Miehen suhtautuminen raskauteen

firstBaby

firstBaby

Silmät suurina ihmettelijä
Nyt on pakko avautua johonkin, jollekkin, josko sitten tänne, koska täältä löytyy näitä samassa tilanteessa olevia, jotka voivat mahdollisesti antaa kommenttia tilanteelle / huomaisin ehkä jotain mitä en suuttumukseltani huomaa ... tai sitten en.:smiley-angry002:sad001

Vauva tuli meille tammikuussa täysin yllätystietona. Ehkäisy oli pettänyt, tuloksena tämä pieni rinsessainen. Tuolloin oli kova miettiminen , mitä teemme asian kanssa. Olemme nuoripari (19 ja 21 vuotiaat), joten kummallakin vielä koulu kesken (yksi ammatti jo toki alla, mutta uusi ammatti kesken). Itse en ole koskaan pitänyt abortista ideanakaan, saati sitten kun joutui miettimään, että pystyisikö itse tekemään sellaisen. Mies oli sitä mieltä, että abortti olisi parhain vaihtoehto (hänellä oli vuosi sitten masennusta ja näin ollen asiat olleet hyrskynmyrskyn hänellä), mutta itse en pystynyt miettimään sitä ratkaisuna hetkeäkään. Olen /olemme aina halunneet lapsen, mutta joskus tulevaisuudessa suunnitellusti. Toki minua suretti se, että jäisikö mies rinnalleni, mikäli päätän lapsen pitää, samalla tulin siihen tulokseen, että jos ei jäisi, meidän olisi ehkä parempikin olla kahdestaan vauvan kanssa, koska tiedän että tulisin syyllistämään miestäni joskus painostuksesta aborttiin, kun ajattelisin lasta, joka meillä mahdollisesti olisi.

Miehellä kesti aikaa sulatella päätöstä, hän ei painostanut vaihtamaan mieltäni/pitänyt eroa minusta edes vaihtoehtona. Kaikki alkoikin nopeasti kääntymään parempaan, koska mies sai puhuttua kavereidensa kanssa tilanteesta, puitua asiaa jne. Äitini kanssa juteltuani, hän on kertonut, etteivät miehet koskaan ole täysin valmiita tulevaan perheenlisäykseen (kuten eivät äiditkään) vaan siihen on kasvettava raskauden ja lapsen myötä.

Niin tai näin, nykypäivän "tilanne" on, että rakastan pientä tyttöämme hiiiiirmuisesti jo tässä vaiheessa raskautta, tunnen liikkeitä, ostelen/hankin tavaroita, juttelen raskaudesta, otan tietoa kaikesta aiheeseen liittyvästä ynm ynm.. Mutta mies.. Mun mieltä painaa koko ajan että onko tää normaalia, ettei hän vielä täysin sisäistä mun "tilaa"? Kuka sitten määrittelee normaalin, mutta mietinpähän vain, että mikä on tyypillistä miehiltä. (jokainen on toki persoonansa, mutta uskon että ymmärrätte idean)
Onko tyypillistä, että nainen saattaisi tuntea koko raskausajan /suurimman osan ajasta raskauden olevan vain hänen itsensä kantama onni/taakka? Mitä voisin tehdä juttelun lisäksi, että asioihin tulisi jotain muutosta.. en mitään? (juttelu tuotti tuloksen että raskaus velvottaisi hänet kyhnäämään mun kylessä 24/7 että olisin tyytyväinen)
Tuoko kasvava maha lopulta miehiin jonkunlaista herätystä raskauden suhteen?

olisi kiva vain stressaamatta nauttia tästä ajasta, olokaan ei ole huono, päin vastoin, mutta henkinen vointi (joka olisi erittäin tärkeää) tuntuu kärsivän pahasti murheista ja näistä asioista..
Tiedän että kun lapsemme syntyy, tulee mieheen siltä istumalta muutos, mutta olisi kiva jakaa raskauden tuomat ilot ja surut jonkun kanssa, vaikkei kumppani olisikaan se, joka kantaa lasta, mutta olisi se, joka odottaa kanssasi..

:anyone

Minkä ikäisiä odottajia täältä löytyy? Olemmeko nuorimpia täällä?

