Me, joiden ei koskaan pitänyt tehdä lapsia

Keskustelun 'Mitä mielessä? Aihe on vapaa' aloitti PiuPiu, 11 syys 2012.

Vaihda nimimerkki! | Näin pääset alkuun/apua! | Top 100
  1. PiuPiu Aloittelija

    Niin, onko näillä palstoilla sellaisia?

    Itse olen monet vuodet vastannut sukulaisten lasten hankitan uteluihin "En tee lapsia koskaan! Inhoan lapsia!" Luultavasti he lentävät selälleen kun kuulevat raskaudestani...

    Olen ihan kohta toisella kolmanneksella, ja tämä on niin vahinko kuin olla voi. Tulin siis raskaaksi vaikka käytin e-pillereitä. Pari ystävää tietää asiasta ja ovat iloisia, koska ovat äitejä jo itsekin. Muille en ole kertonut, enkä tiedä koska kerronkaan...kai se pian pitäisi.

    Positiivisen testin tehtyäni mietin aborttiakin, mutta vain "muodollisuuden vuoksi", nyt kun sitä jälkikäteen muistelee. Se ei siis kertaakaan ollut oikeesti todellinen vaihtoehto. Huolimatta lapsivastaisuudesta. Tässä iässä ja elämäntilanteessa se olisi ollut "mukavuusabortti", mitä en omalla kohdallani näköjään pysty hyväksymään. Ei olisi ollut tarpeeksi vahvoja perusteita tehdä aborttia.

    Vain muutama päivä positiivisesta testistä vuosin hieman verta, ja ensimmäinen ajatus oli "Voi ei, eihän se nyt vain mennyt kesken?!" Mikä yllätti minut myös täysin. Keskenmenonhan olisi luullut olevan helpotus kaikinpuolin. Joku muu olisi tehnyt päätöksen puolestani, ja olisin voinut jatkaa elämääni kuin ennenkin.

    Nyt olen kuitenkin valmistautunut ottamaan elämäni suurimman haasteen vastaan pelonsekaisin tuntein. Miehenikään ei ole "lapsi ihmisiä", mutta tukee minua päätöksessäni.
    Monet kerrat on minun suustani kuultu "Tuleehan meistä sitten lopulta kuitenkin onnellisia vanhempia?" tai  "muuttuuko tämä odotus iloiseksi jossain vaiheessa?" Siihen ei kukaan voi minulle vastata, mutta mies on ollut kannustava ja uskoo että näin tulee käymään. Ainakin viimeistään kun lapsi syntyy.

    Vertaistukea? Vai olenko ainoa laatuani maailmassa? Tekevätkö kaikki muut kaltaisieni abortin? Muuttuuko tämä iloksi joskus? Olenko menettänyt oman elämäni lopullisesti ja ikuisiksi ajoiksi?
  2. Vieras

    Täällä yksi joka sanoi aikanaan että en koskaan tee lapsia, kun niistä udeltiin.
    Tällä hetkellä poikani on 1 v 4kk ja voin sanoa olevani onnellinen äiti!

    Plussan tehtyäni en ollut mitenkään onneni kukkuloilla totesin vain et raskaana ollaan, odotus oli kuin suoraan oppikirjasta. Aborttia ei tarttennut miettiä sillä päätimme siipan kanssa että lapsi saa tulla jos tullakseen, en siis koskaan ole kokenut vauvakuumetta... Raskaudesta ei kerrottu kuin vanhemmille ja muut ihmiset saivat sen huomata jos olivat huomatakseen, siis en todellakaan tehnyt asiasta isoa numeroa.

    Lapsen synnyttyä en silloinkaan ollut mitenkään erityisen iloinen/onnellinen... esim. en itkenut lapsen synnyttyä. Lapsi tuntui omalta mutta oudolta! Voisin sanoa että olen oppinut rakastamaan tuota pikku nyytttiä tässä kuukausien varrella.

    Oman elämän menettämisestä.... juu... meillä poitsu ei suostunut syömään pullosta lainkaan, joten välistä tuntu että oma elämä on mennyttä se kyllä helpottaa kun lapsi kasvaa. Itse aloin lukemaan avoimessa kursseja, siippa soitti aina kun poitsulla oli nälkä jotta ovat taas matkalla yliopistolle tankkaamaan.

