v*ttumainen...) Eiku kyl tässä ihan äskettäin mies ilmoitti että tää oli sitten eka ja vika raskaus, koska hän ei kestä tätä mun luonnetta ku oon raskaana ja hän haluaa oikean tyttöystävänsä takaisin (taisin taas rähjätä oikein kunnolla jostain ihan turhasta... :smiley-ashamed008 ). Mutta kyllä hän vaan edelleen jaksaa kehua kauniiksi ja ihanaksi, ja silitellä masua, hieroa jalkoja kun pyydän..

Ja kun meillä tuli vähän huonojakin uutisia välillä (virus ja RB) niin mä oon ollut ihan hajalla ja itkenyt hysteerisesti, mies on pysynyt rauhallisena, ollut tukena ja turvana, ja joka kerta jaksanut rauhoitella ja kuunnella, vaikka oon ehkä vähän liioitellut välillä esim tuon RBn suhteen :smiley-ashamed008

Pelkkä ajatus siitä ettei mies saisi nukkua sairaalassa meidän kanssa (todnäk saa) saa mut ihan hysteeriseksi, oon tän raskauden aikana kasvanut niin kiinni ja riippuvaiseksi miehestäni, että pelkkä ajatus että joudun olee yksin jossain sairaalassa on ihan sietämätön.. :(

Oho.. tulipa pitkä tarina.. lopetellaan ennen kun te kaikki nukahdatte :)

Pakko sanoa vielä, että oon varmaan ollut joku pyhimys edellisesä elämässä kun nyt on siunautunut näinkin ihana ja KÄRSIVÄLLINEN mies :love017 Ja nyt iski tosi paha morkkis (otan kaiken negatiivisen takaisin jos olen jotain kirjoittanut miehestäni tuonne valitusketjuun!)... pitää viikonloppuna yllättää mies ja vähän hemmotella häntä :hug003
 
Voi, ihana uusi ketju!

Meillähän yritystä oli takana tasan kaksi vuotta, kun viimein tikkuun saimme ne kaksi viivaa. Yritysaikoina mies oli se, joka minut nosti itkevän vaimonsa ylös maanrajasta aina vain kuukautisten alettua, otti kainaloon ja silitti, siinä vaiheessa kun kaikki muut ympärillä tuntuivat raskautuvan lähes vahingossa ja valoi uskoa aina kierron alussa, että tämä tulisi olemaan meille se kuukausi, kun vihdoin mekin saisimme onnellisia uutisia. Itse olin luovuttamassa jo niin monet kerrat, mutta uskomattomalla tavalla sitä toinen oli aina toiveikas.

Kun lopulta helmikuussa "ihan vain varmuuden vuoksi" tehty raskaustesti työpaikan takahuoneen vessassa sai sydämen hypähtämään kurkkuun, sai mieheni puhelun, jossa en oikeastaan osannut kuin itkeä ja sopertaa siihen väliin, että arvaa mitä, johon mies vastasi turhia empimättä "musta tulee varmaan isi". "Joo toivottavasti", olivat ainoot sanat, jotka osasin siihen enää sanoa, sitten puhelu oli lopetettava. Perään laitoin vielä kuvaviestin testistä ja paluuviestinä tuli vain "Kyllä tää onni meille nyt oikeesti vihdoin suodaan, usko vaan <3"

Usko oli kuitenkin lujilla ja alkuraskaus oli itselle psyykkisesti tosi rankkaa, pelko keskenmenosta oli hirveä ja se varjosti oikeastaan kaikkea onnea, jota positiivinen testi toi tullessaan. Varhaisultraan mennessämme kohtasimme suuren pettymyksen, viikkoja piti olla jo lähes 8, mutta ultran ruudulla näkyi vain pieni pussi, eikä lääkäri ollut kovinkaan toiveikas. Muistan ikuisesti mieheni ilmeen kävellessämme ulos sairaalalta, näytti niin onnelliselta, ei yhtään pettyneeltä, vain hymyili ja kun itse hiukan loukkaantuneena kysyin, että tätäkö toivoit, vastasi mies "joo, siellä se pieni nyt kasvaa ja parin viikon päästä sillä on jo hieno syke ja kaikki hyvin". Jostain syystä aloin itsekkin uskoa siihen, vaikka toisaalta alan ammattilaisen sanat matalista toiveista tämän raskauden suhteen painoivat takaraivossa.

