lapseni isä aikoo hylätä meidät

N

nahkatakkinen_tyttö

Silmät suurina ihmettelijä
lapseni syntymään on alle kaksi viikkoa (sektio tehdään 28 päivä, jos lapsi ei siihen mennessä ole syntynyt). olimme mieheni kanssa ihan tietoisesti yrittäneet lasta, joten raskaus oli yhteinen päätös. olemme riidelleet paljon ja olen pyytänyt että mies muuttaa omaan asuntoon. ajattelin että parisuhteemme toimisi paremmin jos emme asu yhdessä. olen ollut hyvin pettynyt siihen, että mies ei pidä lupauksiaan, mutta siitä huolimatta toivoin että voisimme olla vähintään puheväleissä ja mieluiten ihan seurustellakin.

eilen mies ilmoitti muuttavansa pois. kauas pois ennen lapsen syntymää. hän ei halua olla missään tekemisissä minun tai lapsensa kanssa. oletinkin hänen olevan pettynyt siihen että suhteemme ei toimi, mutta en olisi osannut kuvitella että hän haluaa samalla hylätä myös lapsemme. pienen syntymättömän lapsemme. olen todella surullinen siitä jos lapseni menettää isänsä kokonaan. pelkään myös tuntevani itseni hyvin yksinäiseksi asuessani kahdestaan lapsen kanssa. sukulaiseni kyllä varmasti auttavat minua, mutta eivät hekään koko aikaa ehdi olla kanssani. eikä minulla ole oikeastaan kuin yksi kaveri, jota voisin kutsua kylään. pelkään etten voi iloita lapsen syntymästä, kun ajattelen sitä että hänellä ei välttämättä ole isää ja minusta tulee yksinäinen.

haluaisin kuulla erityisesti muilta yksinhuoltajilta, kuinka he ovat selvinneet yksin ja onko jollain ollut samanlaisia kokemuksia.
 
Hmm, kurja tilanne! Voimia paljon! :)
Itse olen odottanut ja synnyttänyt esikoisen yksin. Mutta itse pystyin asennoitumaan alusta asti yksinhuoltajuuteen.
Olisin sanonut että raskaus on tehnyt parisuhteeseen tehtävän ja hormoonit saanut välit tulehtuneeksi. Mutta toi että mies ei halua omaa lastaan tavata, kuulostaa vakavammalta :| Ettei olisi tullut ennen synnytystä miehelle ns pakokauhu ja möläyttelee mitä sattuu sen enempää ajattelematta?? Miehet reagoi vauvan syntymän lähestymiseen eritavalla kuin naiset. Miehet usein ajattelee että nyt elämä menee sekaisin ja oma elämä päättyy tähän. (Toki ei kaikki, mutta usein olen tämmöseen törmännyt.)
Ite tokan lapsen kohdalla riitelin miehen kanssa kaikki päivät. Myös eka vuosi oli haastava. Mutta sitkeästi kun elettiin ja yritettiin niin kaikki on tällä hetkellä hyvin ja taidettiin jopa riidellä äskettäin sitte ensimmäisen kerran vuoteen.
Jos välit ei ole vielä selvinneet niin voin vain neuvoa, että puhukaa kaikki jutut perinpohjasesti läpi :)
Tsemppiä ja onnea synnytykseen!! :)
 
päätimme miehen kanssa yrittää vielä yhdessä oloa lapsen takia. se kesti viime maanantaihin asti. eilen hän muutti pois. hän ei halua nähdä enää ikinä minua tai lastaan. hän sanoo rakastavansa meitä molempia, joten ehkä tapaaminen olisi liian raskasta hänelle. olen todella surullinen siitä, jos hän ei aio enää tavata lasta. olen todella ahdistunut ja masentunut siitä, että joudun asumaan kahdestaa vauvan kanssa. pelkään kuollakseni. äitini ja isoäitini ovat auttamassa minua täällä, koska en kestä olla hetkeäkään yksin. olen niin surullinen että tekisi mieli kuolla ja elämä tuntuu toivottomalta.
 
Oletko neuvolassa puhunut perhetilanteestanne? Kannattaa sinne sanoa ääneen omat ajatukset ja tuntemukset, neuvolasta järjestävät tarvittavaa apua ja tarjoavat ratkaisuja.

