Mies ja kuningas alkoholi

Stella83
ALKUPERÄINEN: Stella83
Tiedän kyllä näin järjellä ajatellen että pitäisi kamat pakata ja kadota pois paikalta,mutta annan nyt herran vielä sulatella eilisiä sanojani,kun sille kerran ilmoitin että jompikumpi loppuu, juominen tai suhde. Kävi tänään kotona ruokkiksella kääntymässä ja kovasti tuntui kiukussa olevan,ei tokikaan sanaakaan mulle sanonut. Itseä vaan kummastuttaa että miksi se mulle nyt kiukkuaa,mulla tässä mielestäni olisi syytä olla vihainen. Puhiskoon nyt kiukkunsa pihalle,jos vaikka saisi jonkin keskustelun hänen kanssa aikaan. Sen kyllä voin luvata että jos nyt kiukkupäissään ryyppäämään alkaa niin sitten mä häivyn,sitä ei enää huvita katsella!

 
Stella83, haluan vielä korostaa, että älä missään nimessä ajattele, että kukaan pitäisi sinua typeränä tämän asian edessä. Yksi iso syy sille, miksi lähipiiriin kuuluvien alkoholiongelmat ja parisuhdeväkivalta  tulevat usein muille yllärinä on juuri häpeä, sillä uhriksi joutunut ei uskalla avata suutaan siinä pelossa, että koko lähipiiri hokee kuorossa, että "mikset jätä sitä".
 
Sinähän et jätä, niin kauan kuin rakastat ja uskot tulevasuuteen. Siksi sinä sanot, että selvinpäin mies on mukava jne. On paljon helpompaa vaieta kokemastaan vääryydestä kuin joutua puolustelemaan, miksi haluaa pysyä ulkopuolisen korvissa järjettömältä kuulostavassa suhteessa.
 
Sinä valitettavasti menetät uskosi tuohon suhteeseen aivan viimeisenä. Jos koskaan. Alkoholistien uhrit ovat kyllä uskomattoman optimistisia juoppojen suhteen. Siitähän kertoo sekin, että alkoholistiperheen lapset huomaavat helposti olevansa parisuhteessa alkoholistien kanssa. Ja yhdestä eroon päästyään taas uuden alkoholistin kanssa.
 
Kiitos teille kaikille kovasti tuestanne,olette olleet arvossa arvaamattomassa!
Tilanne on nyt se,että mihellä on viimeinen mahdollisuus käytössään. En todellakaan ole tuollaiseen ihmiseen rakastunut alkujani,enkä kuitenkaan ole vielä niin sinisilmäinen etten omaa ja lapseni parasta tajuaisi. Kuulostaa kovin kliseelle ja naiiville varmasti -myös omissa korvissani- mutta jako meillä on se,että seuraava ryyppykerta ja kännitoilailut ja minä lapsen kanssa olen poissa. Mies tietää minun olevan tosissani ja yrittää nyt hakea apua ja selvittää omia ajatuksiaan.
Jollain tasolla en itsekään usko että hän muuttuisi paremmaksi,mutta haluan sen viimeisen mahdollisuuden antaa.
Koskaan en häntä ole tällä viimeisellä mahdollisuudella ennen uhkaillut,joten siitä ei ainakaan tehot ole menneet.
 
Ja todellakin tosissani olen,kerran vielä ja se oli sitten siinä. Kaikki on nyt miehen käsissä,jos saa oman arvojärjestyksen kohdalleen niin suhde voi vielä jatkua,jos ei,niin sitten ei...
 
 
Stella, paljon tsemppiä sinne! Toivon täydestä sydämestäni, että tuo viimeisen mahdollisuuden antaminen kantaa sen kaivatun hedelmän! Varmistathan vielä, että lähipiirisi tietää tämän tilanteen ja pitää kanssasi huolta siitä, että kerta myös jää viimeiseksi - tai sinä ja lapsi nostatte kytkintä HETI ilman mitään selityksiä.