Nimimerkillä iltapöhnäinen harmistunut tuumailija
 
Mä täytän marraskuussa 24:) olin kans 19 ku sain esikoisen mut täytin seuraavana päivänä 20:)

Sent from my GT-I9100 using Vau Foorumi mobile app
 
Olen ihan ikäloppu odottaja, mutta yhden lapsen tehneenä voin vakuuttaa että olet tehnyt oikean päätöksen teidän kaikkien kannalta. Riippumatta siitä mitä te nyt tunnette, teille on tulossa lapsi joka tuottaa iloa koko elämän ajan.

Ei mies voi koskaan täysin olla mukana ja ymmärtää raskaana olevaa. Mulla on mies jonka kanssa olen ollut yhdessä teini-ikäisestä. Hän on ihana isä, mutta ei hän osoita mitään suurta mielenkiintoa raskauttani kohtaan, kuten ei viimeksikään. Ei se vaikuta siihen miten mies suhtautuu kun lapsi saapuu maailmaan.
 
Mun mies on ihan suoraan sanonu, että hän on päämääräorientoitunu ihminen, eikä niinkään tykkää intoilla matkalla lopputulokseen. Luulen, että jotain reaktioita on ootettavissa, ku maha on tarpeeks iso ja vauvan liikkeet tarpeeks tuntuvia ja näkyviä, mutta suurin muutos häneltä on varmaan ootettavissa sitte, ko vauva annetaan syliin. Enkä toisaalta syytä häntä siitä; tällä hetkellä kaikki, mitä hän meidän odotuksesta saa irti on se mitä mie kerron tai vau-kirjasta voi lukea. Kyllä itekki miehenä kaipaisin varmaan jotain konkreettisempaa, ennen ku osaisin ruveta asiasta kunnolla innostuun. :) Siks on toisaalta ihan hyvä, että voin miehen äidin ja oman äitini kans puhua asiasta avoimesti, vaikka välillä se liika utelu ärsyttäiski. Ei sulla ois ketään muuta, kenen kans puhua raskaudesta? Varmasti oli lopulta oikea päätös pitää lapsi, koska jossain elämänvaiheessa sitä ois myöhemmin ruvennu katumaan. Ja vaikka varmasti tulee olemaan myös vaikeuksia, niin uskon, että lopulta se lapsen kasvattaminen antaa enemmän ko ottaa. :)

Niin, ja mie olen neljän päivän päästä 24, mies on 28 v. :)

Sent from my GT-P7500 using Tapatalk 2
 
Täällä on ollut hyviä kommentteja. Me ollaan jo kolmekymppisiä, mies mua kolme vuotta vanhempi. Nyt siis toinen lapsi meille tulossa. Aina se lapsen tulo on iso asia. Mies on ollut tässä toisessa raskaudessa ihan eri tavalla mukana kun ekassa. Ensimmäistä odottaessa ei oikein tuntunut tajuavan asiaa tai raskausvaivoja (lapsi oli siis toivottu). Vielä pikkuvauva-aikanakin oli vähän "hukassa". Hänellä ei ollut mitään kokemusta vauvoista kun ei sisaruksillakaan ole lapsia. Nyt kun lapsi on isompi niin hoitaa tosi paljon ja leikkii. On selvästi kasvanut isyyteen pikkuhiljaa ja ajan kanssa ja hyvä isä hänestä on tullut.

Miehet vaan on näissä asioissa hitaampia eikä pääse samalla tavalla mukaan, nainen kun sen lapsen kantaa ja synnyttää. Uskoisin että vielä enemmän näin jos mies on nuori. Uskon että miehestäsi tulee vielä hyvä isä, isyyteen pitää kasvaa vähitellen. Alusta lähtien vaan mukaan vauvan hoitoon ja vastuuta myös isälle niin hyvä tulee.
 
