Kuumeettomat kuumeilijat

Dossier

Vauhtiin päässyt keskustelija
Tämä saattaa olla vähän väärä foorumi aloittaa tällainen keskustelu, mutta löytyykö täältä muita kaltaisiani, jotka ovat lapsentekoaikeissa, mutta eivät ole koskaan poteneet varsinaista vauvakuumetta? Olisi mukava vaihtaa teidän kanssanne fiiliksiä.

Olen koko ikäni hieman vieroksunut pikkulapsia; olen ollut se porukan ainoa nainen, joka ei hihku ilosta, kun tuodaan vauva huoneeseen ja joka ei ole halunnut ottaa vauvaa syliin. Enkä ole koskaan haaveillut pienistä tossuista tai söpöistä mekoista.

Minulla on pitkä parisuhde takana, eikä mieskään ole ollut mikään lapsi-ihminen, mutta tässä sitä nyt kuitenkin yhteisestä päätöksestä yritetään hankkia lasta. Hetkeäkään en epäile, ettenkö rakastaisi omaa lasta ylitse kaiken, mutta tunnen itseni ehkä hieman erilaiseksi kuin perinteiset kuumeilijat.

Mistä sitä silti tietää, kuinka paha kuume sitä tätä palstaa lukiessa vielä iskee :wink
 
Moi!

Mä odotan nyt jo kolmattani, mutta olin juuri kuin sinä ennen esikoista. Mä olin aina porukasta se jonka tiedettiin "inhoavan" lapsia. Tai ei nyt ihan niin, mutta tiedettiin ettei tuota ainakaan lapsijutut kiinnosta :D
Mies oli kylläkin ilmaissut halunsa saada lapsia. Mä häneltä kerran tivasinkin että miksi haluaa lapsia? Että ei niitä nyt vaan sen takii tehdä/saada kun muillakin on tai että muka jotenkin niin kuuluis tehdä. Mies osasi hyvin perustella oman mielipiteensä ja silloin muistan ekan kerran ajatelleeni että "okei, voin mä tonkaa joskus niitä lapsia tehdä".

Sitten tuli se vuosi kun olin täyttämässä 30 vuotta. Muistan ajatelleeni että kai tässä nyt pitäis ruveta niitä vauvoja tekemään, että johan tässä kohta ollaan 3-kymppisiä... Mutta sattuikin niin että olinkin jo tuolloin raskaana! Esikoisemme sai alkunsa vähän kuin vahingossa. Meillä oli ollut todella harvoin seksiä, enkä käyttänyt mitään hormonaalista ehkäisyä. Kuvittelin kuitenkin että niitä lapsia pitää "tehdä". Siis että pitää päättää että NYT ja sitten säännöllisesti koko ajan harrastaa seksiä. En osannut kuvitella että sitä yhdestä kerrasta, puolivahingossa voi tulla raskaaksi. Vaikka tietenkin aikuisena ihmisenä asian tiedostin ja siksipä kun suojaamtonta seksiä oli ollut enkä muistanut koska oli ollut viimeksi kuukautiset ja omituisten oireiden tullessa tein testin. Olin raskaana ja jo 7+ viikolla :)

Tulin siis raskaaksi ja sain esikoisen ilman minkäänlaista vauvakuumetta :) Se vauvakuume iskikin vasta esikoisen synnyttyä! Tajusin miten mahtava juttu tää kaikki on ja kuumeisesti halusin lisää lapsia :) Meidän toka saikin alkunsa esikoisen ollessa vajaa 7kk. Ja nyt on tulossa kolmas :)

Toivon teille pikaista plussaa! :) Sen jos minkä olen ymmärtänyt että lapset ovat lahja ja ne saadaan :)
 
Onpas kiva kuulla Sandy :) ja kiitos.

Kuulostaa niin tutulta. Olemme kyllä joskus puhuneet miehen kanssa siitä, että pitäisikö lapsia joskus hankkia vai ei, eikä kumpikaan asiaa tyrmännyt, vaikka ei se silloin ajankohtaiselta tuntunutkaan. Ehkä noin vuosi-kaksi sitten tuli itselle ensimmäistä kertaa sellainen olo, että kun tosiaan se 30 vuoden rajapyykki alkaa lähestyä, pitäisi asialle ehkä alkaa tehdä jotain, jos ylipäätään aikoo, ja aika pian tästä mies otti asian puheeksi. Tässä välissä vaihdoin vielä työpaikkaa, mistä tuli ehkä sellainen jonkinlainen harkinta-aika, mutta nyt on päästy asiaan, kun sopivasti tulee se kolmekymmentäkin täyteen tänä vuonna.