Mä kamppailin vähän samansuuntaisen ongelman kanssa viime kesänä... mies on tollanen hevarinrenttu, jonka ei oo tarvinnut kunnolla aiemmin aikuistua. Työt hoiti, eikä sitä viinaa onneksi ollut tarpeen ottaa välttämättä joka viikonloppu, mutta nollailuja tuntui kaipaavan. Eihän se mua haitannut, yhdessä rellestettiin suhteen alkuaikana ja vielä vuos sitten. Raskauduttuani multa loppui tietysti juominen samantien ja rauhotuttiin, oltiin yhdessä ehditty vuoden verran asua ja muutenkin oltiin varmoja, että tässä tätä yhteistä tulevaisuutta eletään ja kasvatetaan mahaa. Miehelle ei kuitenkaan tuntunut olevan niin helppoa sisäistää, että ihan oikeasti se Aikuisuus alkoi jo ja käytös pitäisi kanssa palata. Meillä molemmilla on sellaiset kaveripiirit, että niiden kanssa useimmiten ehtii nähdä vain baarissa notkumalla, miehellä ehkä vielä vähän pahemmin oli noin. Ja kun mies joi, niin sitten hän otti ihan urakalla, eikä kännissä todellakaan ollut kovinkaan vastuullinen... Ikinä ei oo väkivaltainen ollut mua tai muita kohtaan, mua ei oo koskaan pettänyt, mutta veti ihan takuuvarmasti sellaset överit, että yleensä sammui jonnekin (himaan tai kavereilleen). Siinä saanut sitten olla sydän syrjällään...

Noh, pari tällaista ördäys kertaa mahtui alkuraskauteenkin, parit lupaukset korkin kiinni laittamisesta kuulin. Sitten viime kesänä mä olin jo saanut riittävästi, miehelle ehtinyt sanoa, että mä en ihan oikeasti jaksa katsoa sellaista ja ei todellakaan sovi vauvaperheeseen tuollainen käytös. Vaan sitten se taas tapahtui... mies lähti kavereidensa kanssa (olin jo oppinut pelkäämään noita iltoja, vaikka raskaus oli aikaansaanut sen, että ne illat väheni tosi harvinaisiksi) ja mä olin pyytänyt, että tulisi yöksi kotiin. Noh, tuli yö, tuli aamu... mies ei vastaa puhelimeensa, arvasin hänen sammuneen kaverinsa luokse. Olin päättänyt, että jos hän ei ole kotona puoleen päivään mennessä, niin mä pakkaan kamani ja lähden.... Yhdentoista aikaan kotiin kuitenkin ilmestyi katuva mies. Oli kuulemma arvausteni mukaisesti sammunut, herättyään tuijotellut kattoa ja oli peloissaan, että mitä tästä seuraa. Mä jo mietin, että pitäiskö mun silti pakata kamat ja lähteä, ainahan voi palata, jos tilanne muuttuu. Pitkien keskusteluiden, kyynelvirtojen ja pohdintojen jälkeen sanoin samaa, että seuraavasta kerrasta mä lähden enkä palaa, vaikka kuinka anelisi. Läheisimpien ystävieni pyysin pitämään huolta, että myös toteuttaisin tuon "uhkauksen".

Voin sanoa, että vieläkin pelottaa... loppuraskaudesta mies ei ottanut edes sitä saunakaljaa ollakseen ajokunnossa, jos lähtö tulis. Ei tehnyt asiasta suurta numeroa, ei itsestään marttyyria. On ollut pari kertaa sillain viihteelläkin, itse olin pikkujouluissa mukana ja sieltä mies omasta tahdostaan lähti mun kanssa kotiin, vaikka mä ehdotin että olisi lähtenyt ystävineen jatkoille. Varpajaisensa vietti, seuraavana päivänä oli kyllä krapulassa, mutta joutui pojan hoitamaan kun mulla oli isoveljen läksiäisillallinen (enkä todellakaan olisi poikaa hänelle jättänyt, jos miehen kunto ei olisi sitä sallinut). Kyllä edelleen tätä asiaa pyörittelen mielessäni ja vähän ahdistaa, etenkin jos mies sanoo, että lähtisi kavereiden kanssa iltaa viettämään... Mietin, että kaatuuko kaikki nyt tähän, mutta mies on osoittanut olevansa mun ja meidän vauvan arvoinen. En tiedä, pääsenkö koskaan irti tästä pelosta, mutta ehkä se tästä hiljalleen palautuu. Meidän perheen on kuitenkin todella hyvä olla näin, yhdessä rakastaen.