Mä olen 31 ja mies 32, ollaan oltu yhdessä yli 13 vuotta ja tää raskaus oli erittäin haluttu ja toivottu ja ollaan täysin valmiita tähän vaiheeseen elämässä. Mies ei silti ole samalla tavalla jatkuvasti intona raskaudesta ja sitä ajattelemassa ja siitä puhumasta, niinkuin minä. Avoimesti ollaan puhuttu asiasta ja hän on selittänyt tunteensa. Aluksi hän ei halunnut kunnolla edes sisäistää raskautta, siltä varalta, että jos se jää kesken, niinkuin eka raskaus, että hän pitää itsensä vahvempana, jotta pystyy tukemaan mua menetyksessä. Myös hänen oli vaikea silloin aluksi mitenkään konreettisesti tajuta, että olen raskaana, kun ei hän tunne mitään muutosta kehossan, ei ole pahoinvoitia, väsymystä, tissit kipeenä jne. Ensimmäinen konkretisoiva juttu oli np-ultra. Silloin hän alkoi innostua ensimmäisen kerran. Luulin, että sitten hän olisi koko ajan puhumassa myös vauvasta, mutta ei. Kuulemma silloin hän tajusi miten suuri juttu on tapahtumassa, ja alkoi stressaamaan miten hänen vastuulleen tulee myös pieni ihminen elätettäväksi, miten hänen on oltava hyvä isä, miten hänen on huolehdittava lapsen turvallisuudesta, kasvatuksesta, huolista....hän ei siitä minulle kertonut aluksi, mutta tämäkin johtui siitä, että hän ei halunnut minulle näyttää, että häntä huolettaa nämä asiat, vaan että on vahva. Kun hän huomasi masun kasvaneen, taas pikkasen enemmän innostui. Nyt kun on liikkeitä tuntunut noin kuukauden ajan, raskaus on itselle hyvinkin konkreettinen, ja mielessä ei paljoa muuta ole. Mutta taas, mies ei ole niitä liikkeitä tuntenut vasta kuin pari päivää sitten ekan kerran. Siitä taas konkretisoitui hälle tämä enemmän ja on alkanut kosketella mahaani enemmän.

Miehet on niin eri muotista, kuin me naiset muutenkin. Raskaudessa mies ei tunne kaikea sitä mitä me tunnetaan fyysisesti ja hormooneista johtuen. Luulisin, että siinä iso syy miksi meistä voi tuntua, että ei sitä miestä kiinnosta. Me eletään tätä joka päivä joka sekunti, miehet vaan silloin kun kerrotaan heille tuntemuksia tai tuntevat liikkeitä kädellään, eikä sekään sama juttu ole. Mieheni sanoi, että kun hän kokee jotain konkreettista raskauden suhteen, kuten potkun kädellään, hän on todella onnellinen, mutta kun se tilanne on ohi hän palaa takaisin ajattelemaan muita asioita, mutta se ei tarkoita, että häntä ei raskaus kiinnostaisi. Ja toisaalta hyvä, että joku pystyy ajattelemaan muutakin, ainakin toinen perhessä ei ole täysi raskausdementikko :grin Äidit hoivaa, isät tekee loogisia päatöksiä, mutta kummatkin rakastaa lapsiaan yhtä paljon.

Kai mun pointti on tässä, että iästä ja elämäntilanteesta huolimatta miehet ei käsittele raskautta samalla tavalla kuin naiset. Ja suotakoon se heille, he kokevat asiat eri tavalla, emmekä voi vaatia, että heidän pitäisi jotenkin yrittää tuntea samalla tavalla kuin me. Puhuminen asioista on hyvän parisuheen perusta, ja sama homma tässäkin asiassa. Jos ei oltais puhuttu kummatkin tunteistamme, ei mieheni olisi tajunnut, että haluaisin häneltä enemmän huomiota ja olisin luullut ettei häntä kiinnosta tämä raskaus paljoakaan, vaikka todellisuudessa häntä kiinnostaa paljonkin, mutta eri kantilta. Niinkuin Elisabet90 sanoi, on hyvä jos pystyy puhumaan äidille, siskolle, kaverille, foorumille raskaudesta. Mulle ainakin on ollut ihanaa keskustella muiden odottavien ja jo äitejä olevien kanssa kaikesta raskaudesta liittyvään, kun ne ymmärtää silloin kun mies ei. Vertaistuki on helpottanut mun elämää ja olen huolettomampi, kun en enää vaadi mieheltäni jotain mihin hän ei kykene, eli jatkuvaan raskauden ajatteluun :grin Toki miehen kanssa on ihanaa myös odottaa tätä lasta, mutta omalla tavallaan.
 
Lisään vielä nyt Aamun kommentin nähtyäni, että varmasti on eroa ekaa lasta odottavalla miehellä verrattuna toista/kolmatta jne odottavalla, kun heillä on jo kokemusta siitä konkreettisesta vauvasta :) Ja varmasti vielä opiskelevalla nuorella miehellä painaa enemmän esim. perheestä huolehtimisen vastuu, kuin jo uraansa luonut kolmekymppinen.
 