    Itse voisin sanoa että en ole menettänyt elämääni, siihen on vain tullut yksi ulottuvuus lisää
  3. Vieras

    Piu piu: Kuin olisin lukenut itseni kirjoittamaa tekstiä, vähän samaan tyyliin mennyt. Nyt lapsia jo kaksi tyttö 3v ja poika 1,2v. :) Yhtään ei siis pitäny tulla tai joo ehkä sit joskus. Koskaan en oo oikeestaan riemusta hyppinyt ja edelleenkään en ole mikään lapsi rakas, mut omiani rakastan ja heistä olen iloinen ja onnellinen. Enempää tuskin koskaan tulee. Välillä tulee hetkiä jolloin tuntuu, et olen menettänyt elämäni, mut ne onneks tulee ja menee ja ystävät ovat silloin suurin tuki ja turva.
    Itse pelkäsin välillä vanhemmaksi tulemista todella paljon ja ihan vaan siksi koska en todellakaan tuntenut itseäni äidiksi, mutta ihminen on sopeutuvainen ja Siperia opettaa. :)
    Uskallan sanoa tällä hetkellä, että olemme onnellisia vanhempia ja hyviä sellaisia :)
    Tsemppiä teille, kyllä se iloksi muuttuu ja elämä ei oo menetetty. Et ole ainoa maailmassa ja en väitä etteikö abortti olis hiipiny myös mieleeni, meni pois yhtä nopeesti kuin tulikin ;) Ja uskon että tulet(te) rakastamaan ja olemaan onnellisia pienestä nyytistä jonain päivänä :)
    Ihanaa odotusaikaa sinulle, yritä nauttia siitä :)
  4. totoro Peruskäyttäjä

    Minäkin oli mielestäni vela (vapaaehtoisesti lapseton) ja oli hyvin varma kannastani.
    Pidin kyllä lapsista ja tulin ihan hyvin toimeen, mutta esim vauvoista en välittänyt. Lapsiperheen arki vaikutti ahdistavalta ja ajastuskin synnytyksestä yökötti.
    Mieheni taas ei oikein osaa olla lasten kanssa ja on silti aina omia halunnut.

    Mies minut sitten vähitellen "taivutti". Ei painostanut, puhui vain mahdollisista lapsista. Tavallaan hyväksyi myös vaihtoehdon ettei mieleni muutu.
    Aloin sitten käsitellä asiaa mielessäni. Miksi oikeastaan olin lasten hankintaa vastaan.

    Pohjalla oli pelko. Synnytys oli vieras asia. Se ei ole täysin omassa hallinnassasi ja joudut antautumaan vieraitten käsiin, kun olet vielä heikoimmillasi jopa alaston.
    Synnytysinhoa kohtaan siedätin itseäni netistä löytyvällä materiaalilla.

    Varsinaista vauvakuumetta en kokenut. Kyllähän vauvauutinen asiasta tietäneille oli yllätys.
    Lapseen kiintyi, kun tämän liikkeet alkoivat tuntua ja raskaudesta innostui.

    Syntynyt vauva tuntui silti eri vauvalta masuvauvaan verrattuna! Monta kuukautta meni lasta ja muuttunutta tilannetta ihmetellessä. Paljon pyöri ajatuksia laidasta laitaan. Mietti tuntuisiko se miltään, jos tuota ei tuossa yhtä äkkiä olisikaan. Raskastaako lastaan oikeasti ja huomaako lapsi äidin epäilyt.

    Aika ja hyvin läheisesti yhdessä vietetty aika ovat tuoneet kiintymyksen ja rakkauden lasta kohtaan.

    Lapsen kaksivuotissynttäreiden paikkeilla koin ensikertaa vauvakuumeenkin ja sen vauvoihin "höyrähtämisen"!
    Toista odotetaan.
  5. Firstlove Aloittelija

    Moi!

