Mieli maassa raskaana

V.aahtokarkki

V.aahtokarkki

Silmät suurina ihmettelijä
Hei! Löytyykö kohtalotovereita, joilla mieli laahaisi ainakin osittain maassa raskauden aikana? Itse menen rv:lla 27 ja nyt kuvioon ovat tulleet itkuiset ja epätoivoiset hetket. Kaikki tuleva hämmentää ja pelottaa. En osaa oikein sanottaa mistä tämä alakuloisuus tulee, mutta olo on tosi hämmentynyt ja sekava, vaikka tätä lasta toivottiin pitkään ennen kuin onnisti.

Viimeiset 3 päivää olen saanut ikuisia kohtauksia joiden jälkeen olo on helpompi kuin tunne purkautuu. Silti pelottaa tämä oma olo ja mitä se tekee vauvalle. Lisäksi olen kärsinyt koko raskauden todella lamaannuttavasta väsymyksestä. Huoh. Aika rankkaa on, vaikka fyysisesti voin vielä aika hyvin. Pää on vaan aivan sekaisin.

Kuuluuko tällainen asiaan?
Pitäisikö huolestua tai soitella neuvolaan?
Onko muita joilla samanlainen olo? Miten pärjäilette?
 
Toivottavasti tänne löytää vastaamaan kohtalotovereita, sillä et ole yksin. Suosittelen että juttelet asiasta neuvolassa. Kyseessä voi olla raskausajan masennus ja neuvolan pitäisi auttaa siinä. Se on käsittääkseni kohtuu yleinen ilmiö. Ja kyllähän isot muutokset vaikuttaa mieleen isosti, vaikka olisi toivottuja. Saatat päästä juttelemaan neuvolapsykologille ja joka tapauksessa jo se että puhut asiasta voi auttaa. Paljon Voimia! :shy:
 
Edellisessä raskaudessa olin väsynyt 24/7. Toki meillä oli vuoden ikäinen lapsi, joka heräili vielä öisin. Mutta se väsymys oli ihan kamalaa! Oikeasti sai käyttää kaiken tahdonvoimansa, jotta saisi edes pienen jutun tehtyä.

Nyt kolmas raskaus aivan alussa, enkä osaa juuri iloita :oops: Kolmannen olen halunnut, mutta mies ei. Paljon tein surutyötä sen kanssa, ettei enää lapsia tule. Mulle se kolme on maksimi, mutta en halua isoa ikäeroa viimeiselle. Ja mies taas sitä mieltä, että ei ainakaan vielä, ehkä joskus myöhemmin.
Noh, vahinko kävi ja se kolmas tulossa! Ja lähinnä vaan ahdistaa ja huolettaa. Mä olen palaamassa kouluun, oon ollut kotona melkein viisi vuotta ja kaipaan jo pois kotoa. :sad001

Keskeytys ei ole vaihtoehto, koska katuisin sitä.
Mutta kyllä ahdistaa. Meillä ei ole tukiverkkoja, hyvin yksin ollaan oltu kaiken kanssa. Jaksaminen mietityttää. Ulkopuoliseen apuunkaan ei ole varaa, kun eletään miehen pienellä palkalla ja tuilla.

Joo, olen aikeissa puhua näistä neuvolassa.

Mutta yksin et siis murehdi!
 
Välillä kyllä on tuntunut alakuloiselta. Siihen on ollut raskauden yleisen tunnemyllerryksen lisäksi muitakinnsyitä: pahoinvointi kesti pitkään (nyt rv32 ja vieläkin kuivayökkäilen monta kertaa viikossa), väsymys on ollut kovaa kuten sinullakin, nyt pukkasi vielä toistuvat migreenit päälle ja en todellakaan tiedä, miten vauvaa hoidetaan oikein ja miten siitä kasvatetaan kunnon kansalainen. Olen ollut kujalla oikeastaan kaiken suhteen vauvan vaatetuksesta lähtien. :wideyed::wacky:

Olen itse käyttänyt ihan terapeutin palveluja näinä hämmennyksen ja myllerryksen hetkinä, ja saanut sieltä lohtua, tukea, turvaa ja ymmärrystä. Suosittelen ainakin neuvolassa juttelemaan, ja jos budjetti antaa myöten, kokeile jotain kivalta vaikuttavaa terapeuttia keskusteluavuksi!