Hyviä kommentteja. Itse olin 14 vuotta sitten, esikoistani odottaessa 23-vuotias opiskelija ja lapsen isä oli silloin 21 ja opiskelija myöskin. Me ei asuttu yhdessä, eikä lopulta päädytty koskaan elämään yhteistä elämää mutta yllättävän hyvin on kaikki kaverillisessa yhteishuoltajuudessa sujunut. Minä olen lähivanhempi.

Vaikka ei oltu toisiimme sitoutuneita, lapsen isä hyväksyi raskauden heti, eikä millään muotoa painostanut aborttiin. Raskauden sensijaan kävin läpi aikalailla itsekseni, koska pojan isä asui eri paikkakunnalla. Hän kuitenkin pääsi mukaan ultriin ja synnytykseen.

Nykyisen mieheni kanssa olen ollut melkein 10-vuotta ja hän on nyt 31v. minä 37v. Tämä nyt odottamamme iltatähti oli pitkän harkinnan tulos, eikä tässä iässä raskautuminenkaan tapahtunut ihan niin sormia napsauttamalla kuin parikymppisenä. Yhden keskenmenon sain viime vuonna mutta uutena vuotena sitten vihdoin tärppäsi uudestaan.

Miehelleni tämä on ensimmäinen lapsi, eikä hänellä ole juuri mitään aiempaa kokemusta vauvoista. Kaikki on hänelle ihan uutta ja outoa. Kuten muutama muukin tuossa totesi, mies ei koskaan voi kokea raskautta samalla tavalla kuin nainen. Kai siinä on väkisinkin pieni ulkopuolisuuden tunne vaikka kuinka on nähnyt ultrakuvat ja kuullut sydänäänet.

Minulle tämä vauva on niin konkreettinen, etenkin nyt kun hän jatkuvasti tuolla mahassa potkii, mies taas ei oikein tunnu tajuavan asiaa samalla tavalla. On tukena ja onnellinen asiasta mutta luultavasti tajuaa asian kunnolla vasta kun lapsi on syntynyt.
 
Voi että kun on tullut hyviä kommentteja; on ihana lukea ettei tämä "tilanne" meillä ole mikään harvinainen ja saa itsekkin aivan erinäkökulmaa asiaan teidän kertomanne perusteella.. tuntuu että monen miehellä on ollut samallaisia ajatuksia kuin omallani, muttei omani ole ilmaissut itseään tarpeeksi selvästi. Jos olisi osannut puhua kanssani tarpeeksi samalla aaltopituudella valiten "oikeat sanat" en todennäköisesti murehtisi tässä. Onhan se totta, ettei miehiltä voi vaatiakkaan osallistumista 100% raskauteen, koska äitihän ne muutokset tuntee kun lastaan kantaa 9kk..:love017
Taidan nytten ottaa asenteen, että kannan lasta itsekseni, mutta luotan siihen että mies on tukena jos häntä tarvitsen ja pyydän vaikkei osoitakkaan kiinnostusta tilaani kohtaan24/7..:dance008
Onhan tätä vertaistukea toki niin foorumeilla kun sukulaisistakin..
Tuntuu että minun kaveri piirini on vielä sen verran nuorta ja eri elämäntilanteessa olevaa , etteivät he täysin voi "vertaistukena" olla, vaikka haluaisivat, koska monella ei ole lähivuosinakaan tarkoitusta/halua hankkia lasta. Toki muutamia ystäviä löytyy, jotka kovasti yrittävät kuunnella ja olla mukana, vaikkeivat monista asioista tiedäkkään mitään... näin ollen äitini on ollut 6 lapsen äitinä parhain vertaistuki.. toivoisin vielä raskausaikana jotain reittiä tutustuvani odottajiin, jotta saisin "samanhenkistä" seuraa tähän uuteen elämäntilanteeseen:)

Hetkeäkään en vaihtaisi pois, oli upeaa nähdä pikkuinen rv21 ultrassa , sivuprofiili ja kaikki, ihaninta oli kuulla että pikkuinen on terve:love7

Alle puole ajasta jäljellä, jännitys senkuin tiivistyy ja odotan kuin kuuta nousevaa hetkeä, jolloin saadaan uusi tulokas syliin ensimmäistä kertaa:)
 
FirstBaby, lue neuvolan ilmoitustaulua, siellä voi olla ilmoituksia ryhmistä jotka on suunnattu erityisesti nuorille äideille. Kysy niistä myös neuvolakäynnilläsi. Jos ei muuta, niin mene ainakin leikkipuiston äiti-vauva tapaamisiin. Vauva ja pikkulapsi aikana on tosi helppo saada uusia kavereita, jos vain itse haluaa. Ei kannata jäädä kotiin yksin vauvan kanssa. Pelkkä miehen seura ei useimmille äideille riitä, vaan sitä kaipaa myös muiden aikuisten seuraa.


