Kun lapsi ei puhu ikätason mukaisesti

Bella Swan

Bella Swan

Moderaattori
Staff member
Administrator
Maalisäidit 2020
Millaisia tunteita teillä on tullut siitä, kun lapsi ei olekaan oppinut puhumaan ikätasonsa mukaisesti? Mitä toimenpiteitä teillä on alettu tehdä ja missä iässä?

Itse olen jotenkin jo hyväksynyt asian, ettei kohta 3-vuotias puhu vielä ja se on ok, kaikki on silti hyvin. Aiemmin muistan olleen huolta ja paljon kysymyksiä, että miksi näin. 2-v neuvolassa en saanut paljonkaan tukea, kun ilmaisin huoleni asian suhteen.. saimme kuitenkin n.2,5-vuotiaalle lähetteen puheterapiaan ja neuvolapsykologille, joka tosin vaihtui lasten neurologiselle. Puheterapia ei ole tosin vielä alkanut, koska yksityisistä puheterapeuteista on pulaa.
 
Meidän poika osasi 2-vuotiaana ehkä 10 sanaa, mutta lääkäri halusi vielä tarkkailla asiaa puolisen vuotta ja käski ottamaan yhteyttä, jos puhetta ei ala tulla 2,5-vuotiaaksi mennessä. En ollut itsekään huolissani, kun lapsi kuitenkin selvästi ymmärsi, mitä hänelle sanoo, ja kuulokin oli jo tutkittu muussa yhteydessä. Onneksi sitten muutaman kuukauden sisällä 2-vuotissynttäreistä puhetta alkoi tulla enemmän, ja sittemmin hän on kuronut ikäisensä kiinni ja enemmänkin. Nyt 4,5-vuotiaana päiväkodissa arvioitiin, että hän on kielellisesti ikäisiään edellä ja että hänellä on todella laaja sanavarasto. Eli vaikka olikin alkuun puheen viivästymää, niin enää sitä ei onneksi huomaa ollenkaan.
 
Bella Swan sanoi:
Millaisia tunteita teillä on tullut siitä, kun lapsi ei olekaan oppinut puhumaan ikätasonsa mukaisesti? Mitä toimenpiteitä teillä on alettu tehdä ja missä iässä?

Itse olen jotenkin jo hyväksynyt asian, ettei kohta 3-vuotias puhu vielä ja se on ok, kaikki on silti hyvin. Aiemmin muistan olleen huolta ja paljon kysymyksiä, että miksi näin. 2-v neuvolassa en saanut paljonkaan tukea, kun ilmaisin huoleni asian suhteen.. saimme kuitenkin n.2,5-vuotiaalle lähetteen puheterapiaan ja neuvolapsykologille, joka tosin vaihtui lasten neurologiselle. Puheterapia ei ole tosin vielä alkanut, koska yksityisistä puheterapeuteista on pulaa.
Click to expand...


Ensimmäinen tunne oli jotenkin semmonen syyllisyys ja häpeä. Miksi mun lapsi ei ymmärrä ja puhu kuten muut. Onko mussa vanhempana joku vika? Olenko liian kiltti ja pedannut tietä? Enkö ole haastanut lastani tarpeeksi?

Sit mä jotenkin tajusin, että ei tää oo kenenkään vika. Nyt kun kuopuksellakin on isoja haasteita ja hän ei puhu mitään muuta kuin mamama, papa, tätätä ja ei nimeä tai osoittele niin tajusin että tää on perinnöllistä.

Mä olen ollut syvissä vesissä ja miettinyt miksei mun lapset kehity niinkuin muut. Sit toisaalta mua lohduttaa tieto, että he saa rakkautta ja tukea niin paljon kuin mahdollista ja me vanhempina oikeasti panostetaan heihin ja ollaan heistä kiinnostuneita.

Ja sit et toisaalta ehkä se suurin suru liittyy just siihen, että tuntuu että me annetaan lapsille hirveesti aikaa ja apua, mutta silti se kehitys on hitaampaa.

Ja sit lapset jotka ei saa vanhemmiltaan tarpeeksi rakkautta tai kehuja pärjää ja kehittyy kovaa vauhtia.

