Lapsi haukkuu toista vanhempaa ollessaan todella kiukkuinen

Rouva W

Asioista perillä oleva
Huhtikuiset 2021
Meillä on nyt noussut tällainen ongelma 4-vuotiaan kanssa että kiukustuessaan haukkuu toista vanhempaa rumaksi ja huonoksi. Aina sama vanhempi kohteena, oli ollut tilanteessa tai ei. Tosi vaikeaa pyytää anteeksi rauhoittumisen jälkeen, on sitä mieltä että ei haittaa vaikka toisella on paha mieli. Onko jotain vinkkejä antaa tilanteeseen tai tilanteen ulkopuolella asian käsittelyyn? Puheet muutenkin tuon tosikiukkuisuuden aikana on tyyliä "Tuhotaan koko talo!", "Heitetään kaikki roskiin!", "Hajotan kaikki talon ovet!", "Suu suppuun äiti!", "Älä koske!" yms

Tosi huonosti antaa itseään lohdutettavan ja rauhoitettavan ja jää tosi herkästi jankkaamaan joitain lauseita. Just vaikka sitä että ole hiljaa, vaikka kaikki olisi jo hiljaa. Haluaa kyllä että käyn läpi koko tilanteen kun lopulta rauhoittuu, ei toki silti ole valmis juuri koskaan pyytämään anteeksi, muiden pitäisi hänen puolesta pyytää anteeksi.
 
Kuulostaapa rankalta 😔 Mä olen tässä lähipäivinä tutustunut paljon adhd/autismi juttuihin ja toiminnanohjauksen ja tunnesäätelyn juttuihin, koska meilläkin 3,5v on todella tulinen suuttuessaan (tosin myös leppyy nopeasti). Hän onneksi käyttää sanallisesti yleensä vain "tyhmää", mutta sitten saattaa tulla sitä lyöntiä ja potkua. Nyt ollaan aika hyvin saatu kiukut laantumaan, kun toistetaan asiaa "että nyt harmittaa juttu x, mutta se kiellittiin koska y" ja fyysisesti hänen kädet ja jalat saa vielä lukittua omiin käsiin. Yksi esille nouseva juttu, jota aion itse kokeilla, on etsiä jokin keino joka rauhoittaa hermostustilanteessa. Esimerkkejä ollut esim. musiikin/tarinan kuuntelu kuulokkeista (kehottaminen johonkin toimintaan joka rauhoittaa), käsien/kasvojen valelu kylmällä vedellä (lapsi itse, vahva aistikokemus), jonkin rauhoittava esineen hypistely.

Itseäni auttaa jonkun verran se, että olen ollut lapsena samankaltainen (ei mitään tutkittua, mutta jotain nepsyä mussa on), ja ymmärrän sitä kumpuavaa ylikuormitusta ja vihaa. Edelleen aikuisena voisin suuttua ja motata jota kuta suoraan lättyyn, mutta nyt hallitsen itseni ja ylitse menevät tunteeni, koska olen työstänyt niiden hallintaa ja ymmärrystä paljon lapsuuden jälkeen.
 
Kuulostaapa rankalta 😔 Mä olen tässä lähipäivinä tutustunut paljon adhd/autismi juttuihin ja toiminnanohjauksen ja tunnesäätelyn juttuihin, koska meilläkin 3,5v on todella tulinen suuttuessaan (tosin myös leppyy nopeasti). Hän onneksi käyttää sanallisesti yleensä vain "tyhmää", mutta sitten saattaa tulla sitä lyöntiä ja potkua. Nyt ollaan aika hyvin saatu kiukut laantumaan, kun toistetaan asiaa "että nyt harmittaa juttu x, mutta se kiellittiin koska y" ja fyysisesti hänen kädet ja jalat saa vielä lukittua omiin käsiin. Yksi esille nouseva juttu, jota aion itse kokeilla, on etsiä jokin keino joka rauhoittaa hermostustilanteessa. Esimerkkejä ollut esim. musiikin/tarinan kuuntelu kuulokkeista (kehottaminen johonkin toimintaan joka rauhoittaa), käsien/kasvojen valelu kylmällä vedellä (lapsi itse, vahva aistikokemus), jonkin rauhoittava esineen hypistely.