Sent from my iPad using Vau Foorumi
 
Ei meilläkään mies oikein osaa olla mukana odottamassa. Se jo sanoikin, että eikö vauva vois jo syntyy ja pääsis tuosta mahasta eroon. Joo, siitä olis voinut loukkaantua. Mutta, mieheni tunnen ja hän vaan ei vauvamahoista tykkää. Vauvan kyllä kovasti haluaa. Mutta mahaani ei koskettele\juttele. Mutta, kun en minäkään tykkää vauvamahastani. On Se aika radikaali muutos, kun on sixpakin tottunu näkemään. Onneksi aika menee nopeasti. Enää n.3,5kk ja lopputulos häämöttää. Palautuminen oli ainakin esikoisen kohdalla nopea, toivottavasti nytkin. :)
 
En tiedä vastaako oma tekstini kysymykseesi, mut kerron silti omasta tilanteestani :)

Me ei suunniteltu tätä raskautta sen enempää, jätettiin vaan yli vuos sitten ehkäsyt pois. Kummalakaan ei ollu siis sellasta ajatusta, et mun on pakko tulla raskaaks, vaan ajateltiin kattoa, mitä tapahtuu ja millon. Tulin raskaaks viime elokuussa ja sain keskenmenon syyskuussa. Sillon mulla jo oli sellanen tunne, ettei mun mies ihan osaa suhtautua menetykseen samalla tavalla ku minä. Itkin paljon, vaikken ollu siis erityisesti odottanukaa tulevani raskaaks ja mies ihmetteli itkujen syitä. Jouduin useaan otteeseen kertomaan, että surin menetystä ja pelkäsin tulevaa. Kävin yksityisellä gynekologilla ja siellä selvis, että mun toinen munasarja on rakkulamainen. Jos siis munasolu irtoais tuolta vialliselta puolelta, olis keskenmenoriski aika korkee. Pelkäsin yhä enemmän.

Tammikuussa tein seuraavan positiivisen raskaustestin, enkä uskaltanu olla onnellinen. Mies myös toppuutteli, eikä välttämättä edes halunnu hirveesti puhua aiheesta. Mulle alko ilmaantua perinteisiä raskausoireita: turvotusta, pahoinvointia, pyörrytystä, vatsakramppeja... Jouduin taas kerta toisensa jälkeen selittelemään oireitani, kun toinen ei niitä pysty samalla tavalla kokemaan. Itkua tuhersin, ku koitin selittää, etten kertakaikkiaan jaksa tehdä mitään. Mies koitti etsiä syitä vaan työstäni tai päivärutiineistani.

Varhaisultrassa aattelin asian konkretisoituvan miehelleni, mut ei hän hirveesti asiaa kommentoinu. Oon koittanu udella pitkin raskautta mieheni tuntoja ja ajatuksi, mutten oo saanu aikaseks kummosiakaan reaktioita. Sitte mies sai tuntee lapsen potkut ekaa kertaa ja olin tilanteesta ite aivan innoissaan. Mieski oli ilonen, muttei intoillu silti ihan samalla lailla ku minä. Nyt vauva potkii päivittäin ja pyydän monesti miehen koittamaan vatsaa. Välillä mies pitelee kättä vatsalla vaan hetken ja lähtee muihin puuhiin ja joskus hän viivähtää vatsallani pitemmän aikaa. Hihkun aina, kun vauva potkii, mut mies ei uskalla tai halua omatoimisesti kokeilla liikkeitä.

