Ihan on alkuun pakko sanoa Milamaarialle, että oot kyllä hatunnoston arvoinen ja rautaiselta kuulostava mimmi! Sun tekstistä välitty sellainen herkkyys ja hauraus, ja mun mielestä on upeeta, että äidit uskaltaa myös ne tunteet tuntea ja tunnustaa! Etenkin jos oot nuori ja yh, niin oot varmasti saanut uupumuksiin asti vakuutella ympäröivälle maailmalle, että sä pystyt siihen ja hoidat homman vieläpä ihan superhyvin! Ja siltä vaikuttaa, että hyvin oot hoitanutkin ja selvittänyt ne vaikeammat paikat.
Teillä molemmilla vauvat on nyt siinä iässä, mikä mun mielestä alkoi olla kaikista nautinnollisinta! Mä en oo koskaan ollut pikkuvauvatyyppi, vaan ne on musta (mut ehkä nirhataan tän jälkeen, mutta sanonpa silti :D) vaan niin tylsiä!
Meille siunaantui ihan äärettömän helppo vauva! Se nukkui alusta asti yönsä hyvin ja päivälläkin riittävästi (eka puol vuotta meillä nukuttiin 16-20 tuntia vuorokaudesta!!), nälkäinenkin poika oli! Kun pääsin yli siitä, että mulle imettäminen ei vaan ollut riittävä ravinnonlähde pojalle ja aloin antaa enemmän korviketta, niin elämä helpottui. Lopulta neuvolassa meitä kehotettiin aloittamaan kiinteätkin 2.5kk iässä, kun poika veteli yli 1.5l korviketta vuorokaudessa! Sellainen määrä (lehmänmaitopohjaista)korviketta ei siis kuulemma oo hyväksi munuaisille, joten "pottua pojalle" oli neuvolantädin ohje - ja ihan pätevä ohje on ollutkin.
Poika otti hurjia kasvuspurtteja ja vaatekaappia sai päivittää koko ajan. Meidän mammaporukka, 12 esikkoäidin ryhmä joilla 09 joulukuussa oli lasketut, vietti tiiviisti aikaa yhdessä ja se vertaistuki oli mulle maailman tärkeintä - ihan sama kuin täällä vaussa meidän edelleen tiivis joulu 09 odottajien porukka. Toisaalta väkisinkin tuli vertailtua sitten muiden äitien kanssa ihan kaikkea mitä siihen vauvaan ja omaan kroppaan liittyikään! Mä en koe sitä huonona juttuna, koska aina kuitenkin muisti, että se oma vauva ja mun kroppa on yksilöitä... Eli vaikka meillä ipana olikin äärettömän hyvä syöjä ja nukkuja, kasvoi ihan hirveetä tahtia pituutta ja painoakin samassa suhteessa, niin motoriikka tuntui "stoppaavan" sitten jossain välissä. Ipanalla oli käsikoordinaatio ihan ok hallussa ja istumaan alkoi 21viikkoisena tuetta, mutta siinäpä se. Kesä meni piknikeillä ja puistossa istuessa ja nauttiessa, meidän Joona istui mun vieressä tyytyväisenä ja katseli kun ikätoverinsa kääntyilivät, kierivät, ryömivät ja konttailivat ympäriinsä! Joona ei vaan kokenut tarvetta siihen, vaikka kyllä omaa mieltä kalvoi välillä, että onkohan lapsessa jotain vikaa, kun se ei edes ryömi tai kääntyile! Vaan ei ollut, se ei vaan tahtonut, oli tyytyväinen siihen, että pystyi istumaan tuetta ja leikki niin - välillä saattoi vähän harjoitella peppukiitoakin muutamia "vetoja".
Muistaakseni 9-10kk iässä ipana sitten alkoi kontata meidän vanhempien suureksi yllätykseksi; tosin sitä oltiin kyllä "harjoiteltukin" tukemalla ipanaa konttausasentoon ja kannustettua liikkumiseen. Eli niin se meilläkin jäi peppukiito väliin ja konttaus alkoi! Lisää jännittäviä momentteja liikkumiseen toi polvi-istunta ja polvikävely 10+kk iässä - joskus sitä ennen oli toki oppinut seisomaan tukea vasten (vaikkakin huterasti) ja kävelemään sivuttain tuen varassa, mutta kävely itsessään ei tuntunut kiinnostavan. Ekaan vuoteen meillä ei siis mahtunut kävely (se tuli vuoden vaihteen eli just 12kk iän jälkeen, muutama haparoiva askel silloin tällöin ja yhtäkkiä 14kk iässä se vaan sitten lähti!).