Ikävä on kyllä tilanne, paljon voimia sinne kaikille!
 
menen ensi tiistaina neuvolaan ja puhun silloin asiasta. eivät kai he tee mitään lastensuojeluilmoituksia, jos kerron olevani niin masentunut ja ahdistunut että pelkään lopulta sekoavani ja tekeväni vauvalle jotain pahaa?
 
Lastensuojeluilmoitusta tuskin tekevät, ja tärkeää onkin nyt että osaat pyytää apua ettei mitään pahaa pääse tapahtumaan. Sulla ei oo mitään syytä hävetä tai nolostella, on tärkeää ja tiedostat sen hienosti itsekin, että sulla on paha olla ja että tarvit apua. Pienen lapsen kanssa kaikki on uutta, ja jos siinä on vielä tollaset myllerrykset ympärillä, niin varmasti voit kokeakin "sekoavasi".

Jos susta tuntuu että tarviit apuja ennen ensi tiistaita, voit soittaa neuvolalle ja selvittää että nyt tartteis oikeasti apua. Kyllä ne sieltä yrittää auttaa!
 
Noh, tietysti jos todella pelkäät tekeväsi vauvalle jotain, kannattaa siiä kertoa. Ei kai tuosta voi täysin kukaan luvata, etteivät tee lastensuojeluilmoitusta. Aika pahaltahan se kuulostaa, myönnät sen varmaan itsekin. Luulisi kuitenkin neuvolan tilanteesi ymmärtävän! Ja kuitenkaan vaikka neuvola tekisikin lastensuojeluilmoituksen, ei se todellakaan tarkoita sitä, että lapsesi otetaan huostaan! Valitettavasti voi myös olla niin, ettei sielä missä asut ole mahdollisuutta saada apua, jollei lastensuojelilmoitusta tehdä. Se on ikävä tosiasia monessa kunnassa ja kaupungissa nykyään.
 
Ehkä sun pitäs ottaa ryhti liike ja olla enemmän vihanen sille ex-miehelle kuin pelkääväsi tekeväsi pahaa vauvalle. Jos mies ottaa ja lähtee tossa tilanteessa, niin sehän se idiootti ja vastuuton paskiainen on. Vauva taas on mitä ihanin sun oma käärö, jota sun pitää suojella kaikelta. Jos sä tässä tilanteessa pelkäät vauvalle jotain todella tekeväs niin äkkiä yhteyttä sinne neuvolaan. Anteeksi nyt suorasanasuus, mutta yksikään mies ei ole sen arvonen että masennuksissaan vauvaa voisi satuttaa. Ole sinä se järkevä ja hoidat vauvaa rakkaudella, kerta isästä ei siihen ole :) Kyllä kaikki äidit pärjää vauvan kanssa yksin, kun ottaa oikean asenteen.
 
Pyydä reippaasti apua,
ja suosittelen teitä hakemaan yhdessä apua koko perheenä,
jos se vain mitenkään on mahdollista!
 
Itselläni ei ole kokemusta yksinhuoltajana. Mieheni on ainakin toistaiseksi pysynyt vierelläni, kaksi lasta on syntynyt peräkkäisinä vuosina (nuorin 4kk) ja kuulemma yhteensä 6 lasta pitäisi hankkia :D . Mutta minulla on kokemusta masennuksesta. Vuosi sitten tammikuussa synnytyksen jälkeinen masennus paheni urakalla ja mieheni soitti ambulanssin arvioimaan tilaani. Tyttärelleni en halunnut pahaa, hän oli voiman lähteeni ja piristyksenä jatkamaan. Äitini käytti minua ensiavussa ja sain masennuksenlääkkeet jotka ovat auttaneet minua. Neuvolan kautta saimme apua. Neuvola otti yhteyttä sossuun joka hankki apua kaupungilta josta tuli hoitaja meille. Edelleenkin meillä käy kerran viikossa hoitaja hoitamassa meidän pientä poikaa. Tyttäremme pääsi sossuun ansiosta ilmaiseksi päiväkotiin hoitoon, joka on ollut minun jaksamisessa isoapu. Tämä toinen lapsi ei ollut suunnitelmissa, mutta halusimme sen pitää. Itseäni ahdistaa oma kroppa, vieläkin 18 kg ylimääräistä ja roikkuva maha. Mutta kyllä tästä selvitään. Apunani on lääkkeet, ihana mies (joskus rasittava) ja kaksi ihanaa lasta. Elo neuvoni on, puhu neuvolassa ja pyydä apua. Auttajia on paljon. Ja jos on rahallisia ongelmia niin käyn kaupungintalolla anomassa välillä meille toimeentulotukea ja seurakunnan diakoniantoimistosta 50€ rahalapun jolla saa ruokaa ja lapsille vaippoja ym. Apua saa aina jostain :)