Mulle raskaus on tällä hetkellä se ykkösjuttu, johon menee suurin osa ajatuksista ja energiasta. Ku joku tuttu kyselee kuulumisia, niin melkein ensin tulee mieleen oman raskauden tila. Mieheltä kun kysyy meidän kuulumisia, ei hän välttämättä edes muista koko lapsen tuloa. Hän ei oo kertonu edes lähimmille ystävilleen asiasta, eikä olis varmaan kertonut vanhemmilleenkaan, ellen olis pyytänyt. Jos jommankumman vanhemmat kyselee lapsen tulosta, mies vaihtaa puheenaiheen nopeesti muihin aiheisiin kuten meidän uuteen autoon tai työhönsä.

Olen vaan joutunut hyväksymään sen, ettei isä voi koskaan tuntea samoja asioita, kun raskaana oleva äiti. Hän ei tunne lapsen liikkeitä niin läheisesti, eikä koe olevansa yhtä lapsen kanssa. Samalla yleensä raskauden aikana keskipisteessä on äiti ja harva kyselee edes isän tuntemuksia. En oo mitenkään pettyny tai vihanen miehelleni, sillä hän on varmaan tilanteesta vielä aika hämmentyny. Voi olla, et hän myös pelkää, vaikkei sitä uskalla mulle sanoakaan. Vaikka osallistuminen ei täs vaihees ookaan viel kovin suurta, en silti epäile miehen isäkykyjä ollenkaan.
 
Tää on suorastaan hupaisaa, että kaikilla on niin samat kokemukset asiasta. Helpottavaa tajuta, että oma mies ei ole mitenkään outo tai kummallinen, vaan tämä on ihan tyypillinen miesten tapa suhtautua raskauteen.

Tuo vatsan kokeilu oli ihan yks yhteen sama kuin meillä. Mä tunsin potkut käteen ja hihkaisin miehelle, että tule koittamaan kun se potkii! Mies piti kättä ehkä vajaan minuutin vatsalla ja kun potkua ei just silloin tuntunut, ei jaksanut odotella pidempäänkään. Ja hän vielä sanoi, että mä ehkä vaan kuvittelen, että se tuntuu käteen. Meinasin melkein suuttua, että en varmasti kuvittele! Se tuntui ihan selvästi.
 
-minttunen- sanoi:
Ei meilläkään mies oikein osaa olla mukana odottamassa. Se jo sanoikin, että eikö vauva vois jo syntyy ja pääsis tuosta mahasta eroon. Joo, siitä olis voinut loukkaantua. Mutta, mieheni tunnen ja hän vaan ei vauvamahoista tykkää. Vauvan kyllä kovasti haluaa. Mutta mahaani ei koskettele\juttele. Mutta, kun en minäkään tykkää vauvamahastani. On Se aika radikaali muutos, kun on sixpakin tottunu näkemään. Onneksi aika menee nopeasti. Enää n.3,5kk ja lopputulos häämöttää. Palautuminen oli ainakin esikoisen kohdalla nopea, toivottavasti nytkin. :)
Click to expand...

Pakko kysyä kun on niin omasta ajattelustani poikkeavaa tämä. Mitä jos sille kropalle tapahtuisikin jotain pysyvämpää vauriota? Jäis esim. pysyvästi syvät ja näkyvät raskausarvet. Tai mitä jos jommalle kummalle sattuisi jotain muuta, esim. onnettomuudessa joku osa ruumiista vammautuisi pysyvästi, eikä se kroppa olisi enää ikinä sen jälkeen kaunis ja täydellinen. Mitä te sitten tekisitte? Olisiko se avioeron paikka? Tai mitä sitten kun vanhenette ja sixpakin tilalla onkin iästä johtuvaa, ryppyistä löystynyttä ihoa?

En halua mitenkään arvostella, erilaisia mielipiteitä ja elämäntapoja saa toki olla, kukin tavallaan. Ihan mielenkiinnosta vaan kysyn.
 
Mulla jäi raskausarvet näkyviin, tosin ovat vaalenneet kyllä ajan kanssa mutta tuskin katoavat kokonaan. Eipä mies ole niistä koskaan maininnut kuten ei mun lörppämahastakaan saati alapäästä joka sai eka synnytyksessä kunnolla osumaa. Itseäni huolestutti varsinkin alapää ja seksielämä mutta miehelle maistuu seksi ihan samaan tapaan kun ennen ekaa raskautta eikä hän omien sanojensa mukaan huomaa eroa aiempaan. Silittelee myös masua ja kehuu myös ulkonäköä. Ei, en usko että meille tulisi avioeroa ulkonäkösyiden takia. Samaten jos miehelle kävisi jotain niin en voisi kuvitella jättäväni häntä, sen verran syvästi häntä rakastan. Toisille ulkonäköasiat ovat tärkeämpiä kuin toisille, me kuulutaan niihin joille se ei ole niin tärkeää.
 