Pitäiskö mun olla välinpitämättömämpi? Antaa haastetta ja kieltäytyä auttamasta kun lapsi pyytää... Välillä tuntuu että joo, kun tiedän lapsia jotka kehittyy ihan hurjan hienosti tällaisella vanhemmat tekee omiaan koko päivän ja lapset joutuu itekseen olla vaan...



En oikeen osaa selittää....
 
Pingviiniemo sanoi:
Ensimmäinen tunne oli jotenkin semmonen syyllisyys ja häpeä. Miksi mun lapsi ei ymmärrä ja puhu kuten muut. Onko mussa vanhempana joku vika? Olenko liian kiltti ja pedannut tietä? Enkö ole haastanut lastani tarpeeksi?

Sit mä jotenkin tajusin, että ei tää oo kenenkään vika. Nyt kun kuopuksellakin on isoja haasteita ja hän ei puhu mitään muuta kuin mamama, papa, tätätä ja ei nimeä tai osoittele niin tajusin että tää on perinnöllistä.

Mä olen ollut syvissä vesissä ja miettinyt miksei mun lapset kehity niinkuin muut. Sit toisaalta mua lohduttaa tieto, että he saa rakkautta ja tukea niin paljon kuin mahdollista ja me vanhempina oikeasti panostetaan heihin ja ollaan heistä kiinnostuneita.

Ja sit et toisaalta ehkä se suurin suru liittyy just siihen, että tuntuu että me annetaan lapsille hirveesti aikaa ja apua, mutta silti se kehitys on hitaampaa.

Ja sit lapset jotka ei saa vanhemmiltaan tarpeeksi rakkautta tai kehuja pärjää ja kehittyy kovaa vauhtia.

Pitäiskö mun olla välinpitämättömämpi? Antaa haastetta ja kieltäytyä auttamasta kun lapsi pyytää... Välillä tuntuu että joo, kun tiedän lapsia jotka kehittyy ihan hurjan hienosti tällaisella vanhemmat tekee omiaan koko päivän ja lapset joutuu itekseen olla vaan...



En oikeen osaa selittää....
Click to expand...
Mä tunnistan kans ton syyllisyyden tunteen, että onko kuitenkin kaikesta yrityksestä huolimatta onnistunut aiheuttamaan sen, ettei lapsi osaa puhua ikätasoisesti. Tuntuu myös pahalta kun ulkopuolelta tulee kommenttia miten heidän Pirkko-Petterillä on niin laaja sanavarasto kun on luettu paljon pienestä asti. Neuvolassakin muistutetaan aina, että luetaan vaan niin oppii, vaikka olen sanonut, että meillä luetaan paljon.
 
turotus sanoi:
Mä tunnistan kans ton syyllisyyden tunteen, että onko kuitenkin kaikesta yrityksestä huolimatta onnistunut aiheuttamaan sen, ettei lapsi osaa puhua ikätasoisesti. Tuntuu myös pahalta kun ulkopuolelta tulee kommenttia miten heidän Pirkko-Petterillä on niin laaja sanavarasto kun on luettu paljon pienestä asti. Neuvolassakin muistutetaan aina, että luetaan vaan niin oppii, vaikka olen sanonut, että meillä luetaan paljon.
Click to expand...
En usko sekuntiakaan, että lukeminen vaikuttaisi juuri mitenkään. Meillä ei ole käytännön syistä juuri lainkaan luettu koskaan, ja neuvolassa aina ihastellaan, että meillä varmaan luetaan tosi paljon kun lapset puhuvat niin hyvin. Eli ei riipu pätkän vertaa siitä lukeeko vai eikö lue.

Minusta on vähän raakaa tämä toitotus siitä, että lapsen oppiminen on vanhempien toiminnasta kiinni, vaikka oikeasti perimällä on valtava vaikutus. Toki lapsella pitää olla ympäristö, jossa oppiminen on mahdollista, mutta lasta ei pysty millään keinolla pakottamaan oppimaan mitään, vaan hän oppii asiat omassa tahdissaan.