    Ilmoittaudun oitis joukkoon mukaan. Mínä ja mieheni ei kumpikaan tykätä lapsista, haluta lapsia ja oltiin sovittu ettei koskaan hankita ainakaan meille koska meillä on kahdestaan hauskempaa. Joka kerta kun ystäväpiiristäni joku sai lapsen, olin se joka ei mennyt katsomaan sairaalaan, ei missään nimessä halunnut pitää lasta sylissä enkä voinut sietää vauvalle lässyttämistä.
    Noh, nyt sitten odotetaan tässä (7.viikolla) pientä miniä meille ja aika pelonsekaisena/shokissa/naureskellen. Mieheni oli uutistesta paljon rauhallisempi kuin minä. Olen erittäin urakeskeinen ja vilkas enkä voi sanoa että hypin kattoon uutisesta. Pelkkä ajatus äitiyslomasta oksettaa - en todellakaan aio olla vuotta kotona lapsen kanssa. Nyt varmaan kaikki toisin ajattelevat hyökkäävät niskaan - please pysykää tämän palstan ulkopuolella, tämä ei ollut teille.
    Mutta siis ihana ihmehän tämä on ja nyt tietenkin vain toivotaan että kaikki menee hyvin masussa, se on tärkeintä!
  6. PiuPiu Aloittelija

    Mahtavaa, että muitakin tälläisiä "kummajaisia" on :)

    Itsekin olen miettinyt etten mitenkään voisi olla vuotta, tai ylikin, poissa töistä. Ihan varmasti joku tuomitsee tästä ja monesta, monesta muustakin asiasta (kun eri palstoja on lueskellut). Mutta entäs jos nuo omat jutut ja oma aika on ainoa tapa selvitä "hengissä" kaikesta? Jos ne auttaa jaksamaan ja olemaan sitä kautta parempi vanhempi?

    Suurin ongelma tälläisessä ajatusmaailmassa on ollut se, ettei omaa "vertaistukiryhmää" tunnu löytyvän. Kun omat ajatukset ei mitenkään päin istu sellaiseen porukkaan jossa kaikki on intoa täynnä ja vertailee kuka on joutunut pisimpään yrittämään ennen kuin tärppäsi. Mitäs jos ei ole koskaan yrittänyt, vaan suorastaan kammonnut vauvoja...? :D

    Vauvan sukupuolen tahtoisin jo tietää. En tarvitsisi yhtään ylimääräistä jännitystä asiasta ja luulen että tieto helpottaisi "tutustumista" tulevaan pienokaiseen. Tietäisi vähän paremmin kuka sieltä on oikein tulossa :) Mutta vielä ei mitään ole voinut ultrasta nähdä.
  7. Firstlove Aloittelija

  8. Firstlove Vieras

    joo minäkin muistan tuon. Olen nyt 23-vuotias ja viimeinen kuukausi menossa raskaana.
    Kun olin kahdeksantoista en voinut edes kuvitella seurustelevani saaatika perustaa perhettä. :D Tykkäsin biletellä aika rankasti ja yhdenillanjutut oli jees mutta auta armias jos joku mies jäi roikkumaan HYI! No sitten tapasin mukavan kaverin kaksikymppisenä, aloin seurustella. Muutettiin yhteen. Suhde meni yhtä nopeasti kun oli tullutkin. Jäin sinkuksi 21-vuotiaana kreisibailaus jatkui, kävin ulkomailla jne. :) Parhaan tyttökaverin kanssa keksittiin mitä mahtavimpia juttuja. Mietittiin vaan aina kun oltiin johonkin reissuun menossa et mieti jos tuolla takapenkillä ois joku rääky huutamassa, sehän olisi ihan kamalaa. Päivääkään en tuota elettyä elämää kadu! :) sitten tapasin mukavan miehen seurusteltiin alkuun vähän pientä on/offia ja sitten ihan pysyvästi. muutettiin yhteen ja mentiin kihloihin. nyt olen viimeisillään raskaana. :)
    JA KYLLÄ, OLEN MONESTI KUULLUT NAURUJEN SAATTELEMANA ETTÄ EIKÖS SE NIIN OLLUT ETTÄ "MINÄHÄN EN KOSKAAN HANKI OKSETTAVIA, HAISEVIA, HUUTAVIA VAUVOJA!! EN IKINÄ :)"
    Niin asiat vaan muuttuvat. Ja kyllä, olen onnellisempi kuin koskaan.
  9. Zeni Naimisissa foorumin kanssa Kesäkuun äidit 2019 Tammimammat 2017