Onhan tämä valtava elämänmuutos, ja sen käsittely ja omaksuminen vie aikaa. Mitään kiirettä sinulla ei ole, menet vain päivä kerrallaan ihan rauhassa ja elät juuri tässä hetkessä.
 
Mulla ylihuomenna poksahtaa 30+ viikot ja joo erityisesti tuossa viikoilla 26-28 olin henkisesti aivan romuna, poikkeuksellisen väsynyt ja itkuinen sekä ahdistunut, nyt kyllä jo mieliala selkeästi vähän tasaantunut. Uskoisin että oma ahdistus on pitkälti väsymyksestä sekä hormoneista johtuvaa, olen todella herkkä väsymykselle ja tarvitsen paljon lepoa ja unta voidakseni hyvin.

Myös alkuraskaudessa <12 viikoilla oli voimakasta väsymystä ja ahdistuneisuutta. Ja samasta olen kärsinyt edellisissäkin raskauksissa sekä valitettavasti seuraavat tunnemylläkät iskee synnytyksen jälkeen kun hormoonit taas heittää ja pienvauva-aika kerryttää univelkaa. Seuraava rasti onkin jos ottaa hormonaalisen ehkäisyn synnytyksen jälkeen ja sit imetyksen lopettaminen. :inpain: ja silti näitä lapsia vaan haluaa lisää :hilarious:

Tsemppiä jaksamiseen ja aina voi kääntyä neuvolan puoleen purkamaan fiiliksiä vaikka ne olisikin normaalista hormoonitoiminnan vaihtelusta johtuvaa. Ei siitä varmasti haittaa ainakaan ole mitä enemmän juttelee oloja pois :Heartred
 
Mulla menossa rv10+0 ja parina viime viikkona on ollut kyllä ahdistuneenpaa oloa koko ajan vaan. Väsyttää 24/7 ja siitä huono omatunto kun ei saa mitään aikaseksi ja se ahdistus lisääntyy. Olen lisäksi aivan varma, että kahden viikon kuluttua nt-ultrassa tulee kkm tuomio tai jotakin muuta kamalaa. Tää ahdistus ei anna mun uskoo hyvään. Neuvolapsykologi kesälomalla. Heti nt-ultran jälkeen otan yhteyttä ja vaadin aikaa.
Tiesin jo ennen raskautta, että ei tule olemaan helppoa ahdistuksen kanssa kun takana reilu vuoden takaa kohdunulkoinen raskaus ja sen jättämä menettämisen pelko.
 
Mulla on samaa ajoittain. Ehdottomasti siitä pitää puhua neuvolassa, jos siltä tuntuu. Voihan sitä vaikka varata ajan erikseen, jos ei jaksa odottaa seuraavaa kertaa. :) Ite en puhu, koska tiedän, ettei siitä olis mulle yhtään mitään apua. Mä oon aatellut tämän olevan ihan normaalia tunteiden heittelyä, ja oon huomannut et kaikkein pahinta se on silloin kun mies on poissa kotoa (eli näin kesällä melkein joka viikonloppu). Menettämisen pelko on suuri, mutta nykyään kohdistuu enemmän mieheen ja koiraan kuin esim. keskenmenoon. Välillä tulee myös niitä päiviä ja hetkiä, että pohtii et mitäs jos mä en opikkaan rakastamaan sitä lasta, tai mitäs jos en osaa luoda siihen oikeanlaista suhdetta jne. Neuvolassa neuvolatäti mainitsi kyllä jo aikaa sitten jossain yhteydessä, että on todella yleistä ettei mitään maagista rakkaudentunnetta syty heti syntymän jälkeen, vaan usein siihen menee pidemmän aikaa. Se on helpottanut tuon pelon kanssa :) ekaa kun odottaa, on kaikki uutta ja kummallista, eikä etukäteen oo osannut tällösiä edes ajatella.
 