Meillä lapsilla on vaihtelevat taidot. Joissain asioissa he ovat muita edellä, joissain jäljessä. Esikoisen eskarissa jauhettiin päivästä toiseen näistä asioista, joissa hän on jäljessä, ja jätettiin täysin huomiotta ne asiat, joissa hän on muita edellä. Vaihdoimme eskaria. Nykyisessä eskarissa ei ole samaa ongelmaa.
 
Mun mies oppi puhumaan vasta 6-7 vuotiaana, joten osasin odottaa että meidän lapsillakin saattaisi haasteita asiassa olla. Silti se tuli eräänlaisena shokkina, en ollut jotenkin tajunnut mihin kaikkeen puhumattomuus voisi vaikuttaa. Toki lapsella todettiin sitten myöhemmin muutakin haastetta kuin "vain" kielellisiä, mutta kuitenkin. Tunnistan nuo syyllisyyden, alemmuuden ja toivottomuuden tunteet erittäin hyvin. Välillä puhumaan oppiminen (ja muiden "normaalien" taitojen oppiminen, kuten pottailu ja pyöräily) on tuntunut ihan rakettitieteeltä ja olen vähän kateellisenakin katsellut muiden lapsien taitojen karttumista. Välillä olen mennyt tosi syvissä vesissä ja miettinyt, tunnenko oikeastaan lastani ollenkaan. Hän kun on kovin erilainen kuin itse olen, eikä pysty omista toiveistaan ja näkemyksistään mitään kertomaan. Ja edelleen mulle on kyllä vähän mysteeri se, miten voin olla laadukkaassa vuorovaikutuksessa lapsen kanssa, kun hän ei puhu.

Mutta pikkuhiljaa tässä on edetty, sekä minä että lapsi. Nyt pari kuukautta on alkanut puhua reilusti enemmän kuin ennen. On toki edelleen vuosia ikätasosta jäljessä, puhe on tosi epäselvää, tuottava sanasto on suppea ja puhuu paljon kaikupuhetta, mutta tääkin on ihan huikea edistyminen kun vertaa vaikka puolen vuoden takaiseen. Ikää on nyt 6.
 
Meillä pojalla diagnosoitiin nyt vaikea-asteinen dysfasia. Toisaalta oon niin onnellinen, kun nyt on konkreettinen diagnoosi ja ei ole meidän vanhempien vika. Poika saa nyt tarvitsemaansa tukea
💙
 
En yhtään tykkää siitä, että meidän yhteiskunnassamme lapselle on hankittava diagnoosilla leima otsaan, tai muuten vanhempia syytellään eikä lapsi myöskään saa apua vaikeuksiinsa koulussa ilman diagnoosileimaa. Parempi olisi, jos lapsi saisi tarvitsemansa tuen ilman että mihinkään jää siitä yhtään pysyvää merkintää, ja fokus olisi tuen antamisessa, eikä siinä, ketä tai mitä tuen tarpeesta voisi syyttää.
 
Suski75 sanoi:
En yhtään tykkää siitä, että meidän yhteiskunnassamme lapselle on hankittava diagnoosilla leima otsaan, tai muuten vanhempia syytellään eikä lapsi myöskään saa apua vaikeuksiinsa koulussa ilman diagnoosileimaa. Parempi olisi, jos lapsi saisi tarvitsemansa tuen ilman että mihinkään jää siitä yhtään pysyvää merkintää, ja fokus olisi tuen antamisessa, eikä siinä, ketä tai mitä tuen tarpeesta voisi syyttää.
Click to expand...
Se on kyllä harmi. Mut esim. Henkilökohtaista avustajaa ei saa päiväkotiin tai kouluun, vaikka kaikilla olisi tiedossa että lapsi sen tarvii, ennen kuin se diagnoosi löytyy. Tai on kai se periaatteessa mahdollista mut käytännössä harvinaista. Tää on kyllä typerää. 🤦 Toivotaan et jossain päin toimii paremmin mut oma kokemus on kyllä valitettavasti tää.
 
En kyllä tiedä mikä ikuinen leima diagnoosista muka tulee otsaan. Miksi se olisi huono asia, jos jollain on dysfasia tai autismi tai joku muu?