Koitti kontrolliaika, jolla oli tarkoitus varmistaa sikiön kasvun pysähtyminen tai kehittyminen. Siltä käynniltä mieleen onkin jäänyt vain lääkärin tekoset. Lääkäri alkoi ultrata, piti ruudun itseensä päin ja oli aivan hiljaa. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen lääkäri käänsi kaiuttimiinsa äänet päälle ja sieltä kuului aivan selvä sikiön sydämen syke. " Tuo on teidän vauva" ja käänsi ruutunsa vihdoin, jotta voitaisiin nähdäkkin. Tällä kertaa vastaanottohuoneesta kävelikin siis onnellinen pariskunta ja mies hieman ylpeänä "mitäs mä sanoin"-ilmeen kera.

Henkisten huolien pikkuhiljaa kadotessa, alkoivat fyysiset vaivat todenteolla tehdä tuloaan. Ensin oli vain etova olo, sen jälkeen kaikki, mitä alas suustaan sai, tuli myös samaa reittiä ylös. Samaan syssyyn vaihtui työpaikkani. Pelkkä töihin lähtö pitkälle sadan kilometrin päähän sai aina aamuisin paniikin valtaan ja oksensin ja itkin oikeastaan vain kaikki aamut. Mies tsemppasi minkä vaan pystyi, teki aamupalaa, jotta saisin edes jotain syötyä ja kantoi ämpärin aina sängyn viereen herätessä. Töissä epätoivo valtasi täysin, soitin miehelleni itkien vessasta, etten pysty tähän. En pysy edes tolpillani ja oksennan vähintään neljästi tunnissa. Mies tiesi kuitenkin, kuinka paljon olin siihen työpaikkaan halunnut ja yritti aina luurin toisessa päässä valaa uskoa, että yritä vielä. Lopulta väsyin yrittämiseen, johon siihenkin mieheni tokaisi, että pakko ei ole siellä yrittää, kyllä me pärjätään, vaikka nyt irtisanoutuisitkin. No, irtisanomispäätöstä ei tarvinnut itse tehdä, sen hoiti esimies ja potki koeajan puitteissa pihalle.

Alkoi työttömyys. Kotona ollessa pystyin lähinnä makaamaan, oksentamaan ja korkeintaan juomaan jotakin nestemäistä. Mies soitti joka ikiseltä ruokatauoltaan "tuonko kaupasta jotain"-puhelunsa ja toisti samat puhelut myös kotiinlähtiessään ja vielä illallakin yritti "söisit ihan mitä tahansa, niin olisi parempi olo". Mies teki kaiken kotona, niin ruuat kuin siivouksetkin ja mitä sai vastapalkkioksi; vaimon, jolla alkoi rajun pahoinvoinnin seurauksena myös psyyke hajota. Oma olo oli jotain niin kamalaa. Se ylenpalttinen sairas olo yhdistettynä pelkkään neljän seinän sisään sulkeutumiseen ja ämpärin pohjaan tuijottamiseen alkoi näkyä ihan selvänä masennuksena. Ei lääketieteellisesti määriteltynä varmastikkaan vakavana, mutta kuitenkin. En osannut oikeastaan muuta kuin ajatella kaiken negatiivisesti, tuijotella tyhjin katsein seiniä ja itkeä. Ja aina vain mies lohdutti ja yritti faktoillakin kertoa, että kyllä tuo paha olo loppuu.

Ja loppuihan se, noin raskausviikolla 27. Jatkuva pahoinvointi nosti kuitenkin taustalla aikoinaan hiipineen paniikkihäiriön, jossa juuri panikoin aina pahan olon yllättämistä työpaikoilla ym. Muistan yhdenkin aamun, kun olin lähdössä töihin: paha olo ei ollut vaivannut enää pitkään aikaan, mutta jostain syystä vaivuin täyteen paniikkiin. Soitin miehelleni itkunsekaisen puhelun, johon sopersin, että ahdistaa ihan hirveästi töihin meno ja että soittele, kun sulla on kahvitauko niin voidaan jutella vähän paremmin. Kahvitauko tuli ja samalla mieskin kotiin. Tuli vain ovesta sisään ja halasi. Viidentoista minuutin kahvitauosta kymmenen minuuttia meni pelkästään matkoihin töistä kotiin, mutta hän halusi tulla siksi viideksi minuutiksi kotiin halaamaan. <3