Itseäni auttaa jonkun verran se, että olen ollut lapsena samankaltainen (ei mitään tutkittua, mutta jotain nepsyä mussa on), ja ymmärrän sitä kumpuavaa ylikuormitusta ja vihaa. Edelleen aikuisena voisin suuttua ja motata jota kuta suoraan lättyyn, mutta nyt hallitsen itseni ja ylitse menevät tunteeni, koska olen työstänyt niiden hallintaa ja ymmärrystä paljon lapsuuden jälkeen.
Kiitos vertaistuesta ja vinkeistä!

Itsellä ja miehellä todennäköisesti jonkun tasoista adhd:ta, kummallakaan ei toki tutkittua. Mutta tosi monta ominaisuutta pystytään itsestämme ja toisistamme allekirjoittamaan. Joten ei olisi ihme vaikka lapsellakin olisi. Paljon ollaan tunnejuttuja opeteltu, mutta paljon on vielä opeteltavaa.

Pitääpä ottaa puheeksi lapsen kanssa noita eri keinoja rauhallisessa tilanteessa ja sit kriisin keskellä muistuttaa. Tai alkavan kriisin.
 
Tosi huonosti antaa itseään lohdutettavan ja rauhoitettavan ja jää tosi herkästi jankkaamaan joitain lauseita. Just vaikka sitä että ole hiljaa, vaikka kaikki olisi jo hiljaa. Haluaa kyllä että käyn läpi koko tilanteen kun lopulta rauhoittuu, ei toki silti ole valmis juuri koskaan pyytämään anteeksi, muiden pitäisi hänen puolesta pyytää anteeksi.
Meillä on 4-vuotias samanlainen. Ei halua koskettavan pahimman olon aikana. Anteeksipyyntö on vaikea saada suusta ulos. Toistaiseksi mennään sitten sillä, että haluaa halata sitä, jota satutti/loukkasi, kun on rauhoittunut.
Saman lauseen toistaminen lukemattomia kertoja ei ilmene noissa tilanteissa, vaan useimmiten silloin, kun on innoissaan jostain jutusta. Usein lopettaa sen vasta, kun totean jotain tyyliin "Äitin korvat toimii hyvin, kuulin jo sun lauseen". Se saattaa häntä vähän naurattaa ja sitten pääsee siirtymään mielessään seuraavaan asiaan.

Hän on myös nyt menossa vuodenvaihteen jälkeen tutkimuksiin muutamien tosi vahvojen autismin kirjon piirteiden vuoksi.
 
Meillä on välillä koettanut alkaa sorsimaan toista vanhempaa (välillä minua, välillä miestä). Parhaiten on auttanut, kun se ketä ei hauku, ojentaa toisen vanhemman haukkumisesta. Meillä tuo on ollut selkeästi reagointia muuttuneisiin työtilanteisiin tms.
 
Meillä varsinkin esikoisen tahtokaudet on olleet haastavia. Kuopuksella vähän helpompi, mutta kyllä isi tai äiti on harvasepäivä tyhmiä ja kiusaa (kun kielletään tai käsketään tekemään jotain) ja usein tulee kova kiukku. Nyt kahden lapsen kokemuksella olen ottanut taktiikaksi ensin lohduttaa ja validoida. "Sua taitaa nyt suututtaa kun isi kielsi. Taisit tosi kovasti haluta xxx. Se saa suututtaa." Ja otan syliin/halaan jos lapsi haluaa. Sitten kun vähän rauhoittunut muistutan ettei toiminta ollut sallittua ja isille tuli paha mieli.

En väitä että aina jaksaisin toimia juuri oikein tai että lapsi aina rauhoittuisi ja pyytäisi anteeksi varsinkaan nopeasti. Mutta tämän olevan todennut ainakin kuopuksen kohdalla toimivimmaksi.