Olen osittain samaa mieltä, että diagnoosilla parempien tukitoiminen saaminen on väärin, mutta osaltaan ymmärrän sen. Lähtökohtaisesti kuitenkin tukea tarjotaan haasteiden mukaan eikä mitään diagnoosia ole pakko olla, mutta kun se on tiedossa osataan tukea kohdentaa paremmin. Aina ei tarvitse keksiä pyörää uudestaan, vaan tiedetään kokeilla selkeämmin jotain spesifiä toimintatapaa. Sama systeemi on kyseessä sairauksien hoidossakin, pitää olla diagnoosi vaikka diabetekselle ja astmalle, ennen kuin voi saada just oikeaa hoitoa. Valitettavasti kaikissa tukitoimissa on niin rajalliset resurssit, ettei niitä voida tarjota automaattisesti kaikille tarvitseville. Diagnosoidut saavat niitä sitten helpommin, ja se on väärin.
 
Ei minustakaan siitä diagnoosista mitään ikuista leimaa saa. Tai en näe mitä pahaa jonkun sairauden näkymisestä sun tiedoissa on. Minustakin on vaan tosi surullista, että joskus sen tuen saaminen ihan oikeesti on todella haastavaa ilman tätä virallista pakkoa eli diagnoosia. Tiedän monta työpaikkaa, jossa ihan jokainen tietää, että joku lapsi tarvitsee lisää tukea, mutta tätä ei taloudellisista syistä voida hankkia, koska ei ole se pakkotilanne. Minusta tukea pitäisi voida tarjota vapaammin ihan kaikille lapsille, jotka sitä tarvii, oli se tarvitsemien syy mikä tahansa. Jotenki surullista, et tää johtuu vaa rahasta. ☹️
 
Diagnoosit vaikeuttavat vakuutusten saamista, työnhakua, jne. Ja kum tuen saamiseksi diagnooseja on pakko hakea pienille lapsille, joilla on koko elämä edessä ja vääriä diagnoosejakin näissä asioissa tulee helposti, niin lapsen oikeusturva on aika vähissä. Diagnoosit eivät katoa kannoista mihinkään, siellä ne häiritsevät koko lopun elämän.
 
Ei työnantajalla ole oikeutta katsella terveystietoja. Toisekseen, jos joku on niin törppö että jättää palkkaamatta diagnoosin takia, juoksisin muutenkin lujaa.

Mun miehellä siis on tosiaan vaikea dysfasia, ja ihan on saanut jatko-opiskelupaikkoja, työpaikkoja, vakuutuksia sun muita siinä missä muutkin. Ei diagnoosi hänellä tässä vaiheessa elämää näy mitenkään.
 
Pari minun lapsista on innostunut puhumaan vasta +2 vuotiaana ja parin sanan lauseita on alkanut tulemaan 2½-vuotiaasta. Onhan se hitaammin tullut kuin muilla sisaruksilla, mutta en ole ottanut asiasta paineita. Onhan kuitenkin muut lapset oppineet ihan tavallisessa aikataulussa puhumaan suunnilleen samalla panostuksella lukemiseen ja sanoittamiseen. Sisarussarjan nuorimmat saavat minun lisäksi kuunnella vielä isompia sisaruksiaan, eli puhetta ja pulinaa kyllä riittää. Sen laitoin myös merkille että nämä hitaammat puhujat ovat lähteneet myös myöhemmin liikkeelle, ja ehkä jokelteluvaihe ei ole ollut ihan niin vivahtekasta kuin toisilla sisaruksillaan. Hitaampi kävelemään oppiminen saattaisi liittyä tähän myös, karkeamotoriikkaa ja hienomotoriikkaa, sitähän ne ovat. Yllättäen sitten pottailuun oppiminen ei ole ollut hitaampaa kuin muilla, hermosto on joko kypsynyt ihan normaalitahtia tai sitten kehitys alkaa ottamaan tuossa +2-3v muita kiinni.

Summa summarum, kaitpa lapsen kielenkehitykseen voi vaikuttaa, mutta paljon on sellaista kehitykseen liittyvää mille ei vaan mahda mitään. Mennään lapsen omaa tahtia ja tarjotaan virikettä sen mukaan, kenties hän nappaa muut kiinni kun sopiva kehityskausi tulee hänen ulottuvilleen. :smiling-eyes:
 
Takaisin
Top