Paljosta ollaan siis selvitty ja nimenomaan tiiminä, yksin ei musta olisi ollut tähän kaikkeen alkuunkaan. Koko tämän taipaleen ajan olenkin hokenut, että jokainen raskaana oleva nainen ansaitsisi mieheni kaltaisen puolison. Miehen, joka on aina tukena ja jonka kanssa voit tuntea olevasi maailman rakastetuin nainen. Toivonkin, että teillä kaikilla sellainen on olemassa! :angel11
 
Ihania miehiä teillä, voi liikutus :)

Ei ole kyllä omasta miehestäkään kuin hyvää sanottavaa, tosin meillä koko raskaus mennyt aika helposti ja rauhallisesti (mitä nyt alkuun olin varma, että mulla alkoi vaihdevuodet etuajassa kun kuukautisia ei kuulunut ja miesparka sai vähän palautella järkeä päähäni :laughing001 ). Muutoinkin hän on ollut täysillä mukana valmisteluissa ja tukena ja apuna minulle, kun voimat ovat välillä olleet arjessa vähissä. Parasta miehelle on ollut raskauden konkretisoituminen alkuvaiheen jälkeen, naama on loistanut kuin naantalin aurinko ultrakäyntien päätteeksi ja minua liikuttaa kerta toisensa jälkeen, miten lapsen liikkeet ja mahani kasvaminen tekevät häntäkin iloiseksi.

Synnytykseen mies on tulossa mukaan, en ole sen kummemmin ajatellut hänelle mitään tehtäviä tai muuta, pääasia, että on läsnä. Katsotaan sitten tilanteessa, mitä hän voisi tehdä vai onko vaan pitämässä kädestä. Ketään muuta en tukihenkilöksi huolisikaan, olisin vaan kiusaantunut jos paikalla olisi joku muu kuin se kaikkein läheisin ihminen tai sairaalaan henkilökuntaa. Vähän jännittää, koska miehellä on vielä reissu tiedossa siten, että hän palaa kotiin samana päivänä kun lapsi olisi täysiaikainen, toivotaan, etten ennen sitä halkea.

Toivottavasti muistan kehua miestä päin naamaakin, enkä vain täällä... :love017
 
Sophie82 oo onnellinen, jos sun mies edes suostuu K-18 hommiin! :D meillä kun mies kieltäytyy kokonaan kaikista siihen liittyvästäkin.... Oli kellonaika mikä tahansa! :D

-Sanuliini & papu 39+4-
 
No suostuu ja suostuu.. aika kauan sitä saa suostutella... eikä noi välilihahieronnat (kun oon tippa linssissä koska se on niin epämukavaa) ja jäätävä valkovuoto sen yhteydessä tee miestä yhtään halukkaammaksi o_O Itse yhdyntää harrastetaan tuskin ollenkaan ja jos sinne asti päästään ni aika nopeasti hoidetaan hommat... muita juttuja sitten aina joskus, jos jaksan kinuta tarpeeksi kauan :smiley-ashamed008
 
Onkohan urbaanilegendaa, että viimeisten kuukausien/viikkojen aikana pariskunnat harrastavat useamman kerran viikossa?? Ajatus kun tuntuu omassa kopassa niin kaukaiselta... o_O
 
Nii kait se on nii yksilöllistä. Meillä kun on aina ollut vähä nii että minä oon se halukkaampi osapuoli yleensä. Mut nyt ku toi toinen on kokonaa kieltäytyny mistään aktiviteeteista, oon kyl vähä "loukkaantunu" vaikka eihä sitä toista voi pakottaa. :D
 
Juu, kuulemma jotkut hommailevat viimeisilla viikoilla oikein urakalla ihan jo senkin takia, etta se vauhdittaisi vauvan maailmaan tuloa. Ja kuulemma haluja riittaa ja maailma hymyilee, kun ei tarvi enaa pelata, etta vauva syntyisi ennen aikojaan pienen puksimisen takia. Niin ovat viisaammat kertoneet. :)
 
Nyt kun olo on helpottonut, niin pakko tulla kehumaan tota ukkoa! On ollut aika intensiiviset kaksi päivää. Sunnuntaina aamulla pitkästä aikaan heiluteltiin vähän peittoja, ja nautittiin läheisyydestä ja kahdestaan olosta. Sitten se valokuvaaja oli täällä ja se oli niin äärimmäisen tunteellinen hetki kun piti pysyä paikoillaan ja vaan tuijottaa toisiaan silmiin :love017 Siinä tuli varmistus että oon oikean miehen kanssa ja me rakastetaan tätä lasta yli kaiken, ja kaikki epävarmuus mitä tässä on ollut katosi sen sileään!