    Hep! Minäkin vannoin ja vakuutin, etten koskaan tee yhtään ainutta lasta tähän maailmaan. Koskaan ei mitään vauvakuumetta ollut ja sanat "avioliitto/parisuhde", "farmariauto", "omakotitalo", "lapset" jne. aiheutti välittömän pakokauhun. Mutta kas kummaa, eräänä villinä vappuna päädyin työkaverin kämpille ja sänkyyn yöksi ja sillä reissulla ollaan :)
    Ensimmäinen lapsi sai alkunsa totaaliyllärinä 1,5 kuukauden seurustelun jälkeen. Aborttia ei edes harkittu. Nyt meidät on vihitty, on yhteinen asuntolaina ja se omakotitalo ja jouduttiin vaihtamaan autokin farmariin kun toinen lapsi ilmoitti tulostaan. Hän tosin suunnitellusti ja kovasti toivottuna. Niin joo, kuumeilen kolmatta.... Minä, joka vakuutin, että ennen helvetti jäätyy kun minä lisäännyn. Kummasti se mieli muuttui ensimmäisen raskauden aikana.

    Eipä silti, toisten lapset on musta edelleen aika yhdentekeviä, harvoista oikeasti tykkään (silti musta on ihanaa pyöriä kaikilla äitipalstoilla ja lueskella muiden lapsista ja arjesta). Mä taidan olla vähän ristiriitainen ihminen....
  10. Zeni Vieras

    tuosta intelligender sukupuolitestistä, saapi muuten suomestakin. raskauskeijun verkkokaupasta. mahtaapi tulla nopeemmin ja varmemmin perille :)
  11. Zeni Vieras

    Tunnustan! En ole koskaan halunnut lapsia, suurimpana syynä ehkä se että en halunnut menettää "vapauttani". Eli sitä mahdollisuutta tehdä mitä haluan ja milloin haluan.. No, pillerit sitten vain jäivät vähemmälle ja vähemmälle käytölle kunnes jätin ne pois. Aikaa kului ja olin jo ihan tohkeissani ,että "tämäpä hyvin meni ku mies ampuuki tyhjillä".. No ei ampunut ei. Mulla on jo kaksi aborttia ennestään takana, mutta jotenki ei sillai vakavissaan käyny mielessä tällä kertaa. Kun liikkeet alkoivat selkeästi tuntua nii sitä jotenki kiintyi vauvaan iha erilailla. Sitte tosiaan ku syntyi, nii EN RAKASTUNUT oitis. Vauva tuntui aivan vieraalta, ei yhtään samalta kuin se joka oli mahassa. Rakkaus on tullut sitte ajan kanssa. En myöskään löytänyt sitä kuuluisaa elämän tarkoitusta sieltä synnäriltä. On kaduttanut ja vituttanut. Voin myöntää että ajoittain olen vihannut elämääni, tai tuntuu ettei se edes ole minun elämääni. Mutta taas välillä menee paremmin..
    Et arvaakkaan järkytystäni kun 4 kk synnytyksestä tein raskaustestin ja se oli positiivinen! Siinä kohin mietin tosissani aborttia, kävin siitä keskustelemassakin neuvolassa ja mietin sitä niin kauan kun se oli mahdollista.. No tässä sitä vaan ollaan, la 4.10
    Edelleen odotan sitä että tää muuttuis iloksi joskus. Siis sitä että osaisin olla yhtä innossaan ja onnellinen ku ne muut superäitit. Mutta kyllä niitä iloisia aikojakin ON ollut ja tulee varmasti olemaanki. Itellä on ainaki ollu vaikeeta päästää irti siitä edellisestä elämstä. Se on kuitenki ainaki omasta mielestäni kadotettu, tavalla tai toisella
    • Luova Luova x 1
  12. Pinja82 Vieras

    Täällä yksi kuuden viikon ikäisen pojan äiti. Minusta ei pitänyt tulla äitiä. Se oli nuorempana haave, saada perhe. Mutta elämä tuli haaveiden tielle ja muuituinkin lapsivastaiseksi.

    Kun tapasin mieheni, aloinkin miettimään omalle kohdalleni sitä äitiyden mahdollisuutta ja jätettiin ehkäisy pois.

    Positiivinen tulos tulikin sitten pirullisen nopeasti. En ollutkaan asiaan niin valmistautunut kuin luulin ja villi ja vapaa minäni kirkui kauhusta ja aborttikin kävi mielessä.