Se on tosiaan myös haastavaa, kun on tottunut suunnittelemaan elämäänsä ja tekemään yleensä aika (omasta mielestään :wink) rationaalisia päätöksiä, mutta yhtäkkiä onkin suunnittelemattoman edessä. Niinhän ei voi tosiaan ajatella, että lapsia vaan tehdään silloin, kun itselle sattuu sopimaan, joten täytyy vain odotella mitä tulevaisuus tuo.
 
Täällä yksi samanlainen... Vielä joitakin vuosia sitten en ollut yhtään varma, haluaisinko ylipäätään lapsia. Elämä lapsettomana tuntui niin paljon helpommalta ja vapaammalta. Edellisessä parisuhteessani lapsista ei oikeastaan koskaan kunnolla edes puhuttu, vaikka olimme lähes 10 vuotta yhdessä. Oltiin niin kovin nuoriakin. Se suhde sitten kariutui ja jonkin aikaa sinkkuiltuani löysin nykyisen mieheni, jolle taas lapsen tai lasten haluaminen oli aina ollut itsestäänselvyys. Hänen kanssaan asiasta puhuttiinkin jo ihan suhteen alussa ja pian itsellänikin kypsyi ajatus siitä, että kyllähän minäkin lapsia haluan, vaikka en mitään vauvakuumetta varsinaisesti podekaan. Olimme olleet yhdessä vasta vajaan vuoden, kun ehkäisy jätettiin pois ja tulinkin heti raskaaksi. Ilman, että kerkesin millään tavalla kuumeilla.

Ensimmäinen raskaus meni kuitenkin kesken, jonka jälkeen kerkesin sitten ihan jo kuumeilemaankin, ovulaatiota tikutettiin jne. Vaati kuitenkin 8 kk ja koko yrityksen lopettamisen, ennen kuin tulin uudelleen raskaaksi. Poikamme syntyi reilu vuosi sitten, minä olin silloin 32. Nyt ajatuksissa on toinen, mutta sellaista polttavaa vauvakuumetta en edelleenkään tunne. Tulee jos on tullakseen. Lähinnä siksi, että kaksi vain tuntuisi oikealta lapsiluvulta meille. Jos niin ei käy, niin sitten elelemme kolmen kesken.
 
Mukavaa, että joku muukin on näissä aikeissa, vaikkei kuume olekaan korkealla :)

Muutenkin sitä yrittää suhtautua stressittömästi koko asiaan, koska sehän ei varmasti tärppäämistä edesauta, ja pakko on myös hyväksyä se vaihtoehto, ettei kaikille sitä lasta koskaan suoda. Varsinkaan kun lastenteon aloittamisikä ei ole enää aivan optimi.

Oletteko muuten kertoneet yrityksestänne muille? Jotkut tuntuvat puhuvan melko avoimestikin lapsentekohaaveistaan, mutta me emme ole kertoneet, tai ajatelleetkaan kertoa, kenellekään, että yritys on päällä.
 
Tuttuja ajatuksia! :)

Mulla ei ole ikinä ollut vauvakuumetta. Nyt ikää 32v ja n. vuosi sitten tuli ajatus josko sitä lasta yritettäisiin. Mies on ollut vähän samoilla linjoilla, ei kuumeile mutta semmonen sopisi suunnitelmiin jos nyt tärppi kävisi. Mun mielestä vauvat on lähinnä pelottavia eikä mun mielestä söpöjä lainkaan. Eläinlapset on aina ollut enemmän mun mieleen. Odotan sitä vaan kun meidän lapset on vähän isompia, ja niiden kanssa voi touhuta kaikenlaista. Vauva -aika vähän kauhistuttaa, millaista se on kun vauva roikkuu tississä kiinni eikä mihinkään pääse. Pitää vaan luottaa että siihen varmasti tottuu kun sen aika on. :)

En vielä 5vuotta sitten olisi uskonut että ollaan tässä vaiheessa. Silloin ajattelin etten ikinä halua lapsia. Nyt menossa rv 5+4 :D
 
Onnea mimosa :)

Kuulostaa niin tutulta. Minullekin eläimet ovat herättäneet enemmän ihastusta kuin lapset, ja välillä tulee vieläkin sellainen olo, että mitä ihmettä olen tekemässä, mutta toisaalta taas toivon tärppiä todella paljon. Sekin on ollut jotenkin todella ihanaa, kun mies on ollut niin innoissaan asiasta, vaikka ei ole sen enempää lapsi-ihminen kuin minäkään.
 