Sent from my iPad using Vau Foorumi
 
Itsehän pistin ukkoni pihalle n.2vk esikoisen syntymän jälkeen ja voin sanoa että helmpompaa on olla yksinhuoltaja kuin paskassa parisuhteessa jossa mies ei tee muuta kuin ryyppää ja ryyppää :) tuntuu että oma mielenterveyskin on parantunut kummasti. Tyttären kanssa jaksan paljon paremmin kuin silloin.
 
Janna88 sanoi:
Itsehän pistin ukkoni pihalle n.2vk esikoisen syntymän jälkeen ja voin sanoa että helmpompaa on olla yksinhuoltaja kuin paskassa parisuhteessa jossa mies ei tee muuta kuin ryyppää ja ryyppää :) tuntuu että oma mielenterveyskin on parantunut kummasti. Tyttären kanssa jaksan paljon paremmin kuin silloin.
Click to expand...
olet ollut tosi samassa tilanteessa kuin mä. mä käskin myös miehen muuttaa pois noin kaks viikkoa tyttären syntymän jälkeen. syynä vain ei ollut miehen alkoholiongelma kuten sulla, vaan se että mies vaaransi lapsen henkisen ja fyysisen terveyden ja oli saamaton ja lapsellinen.
 
No mutta sitte se kannattaakin mieluummin ulos potkia! Onhan se alussa rankkaa olla yksin lapsen kanssa ja varsinkin pienen vauvan mutta kyllä se palkitseekin :) ne hymyt ja naurut <3
 
Helpompihan se on yksin huolehtia vauvasta, kuin se että huolehtisi vauvasta ja miehestä!

Mä aina ajattelin, etten koskaan pärjäis yksin vauvan kanssa. Mutta kun vauvan kanssa oli elänyt pari-neljä kuukautta (isä siis kyllä asuu meijän kanssa) niin tajusin, että eihän tässä olisi mitään ongelmaa. Pakon edessä sitä kyllä pärjäisi yksin vauvan kanssa :)
 
Itse olin esikoisen raskauden yksin aina siihen asti kunnes esikoinen oli 2 ja tapasin nykyiseni :)
Mun mielestä oli helpompaa jäädä yksin jo raskausaikana, kuin että ois alkanut sitten jakamaan vastuuta eri koteihin joskus vauva-aikana..
Piti asennoitua etukäteen, eli mitä ikinä tuleekaan niin sen kestää!
Oli vaikeita hetkiä, yksinäisyyttä, marttyyriutta, onnea, surua!
Muistelen kuitenkin lämmöllä esikoisen vauva-aikaa vaikka yksin olin, sitä aikaa ei saa takaisin joten siitä pitää nauttia oli miestä tai ei <3
Tavallaan yh:na on helppoa kun saa itse päättää kaikesta, mutta voih..
Kyllä se on ihanaa kun on oma rakas turvana, tukemassa päätöksiä, antamassa näkökulmia, jakamassa vastuuta.
Minä otin esikoisen vauva-ajan tärkeänä oppina: yksin pärjää kun on äärimmilläänkin, yksin pitää myös pärjätä!
Olin myös ilman tukiverkostoa, jouduin lähtemään rahatilanteen takia töihin kun esikoinen oli 1,2 v..
Se helpotti vähän kun sai vakituisia työkamuja ja erilaista rutiinia päivään, ei hävetä myöntää että kuitenkin yh:na olo oli sen verran yksinäistä muskareista ja muista huolimatta että töihin paluu ajoissa oli hyvä vaihtoehto sekä minulle että pojalle, hän on sosiaalisempi kuin minä ikinä! Itse menin hoitoon vasta tosi myöhään ja olen ollut todella ujo ja olen vieläkin!
Tämän toisen kanssa haluaisin olla 2-3 v kotona.. :)


Sent from my iPhone using Vau Foorumi mobile app
 
Takaisin
Top