Mun tyttö 3,5vkoa nyt ja näin esikoisäitinä tää kokemus on ihana mut samal mietin kai teen kaiken oikein. Varmaanki normaalia ajattelua...? :D rakastan hoitaa pikkuistani.
Samalla nämä hormonit saavat tunteet pinnalle, nyt jo laskeneet paljon onneksi. Aluksi sairaalasta kotiutumisen jälkeen itketti ajatus siitä, että raskaus on ohi :D kaipasin raskausaikaa ja potkuja ja vauvan liikehdintää, vaikka kun ajattelin järjellä, tiesin koko ajan että nyt se vauva on mun sylissä :) tuntu, että hormonit pisti järjenkin hetkeksi sivuun.
Mulla on tosi vahva tää suojeluvaisto vauvaa kohtaan, nyt semmonen olo etten ikinä halua jättää edes vuoden päästä tulevaisuudessa sukulaisenkaan hoitoon häntä. Voihan tuo muuttua tietenkin, kun vauvakin kasvaa ja kehittyy. Olisihan se ihanaa joskus mennä mieheni kanssa ulos esim. leffaan tai syömään :)
Näitä asioita en kyllä osannut odottaa, kun olin raskaana. Ja monia muita :D