Mimosa, mä oon kans ollu aina eläinlapsien rakastaja enkä lapsi-ihminen yhtään, ne todellaki ON pelottavia siis lapset! :nailbiting:

Sit meille syntyi lapsi. Ekat 4kk ihan hukassa jnejne. nyt huomasin vähän aikaa sitte että esim. koiranpennut ei herätä mussa enää sitä suurta lämpöä, mutta vauvat nostaa! :eek: niin ne tunteet kääntyi päälaelleen:hilarious: nyt oon kuumeileva kuumeilija, en siis kuulu tähän ketjuun mutta lueskelen näitä juttuja mielenkiinnosta:cat:
 
Mulle lastenhankinta on aina ollut semmonen 'ehkä sitten joskus' -asia. Ikinä en ole kuumeillut. Eläinlapset on tosiaan söpömpiä kuin ihmislapset. Ihmislapset on kivoja, kun ne on hiljaa ja parhaimmillaan, kun ne ei osaa vielä puhuakaan. :rolleyes:

Miehen kanssa leikiteltiin ajatuksella lapsen saamisesta ja hän ehdotti ehkäisyn jättämistä pois. No, nyt ollaan raskaana. Mitään hillitöntä tarvetta saada lasta ei kyllä ole koskaan ollut, mutta varmasti lapsen syntyessä siitä tulee toinen elämän tärkeimmistä ja rakkaimmista asioista, miehen ohella siis.
 
SeEnsimmäinen: Niin siinä varmasti yleensä käy, että omien lasten myötä ajatukset hieman muuttuvat. Olen usein kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka esimerkiksi oma äitini saa kasvoilleen sellaisen maailman onnellisimman hymyn, kun näkee vauvan tai pienen lapsen, eikä sitä ilmettä tule mistään muusta. Omassa ilmerepertuaarissani ei sellaista ilmettä (vielä?) olekaan :)

pronssi: Samanlaiset fiilikset minullakin. Jossain vaiheessa sitä mietti sitäkin, että onko se nyt oikein yrittää hankkia lapsia, kun ei ole sellaista kuumetta ja innostusta kuin "normaaleilla" naisilla, mutta se on onneksi mennyt pikkuhiljaa ohi.
 
Dossier: Joo, ja se ilme ku tulee itelle (tuo minkä kuvailit) ni sen oikein tuntee itekki et nyt on sydämen kuvat silmissä :hilarious:
 
Moikka!
Tuttu juttu, tavallaan. Nyt tulee pitkä tarina mutta ehkä tämä on oikea foorumi. Taustaksi: ikää on 27 ja ihanan aviomiehen kanssa asustelen.

Olen aina tykännyt tosi paljon lapsista ja olisin saattanut ammattikoulun jälkeen olla potentiaalinen "nuori äiti", mutta korkeakouluopintojen myötä innostuin vaatimammista töistä. Varsinaista vauvakuumetta ei ole ikinä ollut, lapset sen sijaan olen aina kuvitellut osaksi tulevaisuutta.

Mies on jo ainakin kolme vuotta ollut valmis isäksi, itse olen vaan siirtänyt ajankohtaa. "haluan vuoden relevanttia työkokemusta valmistumisen jälkeen."
"haluan vielä matkustaa maihin x ja x"
"haluan katsoa vielä tämän sijaisuuden loppun asti"

Nyt ollaan tilanteessa että työkokemusta on 3,5v, sijaisuus on päättynyt ja nyt etsin uusia töitä. Toissapäivänä tein plussatestin. (Huom hormonaalinen ehkäisy on ollut jo 7kk pois kun halusin saada kierron säännölliseksi, että henkisesti toki tiesimme tämän olevan mahdollista!).