No tätä täydellistä sunnuntaina kesti iltapäivään asti jolloin muhun iski ihan järjetön vatsatauti (just tätä, heti kun kaikki on hyvin ja nautitaan elämästä niin tulee litsari suoraan naamaan, ja kovaa). Mies sai vähän esimakua siitä mitä on tulossa... vauhdilla sairaalaan, käyrillä oloa, mun eritteiden siivoamista, mun taluttamista vessasta sänkyyn, sängystä vessaan, jääpalojen ja juomien kantamista, lohduttelua jne jne. Kertaakaan ei valittanut, ei edes kun vessa näytti samalta kun ruotsinlaivojen vessat myrskyn jälkeen. Oon taas uudestaan rakastunut ja varma että tää muuttaminen 3000km päähän miehen perässä oli elämäni paras ratkaisu :love022
 
Hei te jo synnyttäneet, utelen miten teidän ukot pärjäsi synnytyksessä ja nyt kotona vauvan kanssa :)

Meillä tuo murehti eilen että miten se kestä sivusta katsoa mun kipuja, ja mietti myös ääneen että ehkä on parempi keskittyä mun yläpäähän eikä katsoa alas ollenkaan :)
 
Isi-raporttia..

Hyvinpä taisin pärjätä kuuleman mukaan.

Perjantaina kun vaimo otettiin osastolle niin alkoi ekaa kertaa oikeasti jännittämään, mutta se laantui kyllä hyvin nopsaan kun huomattiin että perjantaina ei tapahdu vielä yhtään mitään.
Lauantaina vähän sama juttu ja tuntui vähän turhauttavalta istua sairaalassa, vaikken minä siellä varsinaisesti ollukaan kun vieraana.

Kun sitten su-aamuna vaimo laittoi viestiä että tänään alkaa tapahtumaan niin tuumasin että vihdoinkin ja kun tuli viesti että vedet meni, niin kädet alkoi tärisemään saman tien ja painuin sairaalalle sassiin. Ei ole muuten tämä mies luultavasti koskaan pukenu päälle niin nopsaan kuin viime sunnuntai-aamuna.. :)

Sitten kun siirryttiin synnytyssaliin, niin kyllähän sitä vaimon pahenevaa tuskaa oli myös melko tuskaa kattoa, mutta ajattelin vaan että jokainen supistus on askel lähempänä syntymää ja yritin keskittyä vaimon tarpeiden palvelemiseen ja välttää omaa ajottaista tylsistymistä lukemalla tabletista e-kirjaa. (ehkä paras keksintö ikinä).
Aika menikin sitten siellä synnärisalissa kuin siivillä ja vaikka vaimon kipuja oli melko vaikeaa välillä seurata, niin olo oli melko levollinen. Ainoastaan masenti tieto että synnytys voisi venyä vaikka jopa tiistaille, siihen en kyllä ollu ollenkaan valmis, eikä sitten onneksi tarvinnu ollakaan.

Epiduraalin laitto oli siihen asti kaikista vaikein paikka itelle, vaimo oli niin tuskissaan ja ilokaasusta sekasin että oli kyllä miehinen kyynel melko herkässä, mutta en kai mää nyt tohdi siinä alkaa vuotamaan kun toinen on niin urheasti kestäny kaiken siihenkin asti.
Epiduraalin jälkeen vaimo muuttukin sitten aivan toiseksi ihmiseksi, sain ikään kuin sen tutun ihmisen takasin joka hetkeä aiemmin oli todella tuskissaan. Muutos oli aivan käsittämätön..
Sittenpä sitä rauhottu itekin melkosesti ja kun vaimo yritti vähän nukkua kaiken valvomisen jälkeen, niin pääsin itekin kahville ja hermosavuille. :)

Sitten kun alkoi aktiivinen ponnistusvaihe niin nyt voin todellakin sanoa että tiedän miltä se tuntuu kun isät sanovat että "onpa avuton olo".
Kyllä, olo oli todella avuton kun mitään et voi yksinkertaisesti tehdä kuin seurata vierestä.
Pari kertaa kuivasin kostealla rätillä vaimon päätä joka oli hiestä märkä ja kannoin vettä, mutta siihen se sitten jäikin. Kai tuo läsnäolo ja henkinen tuki olikin se tärkein asia vaimolle.