Miehellä ei siis ihan alkoholismiksi luokiteltavaa tuo käyttö ole ollut, mutta uskoisin jotakuinkin tietäväni millaista sä koet. Ammattiapu voi olla paikallaan, jos oikeasti ylittyy normaalin viihdekäytön rajat! Toivon niin kovin, että vuoden päästä kirjoitat palstalle aurinkoisia kuulumisia teidän perheeltä, kun kaikki on hyvin ja menneisyys takanapäin. Helppoa se ei tule olemaan kummallekaan teistä, mutta kovalla työllä mahdollista!
 
Tärkeintä on nyt pitää kiinni uhkauksestaan. Eli jos kaveri menee ja ryyppää ja sen jälkeen anelee armoa, ni sitä ei heru, vaan tosiaan lähdet. (Sama pätee lasten kasvatukseen, uhkaukset, lahjonnat ym. on pidettävä [;)] )

Jos tää palsta ei anna tarpeeksi ymmärrystä, vastakaikua, suosittelen käymään Al-anonissa. Sieltäkin saa vertaistukea.

Tärkeää on myös se, että toisen alkoholinkäytöstä huolimatta sulla on oma elämä. Et ala paapomaan ja hoitamaan hänen puolestaan asioita. Et esim. valehtelemaan pomolle poissaolon syytä, tai jotain muuta. Ja kännissä ajamisesta - ite olisin soittanut poliisin ratsaamaan.

Valitettavasti usein tarvitaan jotain tosi isoja juttuja ennenkuin toinen ymmärtää tilanteensa - jos sittenkään. Tosin sen jälkeen ne voivat olla syitä juomiseen, mutta siihen löytää aina jonkun syyn. Vältä itse sairastumasta läheisriippuvuuteen - helpommin sanottu kun tehty.

Suosittelen vielä kirjoja Virtahepo olohuoneessa ja Virtahepo työpaikalla: Tommy Hellsten

Tsemppiä meille kaikille alkoholistien läheisille! (Oli se läheinen kuka vaan, vaikka vaan kaveri)
 
Hei kaikille,
Kauan on edellisestä viestistä vierähtänyt,likemmäs 2v. Ajattelin kumminkin tulla kertomaan teille nykytilanteen,jos se vaikka auttaisi jotakuta muuta joka on samassa alkutilanteessa kun olin itse tämän aiheen aloittaessani.

Kauan siinä meni ennen kun ero tuli, heinäkuussa 2011 lopulta erottiin ja elokuussa muutin pois talostamme. Jälkeenpäin olen itsekin oman tyhmyyteni vasta kunnolla havainnut,tuossa tilanteessa on niin lujaa itse sisällä ettei näe metsää puilta...

Minä ja poikani asutaan nyt pojan kummisedän kanssa -hupsis- tuli otettua mukaan samalla ex-miehen paras ystävä,joka oli viimeisen vuoden puolitoista minun ja exäni välissä ns sovittelija ja minun varasilmät. Jos en itse ollutkaan kännireissuilla ym mukana niin hän exäni parhaana kaverina kuitenkin näki ja kuuli mitä ympärillä tapahtui.