Luulen että minä olen tyyppiä, jolle raskaus täytyi tulla yllätyksenä. En osannut päättää sopivaa ajankohtaa, jolloin olisin tehnyt sitä ja tätä tarpeeksi (vaikka esim rankemman bailaamisen olen jo mielelläni jättänyt vähemmälle vuosi sitten vähän "vahingossa").

Kuitenkin pahin pelkoni minkä keksisin on se, että lapsen saamisessa menisikin vuosia tai saisimmekin kuulla ettei biologiset lapset ole meille mahdollisia. Raskaus on nyt siis vasta alussa (hedelmöittymisestä 2vk 2pv) ja nyt on vähän sekava olo, ajatukset varmaan selkenee kun asiat etenee, kaikkihan on nyt todella alussa. :)
 
Onnea paljon Siiseli :)

Sinunkin tekstisi kuulostaa osittain niin tutulta. Itsekin pääsin vasta välivuoden jälkeen opiskelemaan, ja siinä vierähti 5,5 vuotta. Lapsen hankinta olisi ollut opiskeluaikana todella haastavaa, koska opiskelimme miehen kanssa eri kaupungeissa, näimme vaan viikonloppuisin ja jouduimme maksamaan kahdesta asunnosta. Sitten kun valmistuin 25-vuotiaana, mies lähti opiskelemaan vielä toisen tutkinnon taas eri kaupunkiin. Siinä sitten vierähti vielä nelisen vuotta, johon mahtui määräakaisia työsuhteita, häät ja muutto toiselle puolelle Suomea. Vihdoin 29-vuotiaina molemmilla oli vakituiset työt ja muutenkin perusasiat kunnossa.

Työ on kuitenkin niin iso osa elämää, että haluan tehdä sellaista työtä, jossa viihdyn niin, ettei tarvitse kuluttaa jokaista työpäivää kelloa kytäten ja minuutteja laskien, joten se oli itsestään selvää, että varsinkin valmistumisen jälkeen kivan työpaikan saamiseen satsataan.

Edelleenkin mielessä käy juuri noita ajatuksia, että pitäisikö kuitenkin tehdä vielä yksi isompi reissu kahdestaan tai pitäisikö vielä katsoa yksi työprojekti läpi, mutta kyllähän noita aina riittäisi, eikä sitten koskaan mukamas löydy sopivaa aikaa, ja kun sitä elämää ei voi kuitenkaan suunnitella tämän suhteen loppuun asti.
 
Dossier niinpä.
Ahdiatavaksi kokisin myös sen että kokisimme että "Nyt alkaa olla korkea aika alottaa lapsen yrittäminen", olisi kauheat paineet meneekö raskaus hyvin ja kauanko raskautumisessa menee yms.

Mekin olemme jo paljon 6,5vuodessa kokeneet, matkustaneet ja bailanneet ja tosiaan nykyäänkin suosin sellaisia "juhlitaan kun on hyvä syy" enkä jaksa lähteä ryyppäämään muuten vaan. Ehkä myös pudotetut kilot pysyy poissa kun ei litki siideriä niin usein :D Lähipiirissäni on ihanan aktiivisia lapsiperheitä ja kyllä hekin touhuavat kaikenlaista ilman lapsia ja lasten kanssa, vaikka arki tietysti onkin lasten ympärillä!
 
Nuorempana tuli tietysti ajateltua sitäkin, ettei halua luopua vapaudesta suunnitella elämäänsä ja menojaan vain oman (ja puolison) navan kautta, mutta eipä sitä muutenkaan ole enää sellainen hinku päästä joka viikonloppu extempore jonnekin :) Laatu on pikkuhiljaa korvannut määrän vapaa-ajanvietossa. Toisaalta sitten kuitenkin tulee mietittyä sitä, kuinka paljon se arki sitten oikeasti muuttuu. Näitä ajatuksia tulee lähinnä silloin, kun lukee esimerkiksi lehtijuttuja jostain suurperheellisistä, joilla on vielä vaativa työ ja aikaavievät harrastukset, että miten nämä ihmiset pystyvät tähän, kun omassakin kellossa tuntuu olevan mukamas joskus liian vähän tunteja.:woot:
 
Takaisin
Top