Pottailua on harjoiteltu säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta se ei kiinnosta poikaa yhtään... Joten olen antanut olla, välillä käydään vähän istahtamassa "ohi mennessä" (eli äidin istuessa pöntöllä, hahah), mutta ehtiihän tuota vielä.
Ekana vuonna hampaita tuli 4 ylös ja 4 alas, 2 viimeisintä puhkes alaleukaan tasan 1v synttäripäivänä :) Sairasteluita meillä ei onneksi mahtunut vuoteen juurikaan, vaan ihanan terve pieni poika meillä olikin (ja onneksi edelleen toki)! <3
Poika on kyllä kovin puhelias, mutta mitään oikeita sanoja sillä ei vielä ole, ei ainakaan, että ne selkeästi tarkoittais vaan yhtä tiettyä asiaa. Kakka, äiti, kukka, niitä se välillä sanoo, mutta en koe niitä vielä "ensisanoiksi", kun ei se selkeästi osoita niillä mitään tiettyä. Jokeltelee edelleen, "juttelu" ja ääneennauraminen meillä tulikin tosi aikaisessa vaiheessa kuvioihin... ja voi miten muistan alkaneeni itkeä, kun poika ensimmäisen kerran kikatti ääneen! Mun sydän oli pakahtua onnesta, edelleen tuon nauru on yksi parhaita asioita maailmassa <3 Ymmärrystä kyllä on, kropan perusanatomia on hallussa (näyttää pyydettäessä silmät, korvan, kielen, suun, hampaat, hiukset, varpaat, polven, navan, mahan, mitä näitä nyt on :D) ja muita sanoja tunnistaa kyllä selkeästi myös, kun pyytää hakemaan jonkun tietyn jutun, viemään jonkun asian johonkin, osoittamaan jotain... Eli ei mulla oo huolta tuosta "puhumattomuudesta", selkeästi kun ymmärtää. Ja itsekin kävin ties missä Lastenklinikan tutkimuksissa kun en ollut kiinnostunut toistelemaan sanoja vanhempieni perässä, mutta 2vuotiaana aloin sitten yhtäkkiä puhua ja käyttää ihan kokonaisia lauseita... eli eiköhän tuo poikakin sitten ala, kun sitä itseään kiinnostaa riittävästi. (Välillä tosin hakkaan päätäni seinään, kun turhauttaa sekä itseä että lasta, että ei oo niitä sanoja kertomaan, että mitä haluaa tai mikä on huonosti.. huoh.)
Syöminen ja juominen on edelleen täysin avustettua puuhaa! Itse ei yleensä koe edes mielenkiintoa kuin mahdollisesti pullon/mukin pitämiseen, mutta suuhunsa ei kyllä lusikoi ruokaa... Sormiruokailusta tykkää tosi paljon, joten jos mä haluan syödä ruokani lämpimänä, niin ipana sitten mättää ruokansa sormin suuhunsa :D
Parisuhde meillä ei oo oikeastaan kai mitenkään muuttunut, tietysti on lähennytty entisestään ja erityisesti miehestä oon löytänyt ihania uusia, hoivaavia puolia jo raskausaikana. Mä olin ihan hirveä hormonihirmu, ja mies kultaisesti otti kaikki mun kohtaukset vastaan, mutta ei suuttunut tai edes yrittänyt palauttaa mua maanpinnalle antamalla palaa takaisin... Lisäksi mun synnytyksessä aiheuttaneet repeämät on pilanneet meidän intiimielämän, koska yhdyntä on edelleen onnistuessaan ihan sairaan kivulias, mutta se onkin jo sitten ihan toinen asia - eikä onneksi ole vaikuttanut negatiivisesti meihin, vaan on selvitty tästä yhdessä.
Oon edelleen kotona tuon 15kuisen kanssa, ja vaikka elämä on ihan äärettömän puuduttavaa ja ärsyttävää ja rutiininomaista, niin on tää silti vaan aika ihanaa! Taloudellisestikin on päästy johonkin balanssiin, vaikka en oo töissä ollutkaan kun satunnaisia keikkapäiviä, mutta jotenkin kahden vuorotyöläisen perheessä olisi tuntunut niin kurjalta laittaa tuo pieni ja herkkä ihmisentaimen päivähoitoon! Etenkin kun sen kommunikaatio ja liikkumistaidot nyt on mitä on... Syksyllä kuitenkin olisi aika, ja rehellisesti sanottuna mä itse odotan ihan älyttömän innokkaana töihinpääsyä!
Tällaista meidän ekaan vuoteen... innostuin kirjoittamaan sitten hieman pidemmän pätkän ;)
