K
Kilpikonnakissa
Vieras
Mikä soppa ja kuinka monta kauhaa siinä liemessä hämmentääkään!
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä kohta 10 vuotta. Emme ole kihloissa emmekä naimisissa, yhteinen asunto on.
Meille on tulossa lapsi. Joskus aikoinaan sanoin, että jos meille tulee lapsia, niin ne syntyvät avioliittoon.
Emme ole uskovaisia, kirkosta eronneita. Itse kuitenkin pidän tietyistä perinteistä ja perustelen asioita lähinnä juridisilla seikoilla.
No, ensimmäinen "ongelma" on, että minä pitäisin lapselle nimiäisjuhlan. Mies on myös osittain nimiäisjuhlan kannalla, mutta äitinsä (anopintekeleeni) takia olisi valmis liittymään takaisin kirkkoon, jotta lapsi kastettaisiin ja mentäisiin oikeiden perinteiden mukaan. Anoppi on siis vanhempaa ikäluokkaa ja käsittääkseni miehen sukulaiset ovat sangen uskovaista, vaikka eivät kirkossa käykään. Kuinka tässä pitäisi luovia, ettei loukkaa verisesti ketään mutta myöskin niin, että minun maailmankatsomusta ei lytätä? Olen sitä mieltä, että lapsen vanhemmat päättävät lapsen asioista, mutta olemme toki vastaanottavaisia neuvoille, ohjeille ja vinkeille. Niistä ei vaan saa sitten suuttua, jos emme näitä neuvoja noudata.
Tänään mies tokaisi, että ei kai se naimisiinmeno niin tärkeä juttu ole. Minä taas jälleen kerran ajattelen asiaa juridiselta kannalta, jossa painaa sitten perintöoikeudet, lesken oikeudet, elatusvelvollisuus jne. ja ylipäätään se, että yhteiskunnassa on paljon helpompi toimia yhtenä perheyksikkönä, jossa kaikilla on sama nimi.
Ja mistä päästäänkin vääntämään aiheeseen lapsen sukunimi kun ollaan avoliitossa. Minä en voi mitenkään hyväksyä sitä, että ensin käyn läpi raskauden ja synnytyksen ja sitten lapsi saakin isänsä sukunimen ja minä olen "ulkona" tästä perheyksiköstä.
Mahtaa lasta hirveästi lohduttaa tieto, että "hei, sä kuulut sentään kirkkoon, harmi että vanhempasi eivät olleet naimisissa ja nyt toisen kuoltua olette pienessä lirissä kun on velkaa ja tusina muuta ongelmaa, joita ei muuten olisi".
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä kohta 10 vuotta. Emme ole kihloissa emmekä naimisissa, yhteinen asunto on.
Meille on tulossa lapsi. Joskus aikoinaan sanoin, että jos meille tulee lapsia, niin ne syntyvät avioliittoon.
Emme ole uskovaisia, kirkosta eronneita. Itse kuitenkin pidän tietyistä perinteistä ja perustelen asioita lähinnä juridisilla seikoilla.
No, ensimmäinen "ongelma" on, että minä pitäisin lapselle nimiäisjuhlan. Mies on myös osittain nimiäisjuhlan kannalla, mutta äitinsä (anopintekeleeni) takia olisi valmis liittymään takaisin kirkkoon, jotta lapsi kastettaisiin ja mentäisiin oikeiden perinteiden mukaan. Anoppi on siis vanhempaa ikäluokkaa ja käsittääkseni miehen sukulaiset ovat sangen uskovaista, vaikka eivät kirkossa käykään. Kuinka tässä pitäisi luovia, ettei loukkaa verisesti ketään mutta myöskin niin, että minun maailmankatsomusta ei lytätä? Olen sitä mieltä, että lapsen vanhemmat päättävät lapsen asioista, mutta olemme toki vastaanottavaisia neuvoille, ohjeille ja vinkeille. Niistä ei vaan saa sitten suuttua, jos emme näitä neuvoja noudata.
Tänään mies tokaisi, että ei kai se naimisiinmeno niin tärkeä juttu ole. Minä taas jälleen kerran ajattelen asiaa juridiselta kannalta, jossa painaa sitten perintöoikeudet, lesken oikeudet, elatusvelvollisuus jne. ja ylipäätään se, että yhteiskunnassa on paljon helpompi toimia yhtenä perheyksikkönä, jossa kaikilla on sama nimi.
Ja mistä päästäänkin vääntämään aiheeseen lapsen sukunimi kun ollaan avoliitossa. Minä en voi mitenkään hyväksyä sitä, että ensin käyn läpi raskauden ja synnytyksen ja sitten lapsi saakin isänsä sukunimen ja minä olen "ulkona" tästä perheyksiköstä.
Mahtaa lasta hirveästi lohduttaa tieto, että "hei, sä kuulut sentään kirkkoon, harmi että vanhempasi eivät olleet naimisissa ja nyt toisen kuoltua olette pienessä lirissä kun on velkaa ja tusina muuta ongelmaa, joita ei muuten olisi".
Jos ongelma on juhlien järjestäminen, menkää vaikka maistraatissa naimisiin, eikä sitten tarvitse sitäkään miettiä. Hääjuhlat voi järjestää myöhemminkin, kun on enemmän aikaa.