    Onneksi raskaus kestää kuitenkin yhdeksän kuukautta ja synnytyksen koittaess koin olevani valmis tähän äitijuttuun.

    Totuus on, että lapseni on maailman suloisin tapaus ja rakastan sitä kyllä. Parhaina hetkinä. Huonoimpina hetkinä tuntuisi hyvältä idealta vaan unohtaa se johonkin.

    En koe vieläkään mitään äitiyden riemujuhlaa ja olen varma, että tämä oli se minun panokseni yhteiskunnalle. En voi ymmärtää, miksi joku haluaa näitä enemmän..

    Mutta silti. On se vaan maailman suloisin.
  13. Meille ei pitänyt tulla lapsia. Sitten ajateltiin että tulee jos tulee, jätetään ehkäisy pois. Vuosia kului ja unohdin koko lapsiasian. Jossain vaiheessa ystäväni kysyi että onko kaikki hyvin kun kaikki näyttää mättävän. Et kai ole raskaana? En tietenkään! Mutta koskas mulla viimeiset kuukautiset on ollu.. Testi näytti plussaa. Itkin, tosin onnesta, lähestyin neljääkymmentä ja olin hyväksynyt ja tottunut lapsettomuuteeni. Samoin sukulaiseni ja läheiseni. Raskautta ei huomannut kuin vasta jäädessäni äitiyslomalle kolme viikkoa ennen synnytystä, lapsi oli pystyssä rintalastani alla. Synnytettyäni ylpeä isä soitteli sukulaisilleen että poika tuli! Hämmästys oli suuri, kukaan ei tiennyt raskaudesta. Elämän uudelleen opettelu oli tuskaa mutta nyt olen onnellisempi kuin koskaan, olenhan ihanan rasittavan uhmaikäisen ylpeä äiti. Tervetuloa kerhoon.
    • Tykkää Tykkää x 2
  14. Tillintallin Aloittelija

    Minäkin voisin tunnustaa, en koskaan ajatellutkaan hankkivani lapsia. Ja PiuPiun kirjoittama teksti kuulosti siltä kun olisin kirjoittanut osan siitä itse.
    Olen suhteellisen lapsenvastainen, nyt olen päälle puolessa välissä raskaudessani. :D
    Kun tein positiivisen testin niin voin sanoa järkyttyneeni pahemman kerran, mietin jokaista vaihtoehtoani ja silti abortin tekeminen tuntui huonolta idealta, sekin olisi ollut luultavammin "mukavuusabortti". Pakko myöntää että ajatus siitä, että olisin johonkuhun sidoksissa jatkuvasti pelotti.
    Hiukan tuli kanssa verta paperille vessassa pari päivää plussan jälkeen jolloin myös pelästyin ettei vaan mennyt kesken, oma reaktioni yllätti.
    Nyt innokkaasti odotan tulevaa lasta, tajusin että eikai se elämä tähän lopu, "vähän" vain muuttuu.. :)
  15. nnopa Naimisissa foorumin kanssa

    Mulla tuli myös ajatus että ei koskaan lasta. "Nuorempana" halusin, mutta sitten en enään.. Kas kummaa, tässä sitä ollaan viisikuisen äiti. :Heartred Mutta yhä edelleen olen sen ajatuksen kannalla että tämä on ensimmäinen ja viimeinen. Aika näyttää muuttuuko fiilis.
  16. SeToinen Addikti Heinäkuunmammat 2015 Toukomammat 2017

    Huhhuh, kuulostaapa pelottavan tutuilta tekstinne! :D minäkin haaveilin lapsista nuorena. 4kpl niin kuin äitinikin on tehnyt. Sitten kasvoin, kävi mielessä että en taidakkaan haluta lapsia, hyi. Noh , pari vuotta sitten aloin miettiä biologista kelloani (olin vasta täyttämässä 24), pian ne lapset olisi tehtävä jos niitä haluaisi. Asetin takarajan, 30v.

    Marraskuussa 14 plussasin, vahinkoraskaus. Olin paniikissa, silti huomasin olevani onnellinen. Miehen kanssa yhteinen kämppä, asuntolaina jne.. sen verran tukevalla pohjalla oltiin kuitenkin. Vakiduunit, check. Abortti kävi mielessä mutta suljin sen pois vaihtoehdoista alle 5 minuutissa. Kerroin miehelle, totesi että voi vittu. Kysyi abortista, sanoin että ei ole vaihtoehto.

