Niin, aina ei mene niin kuin piti.
Toivon todella ettette Papua menettäneet.
Viikkoja 42 ja vihdoin saadaan vauva. Käynnistys ei miellyttävää mutta ainakin oli sairaalassa valmiiksi, ei tarvinnut hermoilla kun oli valvovan silmän alla koko ajan. Ponnistaa sai ja kauan! Mutta tulihan sieltä meille pieni prinsessa <3 "Vauva tarvii vähän apua hengittämisessä" sanottiin, ja vietiin tyttö heti teholle. Ei huolta ajattelin. Olin niin hurmoksessa. Lohduttelin miestä että "näin voi käydä, ei vakavaa", "väsynyt synnytyksestä"... "en kestäis jos jotain tapahtuis". Mies lähti kirjoittelemaan iloviestejä ja sen jälkeen pääsin suihkuun. Hoitaja odottaa pyörätuolin kera oven takana: " Vauvan tila on huonontunu"
Kolme tuntia synnytyksestä ja katsomme tyttö sylissä monitorin suoraa viivaa, eikä ketään osaa sanoa miksi. Silloin halusi niin kovasti pois tilanteesta ja nyt se kaduttaa. Kunpa olisin pidellyt häntä kauemmin. Tyttömme oli sylissäni 15... ehkä 20 min. Niin herkkä ja hauras, niin kaunis. Ja kaikki piti olla hyvin. Yhtäkkiä se kaikki mikä muodosti elämän vietiin pois. En kaivannut lasta niin kovasti ennen, vaikka olikin suunitelmissa. Sitten elämä oli tyhjää, kun osa minusta olisi viety pois. Yli vuosi kulunut ja vieläkin toivoo pääsevänsä takaisin, tekemään jotain toisin.
Nyt ajattelen että jos se tapahtui kerran, ilman tarkkaa syytä ja ilman että etukäteen sai mitään tietää, miksei se tapahtuisi toistamiseen... Seuraavaan synnytykseen mennään pahimpaa odottaen.