Isot sympatiat kaikille, joita pelottaa ja stressaa 
tuttuja tunteita 
Mulla on joka aamu testiä tehdessä hirveä stressi, kun se viiva jotenkin vahvistuu hitaasti ja ehdin miettiä, että on heikompi kuin edellisen päivän. Mulle tää on 6 raskaus, ja meillä on vain yksi elävä lapsi.. näiden lisäksi on ollut pari kemiallista.. Mulla kemiallisissa viivat ei koskaan hirveesti vahvistuneet, niin haluan uskoa, että siitä ei olisi kyse, vaikka googlatessa löysin testi-suoria, joissa kemiallinenkin on vahvistunut tasavahvoiksi viivoiksi, ja sit lähtenyt haalistumaan
Mulla keskenmenot on olleet tosi erilaisia ja eri syistä, alkaa olla melkeen koko suora kasassa, vaikka ivf lääkäri sanoi vitsaillen tällä viikolla, että kyllä sieltä voi vielä suoraan liittää ikäviä tapauksia
Oon yrittänyt uskoa tähän raskauteen ja että saadaan vauva syliin ja jotenkin on aika luottavainen olo, kun vertaa joihinkin muihin raskauksiin. Mun on vaikea päättää kumpi on "parempi": iloita nyt ja sit joutua surra taas uudestaan vielä enemmän, kun on uskaltanut uskoa? Vai pitäisikö olla pessimistisin tai neutraalein tuntein, kun on iso mahdollisuus, että ei nytkään onnistuta saada pientä syliin?
Tähän mennessä oon päätynyt iloitsemaan, jota jopa vähän ihmettelen moni alkuraskaus ollut ihan päinvastainen.. ehkä tää johtuu siitä, että olen mun menetyksiin liittyvän kriisiterapistin kanssa keskustellut just mun kokemasta surusta sitä kohtaan, että multa on viety "oikeus" huolettomaan ja iloiseen raskauteen.. pelkään ja huolehdin jokapäivä silti ja mietin kauhuskenaarioita, mutta kuitenkin se vahvin tunne on toivo ja ilo 
tuttuja tunteita Mulla on joka aamu testiä tehdessä hirveä stressi, kun se viiva jotenkin vahvistuu hitaasti ja ehdin miettiä, että on heikompi kuin edellisen päivän. Mulle tää on 6 raskaus, ja meillä on vain yksi elävä lapsi.. näiden lisäksi on ollut pari kemiallista.. Mulla kemiallisissa viivat ei koskaan hirveesti vahvistuneet, niin haluan uskoa, että siitä ei olisi kyse, vaikka googlatessa löysin testi-suoria, joissa kemiallinenkin on vahvistunut tasavahvoiksi viivoiksi, ja sit lähtenyt haalistumaan
Mulla keskenmenot on olleet tosi erilaisia ja eri syistä, alkaa olla melkeen koko suora kasassa, vaikka ivf lääkäri sanoi vitsaillen tällä viikolla, että kyllä sieltä voi vielä suoraan liittää ikäviä tapauksia
Oon yrittänyt uskoa tähän raskauteen ja että saadaan vauva syliin ja jotenkin on aika luottavainen olo, kun vertaa joihinkin muihin raskauksiin. Mun on vaikea päättää kumpi on "parempi": iloita nyt ja sit joutua surra taas uudestaan vielä enemmän, kun on uskaltanut uskoa? Vai pitäisikö olla pessimistisin tai neutraalein tuntein, kun on iso mahdollisuus, että ei nytkään onnistuta saada pientä syliin? Tähän mennessä oon päätynyt iloitsemaan, jota jopa vähän ihmettelen
moni alkuraskaus ollut ihan päinvastainen.. ehkä tää johtuu siitä, että olen mun menetyksiin liittyvän kriisiterapistin kanssa keskustellut just mun kokemasta surusta sitä kohtaan, että multa on viety "oikeus" huolettomaan ja iloiseen raskauteen.. pelkään ja huolehdin jokapäivä silti ja mietin kauhuskenaarioita, mutta kuitenkin se vahvin tunne on toivo ja ilo