    Raskausaika oli henkisesti raskas, biletys ja rööki kielletty. Kuntosali tauolle sillä sain siellä aikaan vain kipuja vatsaan, pelkäsin lapsen puolesta. Väsymys oli jäätävä, keskiraskaus oli ihan jees, loppuraskaudessa infernaalinen närästys ja nivelet huusi hoosiannaa . Lapsi syntyi sektiolla (se oli minun päätökseni), hänet annettiin rintakehälleni kursimisen ajaksi. Vauva näytti oudolta, ei yhtään minulta niinkuin kuvittelin. Synnärillä itkin öisin että olen pilannut omani ja mieheni elämän (nukuin 1-2h vrk sen 4pvn ajan mitä siellä oltiin). Kotona ajattelin vielä samoin alkuun.

    Nyt tyttö on 4,5kk ja ehdottomasti paras saavutukseni elämässäni! Oli kamalaa muistella noita ensimmäisiä päiviä lapsen synnyttyä, miten olen VOINUT ajatella noin!! Niin se vaan muuttuu, tärkeysjärjestys elämässä. Itse en ole sellainen superäiti isolla ässällä vaan todella hitaasti äitimoodille kääntynyt tavallinen nainen. Silti. Rakastan tätä vauvattelua, kuumeilen jo toista :Heartred
    • Tykkää Tykkää x 1
    Last edited: 17 joulu 2015
  17. P-JET Tuttu foorumilla

    Itse lasten ja nuorten kanssa työskentelevänä ihmisenä en ollut koskaan ajatellut hankkivani omia lapsia. Pidin ajatuksesta että elän vain itselleni ja miehelleni, helppoa aikuisten elämää. Mies ei ollut yhtä ehdoton kannassaanvaan mietti että olishan se mukava jos joskus olisi lapsia. Pisti sitten itseäki miettimään että olisiko minun mahdollista tulla miestä vastaan asiadsa vai onko täysin poissuljettua.. siittä sitten juteltuamme silloin ja tällöin ehkä 1-2vuoden ajan tulin siihen tulokseen että jos mies perheen haluaa niin asia käy minulle mutta se on hankittava ennen 30 ikää. No, 28wee ja ekasta ehkäisemättömästä kerrasta raskaaksi. Esikoinen oli 2-3kk ja tajuton vauvakuume jolloin päätettiin hankkia toinen. Imetyksen loputtua menkat palasivat ja eka yrittämälkä toinen plussa. Nyt esikoinen 1wee ja uusi raskaus puolivälissä. Nautin ja tykkään perheellisen elämästä enkä koe jääväni mistään paitsi. Pystyn kuitenkin hyvin kuvittelemaan etten lapsettomanakaan kaipaisi mitään elämääni ja nauttisin siitäkin... edelleenkään en koe olevani mukään "äitityyppi". Olen vaan aikuinen kasvattaja :D
    • Tykkää Tykkää x 2
  18. minä&nuijapää Aloittelija

    Miltei kaikkien teksti vaikuttaa kuin itse olisin kirjoittanut.
    En koskaan haaveillut perhearjesta.
    Olen aina ollut enemmän sellainen action mimmi joka tykkää enemmän armeija asioista kun vauvojen höpinästä.
    Jotenkin se on ahdistanut/ahdistaa kun miettii että se perhe elämä on sellaista että :
    Taustalla soi surullinen viulu
    Kaikki on harmaata
    Oon ihan rättiväsyny ja pomminjäljiltä
    oon surullinen ja masentunu.
    Kaikki on tylsää tai paskaa.

    Tää kaikki pelottaa, että mitä jos näin käy?

    Mä pystyin ennen listata helposti yli 10 syytä miksi en halua lasta. Pinnallisia syitä joista sain kuulla juurikin sukulaisilta ja tutulta joilla on lapsi.

    Ja nyt mä sitten olenkin raskaana.

    Shokin, surun ja järkytyksen jälkeen - ajattelen että mikäli on selvitäkseen niin sitten se on tarkoitettu niin.
    Kyllä mä tätä nyt haluan, mutta en halunnut lasta ennenkuin tulin raskaaksi.