Ja jos anteeksi pyytäminen on vaikeaa niin vaikka halauksen voi hyvin mieltää sellaiseksi! Ja jospa lapsi sitä anteeksipyyntämistäkin hiljalleen oppisi vaikka esimerkin kautta.

Mutta tsemppiä! Uhma/tahtoikä voi olla raskas. ❤️
 
Tuo pelkästään toisen, aina saman, vanhemman haukkuminen kertoo siitä, että vanhempien välillä on epätasapainoa lasten suhteen. Tätä epätasapainoa kannattaisi pohtia toisen vanhemman kanssa.

Muuten on ihan normaalia, että vanhemmat ovat lapsen mielestä tyhmiä kun rajoittavat (jatkuu teini-ikään asti) ja temperamentista riippuen saattaa tunnekuohun suuruus ja tunnekuohusta rauhoittuminen olla vaikeaa, ei tarvitse edes olla nepsy, vaan tämä voi olla vain temperamenttikysymys.

Temperamentista riippuu sekin, haluaako lapsi rauhoittua aikuisen seurassa vai yksin. Meillä nuorempi vetäytyy vessaan murjottamaan ja tulee sieltä ulos hetken päästä ja pyytää anteeksi. Vessan lukitsemisen olen kieltänyt, ei sinne kukaan ole häntä menossa häiritsemään, mutta jos jotain sattuu, on tärkeää että oven saa auki.

Ja toki tuossakin on takana jatkuva opettaminen siitä, että kun on tehty väärin, niin asian on selvitettävä ennen kuin voi jatkaa elämää. Ei anteeksipyyntö itsestään tule, vaan toisen asemaan asettumista pitää aika kauan opetella ja sanoittaa ennen kuin lapsi alkaa ymmärtää ettei anteeksipyynnössä ole kyse mistään nöyryytysrituaalista.
 
Tuo pelkästään toisen, aina saman, vanhemman haukkuminen kertoo siitä, että vanhempien välillä on epätasapainoa lasten suhteen. Tätä epätasapainoa kannattaisi pohtia toisen vanhemman kanssa.

Muuten on ihan normaalia, että vanhemmat ovat lapsen mielestä tyhmiä kun rajoittavat (jatkuu teini-ikään asti) ja temperamentista riippuen saattaa tunnekuohun suuruus ja tunnekuohusta rauhoittuminen olla vaikeaa, ei tarvitse edes olla nepsy, vaan tämä voi olla vain temperamenttikysymys.

Temperamentista riippuu sekin, haluaako lapsi rauhoittua aikuisen seurassa vai yksin. Meillä nuorempi vetäytyy vessaan murjottamaan ja tulee sieltä ulos hetken päästä ja pyytää anteeksi. Vessan lukitsemisen olen kieltänyt, ei sinne kukaan ole häntä menossa häiritsemään, mutta jos jotain sattuu, on tärkeää että oven saa auki.

Ja toki tuossakin on takana jatkuva opettaminen siitä, että kun on tehty väärin, niin asian on selvitettävä ennen kuin voi jatkaa elämää. Ei anteeksipyyntö itsestään tule, vaan toisen asemaan asettumista pitää aika kauan opetella ja sanoittaa ennen kuin lapsi alkaa ymmärtää ettei anteeksipyynnössä ole kyse mistään nöyryytysrituaalista.
Meillä on kyllä epätasapainoa kun vietän lapsen kanssa enemmän aikaa. Sitä tasapainoa koitettu hiljalleen keikauttaa että edes silloin kun molemmat ollaan kotona niin mä en olis se ”ainut” valinta. Edistystä on tapahtunut, mutta vanhat tottumukset lujassa.

Ja tämä on ehdottomasti pitkä tie. Pitkästi jo tallustettu ja vielä matkaa on. Nytkin oli sitten seuraavana päivänä valmis anteeksipyyntöön. Ja paljon keskusteltu anteeksipyynnöstä ja mitä se tarkoittaa. Pakottaminenhan tosiaan vesittää koko ajatuksen.
 
Takaisin
Top