Sakura taisitkin osoittaa kysymyksesi minttuselle mutta tulipa nyt kommentoitua. :) Itselle kans erilainen ajattelumaailma.
 
Itse olen paljon kriittisempi oman ulkonäköni suhteen, enkä niinkään muiden. Itsekriittisyys on toki pikkuhiljaa lieventynyt iän myötä. Hmm. No, esikoisen kohdalla ei raskausarpia oikeastaan tullut. Tissit hupeni jonkun verran ja alapää ei tietty ihan samalta näytä. Ei nuo ole ainakaan miestäni haitannut. Vaikee sanoo, missä raja kulkee. Jos tyyliin vammautuisi tai jalka katkeaisi, niin en osaa sanoa kuinka kävisi. Kyllähän Se suhdetta muuttaisi ja olisi rankkaa hoitaa lasten lisäksi aikuista.
 
Itse kans kuulun niihin, joille ulkonäkö ei ole elämässä ihan prioriteettilistan kärjessä, ei toki mitenkään täysin yhdentekeväkään mutta moni muu asia on tärkeämpi.

Mulle kroppa on eniten työkalu jolla tehdään asioita ja se, että kroppa muuttaa muotoaan eri elämänvaiheissa on ihan luonnollista. En osaa vihata tätä kroppaa vaikka ympäröivä maailma siihen kovasti painostaakin. Tämä tomumaja kuitenkin pystyy tekemään niin mahtavia juttuja, että miksi vihaisin, edes silloin, kun se ei ulkoisesti näytä mallikelpoiselta.

Raskausarpia mulla ei ole mutta en kavahda niitä joilla niitä on. Minusta ne, joilla niitä on, saavat kantaa niitä ylpeydellä, koska ne ovat merkki siitä mitä upeaa kropalla on saatu aikaan. Tämä asia on mulle vähän niinku, että jotkut ovat ruskeasilmäisiä, toiset pitkiä, jotkut vaaleahiuksisia ja joillekin tulee raskausarpia. Me ollaan kaikki erilaisia mutta ihan yhtä arvokkaita juuri sellaisina kuin ollaan. Eikä kukaan ole täydellinen, eikä tarvitsekaan olla.
 
Eikä Se ulkonäkö minulle ainakaan tosiaankaan tärkeintä ole, vaan haluan olla hyvinvoiva ja toki huolehdin ulkonäöstäni. Terveys, perhe, ystävät jne ovat tärkeintä. Ei kai sille vaan oikein mitään mahda jos ei koe raskautta ihanaksi ja hehkuvaksi ajaksi.
 
-minttunen- sanoi:
Eikä Se ulkonäkö minulle ainakaan tosiaankaan tärkeintä ole, vaan haluan olla hyvinvoiva ja toki huolehdin ulkonäöstäni. Terveys, perhe, ystävät jne ovat tärkeintä. Ei kai sille vaan oikein mitään mahda jos ei koe raskautta ihanaksi ja hehkuvaksi ajaksi.
Click to expand...

En itseasiassa itsekään koe tätä aikaa ihanaksi ja hehkuvaksi mutta se on johtunut väsymyksestä ja huonosta olosta. Vatsan isompi ulkomuoto ei ole se mikä häiritsee. Oikeastaan koen, että se on melkeinpä yksi hauskimmista asioista raskaudessa, koska itse pidän omaa ja muiden raskausvatsoja tosi hellyttävinä.

Toiminnallisesti vatsa on ärsyttävä: tiellä ja hankala mutta ulkonäöllisesti se on musta kiva.

Osaatko sanoa miksi miehesi mielestä se vatsa on niin kamala? Ulkonäönkö takia? Kun toiminnallisesti siitä ei pitäisi olla miehelle muuta haittaa kuin, että saattaa ehkä jossain kohtaa rajoittaa joitain seksiasentoja. Mutta onko se sitten joilekin miehille niin oleellinen juttu, että siksi pitäisi vatsaa kamalana?

Tämä on musta todella mielenkiintoista kuulla ihan erilaisia näkökulmia asiaan.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top