Kaikki kääntyi siis lopulta hyvin,nyt on uusi vakaa parisuhde missä ei alko tai mikään muukaan näyttele pääosaa. Yhteishuoltajuus meillä exän kanssa on,mutta se nyt on se ja sama sinänsä,ei häntä liiemmälti lapsi kiinnosta,eli saadaan olla kohtuu rauhassa.
Pikkukakkonenkin alkaa olemaan ajankohtainen asia,nykyisen mieheni suuri haave,oma lapsi <3
 
Tässä lueskelin sinun tarinaasi ja aika kovia olet sen exäsi kanssa kokenut.
Mutta ihanaa että sinulla menee nyt hyvin. Oikein paljon onnea sinulle, miehellesi ja pojallesi sekä onnea uuden haaveen kanssa. :)
 
Huh, olipa huojentava lukea, että olet päässyt eroon tilanteesta ja elämäsi on jälleen mallillaan. Minä olen tätä ketjua lukenut ja itkeävollottanut melkein silmät päästäni; syytetäänhän niitä raskaushormoneja jooko...

Minä olen itse alkoholistiperheen lapsi. Molemmat vanhempani olivat alkoholisteja ja minä olen kolme vuotiaasta lähtien hoitanut pikkusiskoni; pukenut, syöttänyt ja kuljettanut toiselle puolen kaupunkia sukulaisille turvaan. Itse en muista tästä tietenkään juurikaan, mutta näin äitini sisko on minulle kertonut.

Lastenkodin kautta päädyin huostaan, kuten siskonikin. Uudessa sijaisperheessä oli myöskin alkholisti-isä. Noihin aikoihin ei valvonta ollut vielä niin tarkkaa, kuin nykypäivänä. Useita vuosia kärsin hallusinaatioista, pelkotiloista, ahdistuksesta... Jossain vaiheessa myös sijaisäitini alkoholisoitui, mutta hänen kanssaan olen edelleen tekemisissä. Biologinen äitini kuoli asunnottomana viime keväänä, toisen juopon luokse, kärsittyään sitä ennen runsaista pahoinpitelyistä, tuomioista... Ennen niin kaunis äitini näytti viimeisinä vuosinaan niin pelottavalta, että olisin varmaan juossut pakoon, jos olisin hänet jossain nähnyt. Biologinen isäni sen sijaan istuu vankilassa tapettuaan lapsensa ja lapsensa äidin.

Nykyisien mieheni kanssa olemme myöskin käyneet vääntöä alkoholin käytöstä useaankin otteeseen, ja vaikka minä näköjään siedän omalle kohdalleni mitä käytöstä tahansa, sen olen tehnyt hyvin selväksi, että minun lapseni ei ikinä eläissään tule käymään sitä samaa, tai edes lähellekään, olevaa helvettiä läpi, jota minun elämäni on alkoholin vuoksi ollut. Kun kyse on alkoholista ja lapsesta, minä en jousta piiruakaan, enkä jakele varoituksia. Se on nollatoleranssi ja kerrasta poikki. Mieheni on kyllä osannut ottaa kantani varsin hyvin vastaan, ja on itse samoilla linjoilla kanssani asian suhteen. Yllättävän rauhallisesti on ollut myös koko raskauteni ajan, joten toivon todella, että tuleva isyys on saanut hänessä jotain heräämään, eikä hänen alkoholinkäyttönsä vuoksi tarvitse kenenkään enää kärsiä.

Lapsi kärsii aivan varmasti vanhempiensa alkoholin käytöstä koko loppuelämänsä, jos se ei ole kunnolla hallinnassa. Minulle esimerkiksi tämä ensimmäinen raskauteni on nostanut hyvin voimakkaasti pintaan ahdistuksen ja sellaisiakin muistoja ja tunteita, joita en tietoisesti osaa ajatellakaan. Ne ovat niin varhaisia asioita, että ne ovat vain jossain syvällä alitajunnassa, eikä niiden käsittely ole helppoa, kun ei osaa ymmärtää muuta kuin, että tunteet johtuvat siitä kaikesta pelottavasta, jota on joskus vauvana jo kokenut.

Toivotan siis todella voimia kaikille alkoholin kanssa kamppaileville! <3
 
Takaisin
Top