    Nyt mä vaan toivon ettei tää mee kesken..
  19. Perunavelli Vieras

    Ihania kirjoituksia!

    Olen lapseton nainen ja jo 40-vuotias. Ikinä mullakaan ei ole ollut vauvakuumetta, vaikka olen ihan vastasyntyneitäkin hoitanut ja paljon ollut lasten kanssa. Kummilapsiakin mulla on kolme, viidelle olen täti ja yhdelle ihan pikkuiselle isotäti. Ainoa asia, mikä minut on nyt saanut surffailemaan näitä asioita on nykyinen miesystäväni. Hän on minua muutamia vuosia vanhempi ja hän on kuulemma jo yli 10 vuotta kärsinyt vauvakuumeesta. En epäile hänen puheitaan, sillä hän on hoitoalalla ja ohjaa lasten urheilua vapaaehtoistyönä. Olemme puhuneet miehen kanssa paljon mm. kasvatusperiaatteistamme ja ne menevät pelottavan vahvasti yksiin. Olemme molemmat konservatiivisista ja uskonnollisista taustoista, mutta meillä on eri uskonnot. Mieheni on kaksikielinen maahanmuuttaja, minä kaksikielinen kantasuomalainen. Meillä on siis hyvin kirjava tausta, mutta toisiimme sattumalta törmätessämme koimme molemmat löytäneemme "sielunkumppanin". Tilanteemme on hieman jännä. En tiedä, olisiko meillä enää edes mahdollisuuksia biologiseen lapseen, saati useampaan. Minulle kävisi ihan hyvin lapsetonkin avioelämä. Mieheni haluaisi todella kovasti lapsia, vaikka kotimaastaan adoptoiden (sen pitäisi olla mahdollista). Minusta adoptiolapsi tuntuu itse asiassa jopa hieman vähemmän pelottavalta asialta. En millään tavalla haaveile raskaudesta, synnytyksestä tai imetyksestä. Varsinainen lapsenteko on kyllä ihanaa ;-) Toisaalta mieheni on niin ihana, että olisi aivan mahtavaa, jos lapsella olisi hänen piirteitään.

    Jollain tavalla minun täytyisi saada näitä ajatuksiani selväksi. Mieheni selailee jo omakotitalojen ilmoituksia (taloustilanteemme on tosi ok). Minä koen ahdistusta siitä, että jos jään suhteeseen hänen kanssaan, enkä haluakaan lapsia, niin vienkö häneltä mahdollisuuden lapsiin. Lisäksi pelkään, miten minuun suhtauduttaisiin hänen perheessään, koska heidän kulttuurinsa on hyvin perhekeskeinen. Toisaalta pelkään kamalasti, että jos lähden lapsiprojektiin mukaan, niin tulenko katumaan asiaa. Menetänkö elämäni? Kaatuuko arjen pyöritys minun harteilleni? Mitä suhteellemme tapahtuisi, jos olisi kolmas tyyppi perheessä tai jopa useampi? Miten minun terveydelleni kävisi (minulla on useampi krooninen sairaus)? Entäs jos tulisi erityistarpeinen lapsi? Miten kestäisin lapsiperheiden kulttuuria (vihaan muotileluja, muovikrääsää, Disney-juttuja yms.)? Mistä löytäiain itselleni vertaistukea, kun minua usein lähinnä oksettaa ns. mammajutut?