Vaimo kovasti pyyteli anteeksi pariin otteeseen kun otsaa yritin kuivata ja älähti "älä koske", mutta ei kyllä tullu mieleenkään että tuosta olisin loukkaantunu. Ei kai kukaan voi..
Sen voin sanoa että miehet, mitä ikinä vaimonne suustaan keksiikään päästää niiden kipujen kanssa, pistäkää se henkinen nyrkkeilysäkki eteenne ja antakaa iskujen sadella. ;)

Ponnistusvaihe olikin itelle sitten se pahin vaihe, mutta onneksi tuo ei kestäny kuin sen puoli tuntia, vaikka se tuntui ikuisuudelta. Teki kyllä oikeasti pahaa kattoa vaimoa kun ponnistaa aivan pallo punasena ja kivut on varmasti valtavat.. Pakko oli vaan ajatella edelleen että jokainen supistus on askel kohti syntymää, ei siinä juuri muuta voi.
Kun pää sitten vihdoin syntyi, yritin kovasti olla kattomatta sinne päin, mutta eipä sitä voi olla kattomatta.
Vähän karun näköistä mutta enpä tuosta mitään traumoja saanu. :)
Kertaakaan en kuitenkaan kattonu suoraan vaimon jalkoväliin jalkopäästä, se olis voinu olla jo vähän liikaa.. :)

Sitten kun tyttö viimein pullahti ulos, niin itkun, naurun ja helpotuksen tunteen sekoitus oli jotain käsittämätöntä.
Tyttö siitä sitten lähtikin samantien teholle ja koska kätilö vakuutteli että kaikki on hyvin, tarvittee vaan vähän lisähappea, niin en osannu olla huolissani vaan luotin täysin henkilökunnan ammattitaitoon.
Enemmän olin huolissani vaimosta, joka jätettiin makaamaan omaan verilammikkoonsa paikat revenneenä molempien kätilöiden kadottua jonnekin.
Sattumalta samaan aikaan oli vuoronvaihto ja toinen lähti tekemään raporttia syntymästä kun toinen vei tytön teholle.
Vähän tyly tilanne, tästä vaimo keskusteli kyllä synnytyskätilön kanssa jälkeenpäin ja kätilö pahoitteli tapahtunutta.
Ei ollut siis normaali tilanne, joten älkää nyt säikähtäkö että aina jätetään heti yksin omaan vereensä makaamaan. :)

6 päivää myöhemmin..

Tyttö nukkuu pitkiä vetoja, keskimäärin 3-4 tunnin unia, haluaa herättyään heti safkaa, sitten vasta vaipat, seurustelee hetken ja haluaa joko lisää maitoa tai takas nukkumaan.
Ei itke turhia, vain sillon jos oikeasti jotain haluaa.
Kuulostaa helpolta mutta ei tässä todellakaan tuudittauduta tähän, arvattavissa on että ihan näin simppeliä tämä ei tule olemaan aina.. :)

Isyys.. mitä se nyt sitten on. Vielä ei ole ehkä ihan iskostunu tuonne aivoon että nyt sitä perhana soikoon on oma tyttö ja itse olen isä ja me olemme perhe.
Ei tätä vaan tajua vieläkään, menee luultavasti vielä tovi ennen kuin sen ymmärrän.

Vaimosta olen aivan mielettömän ylpeä, kertaakaan ei ole 9kk:n aikana pienistä kitissy tai valittanu, vaan vei koko raskauden läpi todella urheasti ja rohkeasti.
Vaimo sai kyllä minulta lopunikäisen kunnioituksen suorituksestaan. Ei sillä ettenkö olis vaimoa aiemmin kunnioittanu.. :)

Pisteet kotiin myös teille muille naisille jotka olette synnyttäneet tai se on pian lähellä, ei hemmetissä tuo kyllä ole miesten hommaa koska miehistä ei olisi moiseen urakkaan.

Minusta ei ainakaan.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top