AnnMariii sanoi:
Mulla on samaa ajoittain. Ehdottomasti siitä pitää puhua neuvolassa, jos siltä tuntuu. Voihan sitä vaikka varata ajan erikseen, jos ei jaksa odottaa seuraavaa kertaa. :) Ite en puhu, koska tiedän, ettei siitä olis mulle yhtään mitään apua. Mä oon aatellut tämän olevan ihan normaalia tunteiden heittelyä, ja oon huomannut et kaikkein pahinta se on silloin kun mies on poissa kotoa (eli näin kesällä melkein joka viikonloppu). Menettämisen pelko on suuri, mutta nykyään kohdistuu enemmän mieheen ja koiraan kuin esim. keskenmenoon. Välillä tulee myös niitä päiviä ja hetkiä, että pohtii et mitäs jos mä en opikkaan rakastamaan sitä lasta, tai mitäs jos en osaa luoda siihen oikeanlaista suhdetta jne. Neuvolassa neuvolatäti mainitsi kyllä jo aikaa sitten jossain yhteydessä, että on todella yleistä ettei mitään maagista rakkaudentunnetta syty heti syntymän jälkeen, vaan usein siihen menee pidemmän aikaa. Se on helpottanut tuon pelon kanssa :) ekaa kun odottaa, on kaikki uutta ja kummallista, eikä etukäteen oo osannut tällösiä edes ajatella.
Click to expand...

Mä rakastin esikoistani heti, se tyttö oli mun mielestä kauneinta ja ihaninta maailmassa :Heartbigred

Mutta poikaa mä katsoin vaan että jaaha, tässä se nyt on. Ei näyttänyt mun silmissä kauniilta ihmeeltä, vaan enemmänkin joltain ryppyiseltä kaljurotalta :hilarious: Olin tyytyväinen ja iloinen, onnellisenkin. Mutta silti olin silleen, että okei, ihanaa, mutta olisi se elämä jatkunut ilmankin. En siis katunut, ja TIESIN rakastavani sitä pientä. Mutta en vaan tuntenut vielä niin. Onneksi oli kuopus ja tiesin tuon olevan jo normaalia. Esikoisen aikaan olin kaikesta ihan pihalla ja elin siinä onnellisessa kuplassani. Kuopuksen aikaan tiesin jo enemmän.
Ja kyllä se rakkaus sitten osastolla siinä kolmen päivän aikaan heräsi :happy::Heartblue
 
Vaikean alkuraskauden aikana olin kyllä todella, todella masentunut ja mieli mustana. Fyysinen paha olo muuttui pian psyykkiseksi ja pienimmätkin arkiset askareet tuntui mahdottomilta. Onneksi olo sitten puolessa välissä raskautta alkoi pikkuhiljaa helpottamaan ja henkinen olo myös sen myötä. Otin asian kyllä silloin kun olin synkimmilläni puheeksi neuvolassa, mutta mitään apua en sieltä saanut. Eivät kuulemma saa usein tällaisia tapauksia ja meidän neuvolalla ei ole omaa henkisen puolen henkilökuntaa... :shifty:

Nyt loppuraskaudesta huomaa kyllä taas tummien ajatusten nousevan pintaan, varsinkin kun väsymys ja jännitys sen kun lisääntyy päivä päivältä. Paikat todella kipeänä ja pelko tulevaisuudesta muistuttaa olemassa olostaan. Mitä jos en olekaan hyvä äiti, mitä jos kasvatankin lapsesta psykopaatin joka loppupeleissä vihaa minua, mitä jos synnytys ei menekään hyvin...
 
Ottakaa nuo olot puheeksi neuvolassa! Raskaudenaikainen masennuskin on todella yleinen (tosin itse ajattelen et mulla matalat rautavarastot aiheuttaa mielialan laskua ja sitähän ei hoideta kun hb hyvä :bag:) mut riskit synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja jopa lapsivuodepsykoosiin kasvaa jos sen olon päästää liian pahaksi raskausaikana! Lapsivuodepsykoosi on todella harvinainen, mut minun yks läheinen siihenkin sairastu ja joutu sit oleen psyk.osastolla vauvasta erossa pitkään kun oli niin huonossa kunnossa :sad001
 
Takaisin
Top