    Tässä vaiheessa tilanne on, että olen sanonut miehelleni harkitsevani lapsiasiaa. Koska tarvitsen harkintani tueksi tietoa, olemme käyneet aiheesta keskusteluja kuin pohtisimme yrityksen perustamista :-D Minun on pakko sanoa, että niihin keskusteluihin mieheni osallistuu aivan mahtavalla tavalla, mikä saa minut rakastumaan häneen koko ajan vaan enemmän. Olemme pohtineet kaikenlaisia mahdollisia asioita lapsen uskonnosta, nimistä, kotikielistä, leluista, hoitoratkaisuista, kouluvalinnasta, harrastuksista, arjen vauvanhoitovastuista, rokotuksista, sukujemme perinnöllisistä sairauksista, kasvatusperiaatteistamme yms. Olemme pohtineet, mitkä olisivat meidän sukunimemme, jos menisimme naimisiin ja mitä kieliä me puhuisimme kotona keskenään ja lapselle. Olemme puhuneet yhteisestä asumisesta (emme edes vielä asu yhdessä!), mikä jo yksinään on aika iso juttu näin "vanhoille ihmisille", joilla on jo omia tapoja. Meillä on esimerkiksi molemmilla erityisruokavaliot. Olemme puhuneet siitä, mitä yhdessä söisimme. Minä olen aika ekologinen tyyppi ja rakastan minimalistista kotia, jossa on kaikki tavarat paikoillaan. Mieheni kotimaassa ei edes kierrätetä, mutta olen nyt jopa saanut häntä innostumaan aiheesta, joskin se on vaatinut minulta paljon tieteellistä vakuuttelua (mieheni on teoreettinen korkeakoulutettu tyyppi). Kotitöistäkin on puhuttu ja olen tiukasti ilmoittanut, etten aio ryhtyä hänen kotipiiakseen, mikä on vähän tapana hänen kotimaansa vaimoilla. Olen myös todennut, että mahdollisessa erotilanteessa, saattaisin haluta hänen ryhtyvän lasten lähivanhemmaksi. Tällaisia keskusteluita meillä siis käydään. Olen myös fiksannut elintapojani hieman terveellisempään suuntaan ja mieskin on alkanut syödä kasviksia minun seuranani ;-) Myös rokotuksia päivitin, edessä on sydämeni tutkimus sekä gynekologikäynti. Miehen patistin selvittelemään kotimaansa adoptiotilannetta. Olemme myös selvittäneet avioitumiseen liittyviä asioita, sillä kuulumme molemmat Suomen vähemmistöuskontoihin ja kun mieheni on lisäksi maahanmuuttaja, hän tarvitsee muutamia asiakirjoja kotimaastaan tai ko. maan lähetystöstä. Paljon hommia tehtävänä! Avioehtojakin täytyy selvittää! Sen olemme päättäneet, että jos naimisiin menemme, niin isoja häitä emme pidä. Olemme myös puhuneet mahdollisesta avusta kuten kotisiivouspalveluista, ruokien kotiinkuljetuksista, lastenhoitajan palveluista, au pairista jne. Martoilla on tarjolla kotitalousohjausta ja puhuimme mieheni kanssa, että sellaistakin saattaisimme haluta.

    Tuleeko kenellekään mieleen asioita, joita minun kannattaisi nyt miettiä, selvittää tai huomioida?
  20. Henna-Riikka Aloittelija

    Musta ei pitänyt ikinä tulla äitiä. Raskaus olikin aika shokki ja 9 kuukautta meni aika syvissä vesissä suoraan sanottuna. Raskaus oli vaikea, toisesta kolmenneksesta lähtien arjen pyörittäminen oli jo tosi hankalaa. Mutta jotenkin siitä selvisi. Nyt mukula käy kolmatta kuukautta. On hyviä ja huonoja päiviä, enemmän huonoja.

    En halua inholla lannistaa, vaan valmistaa: fb ja ig on täynnä pumpulinpehmeitä selfieitä ihanien nyyttien kanssa ja romanttisia pusuotoksia koko perheen voimin. Alku on kuitenkin kaikkea muuta. Itse olin olevinaan valmistautunut, mutta yhtä märkää rättiä kasvoille tämä on silti ollut.

    Mutta en ole ainut. Jokaisen hymyilevän kuvan takaa löytyy raskauspahoinvointia, kipuja, mahanpuruja, imetysvaikeuksia ja niskapaskoja. Et ole erilainen, vaan itse asiassa mietintöjesi kanssa surullisen homogeeninen tässä äitimassassa. JOKAINEN on joskus miettinyt, että hitto miniä tein. JOKAINEN kaipaa yösyöttöjen aikaan vapauttaan ja JOKAINEN miettii omaa äitiyttään ja suhdetta lapseen.

    Kaikki tunteet, myös negatiiviset, on sallittuja. Se on inhimillistä. Se, että kaikki olisi yhtä juhlaa ja välitöntä rakkautta jokaista sekuntia kohtaan, se on höpö höpöä.

Jaa tämä sivu