Kumppanuusvanhemmuus

[Vargynja]

Meillä on täällä tuore artikkeli kumppanuusvanhemmuudesta. Kumppanuusvanhemmuus on viime vuosina kasvattanut suosiotaan. Voisitko sinä kuvitella hankkivasi lapsen kumppanuusvanhemmuuden kautta? (Kuvittele tätä miettiessä ettei sinulla olisi puolisoa, jonka kanssa hankkia lapsi.) Tai onko tämä jopa suunnitelmissa tai toteutettu? Täällä voi keskustella kumppanuusvanhemmuudesta.

En ihan varmasti osaa sanoa omalta kohdaltani. Siis jos ei olisi miestä. Mieheni kanssa lasten hankkimista en vaihtaisi mihinkään. Mutta jos olisinkin jäänyt yksin ja vauvakuume olisi silti korventanut. Ehkä. Kumppanuusvanhemmuus kuulostaa ainakin omalle kohdalle paremmalta vaihtoehdolta kuin itsellinen äitiys. Ei sekään tietenkään mutkatonta ole, mutta ainakin olisi se toinen osallistumassa niin käytännön tasolla kuin pohdintoihinkin. Olisi joku jonka kanssa jakaisi niin ilot kuin huoletkin lapsesta.

 

[Yrttiteetä tekisi mieli]

Jos en olisi löytänyt puolisoa mutta olisi ollut läheinen ei-romanttisesti kiinnostava ystävä jolla on samansuuntaiset haaveet, miksipä ei. Kuitenkin tuntuisi turvallisemmalta 'hypätä tuntemattomaan' jos on toinenkin aikuinen jonka kanssa jakaa hoito-, kasvatus- ja päätösvastuuta. Toki se miten läheinen ystävän pitäisi olla että tähän oikeasti lähdettäisiin on vaikea sanoa, ja riskinä on ettei tiedä miten ystävyyssuhde kestää ja kehittyy vähintään sen 18v minkä on 'oikeudellisesti' lapsestaan vastuussa... mutta näinhän se on parisuhteissakin, ettei koskaan voi tietää mitä tulee tapahtumaan.

 

[Harakankello]

Joskus kävi kumppanuusvanhemmuus mielessä, ja ajattelin, että mieleluiten ryhtyisin kumppanuusvanhemmaksi pariskunnan kanssa kuin sinkkumiehen kanssa. Eli itse sinkku ja olisin kuviossa ollut synnyttävä vanhempi. Jos ajattelee, että lapsella olisi kaksi kotia, niin mieluummin niin, että toisessa kodissa on vakiintunut pariskunta ja toisessa yksin oleva vanhempi sen sijaan, että molemmissa kodeissa yksi vanhempi. Periaatteen tasolla kumpi tahansa vaihtoehto toiseksi perheeksi olisi ollut mahdollinen; miehen ja naisen muodostama pariskunta tai kahden miehen muodostama pariskunta. Mutta synnyttäminen ei ole mulle enää ajankohtainen haave.

Jos vielä utopistisemmaksi menen ajatuksissani, niin jos vielä joskus mulla olisi puoliso, niin voisin olla kumppanuusvanhemmuuskuviossa ei-biologinen vanhempi. Jos mulla olisi puoliso, joka haluaisi vanhemmaksi, niin kannustaisin häntä kumppanuusvanhemmuuteen jonkun sopivan henkilön kanssa. Mielelläni hoitaisin kolmannen, epävirallisen vanhemman roolia.

 

[Pilkki24]

Ennen lasta ajattelin, että saattaisi olla ihan toteuttamiskelpoinen vaihtoehto. Nyt olen sitä mieltä, ettei missään nimessä. Sitä on tajunnut kuinka paljon sitä lasta kaipaa lähelleen ja kuinka se ydinperhe on ainakin itselle se juttu. Toki joskus voi tulla ero, mutta kyllä se lapsi on myös hyvä syy pitää perhe kasassa ja parisuhteesta huolta.

 

[Elsae]

Mää voisin nähdä itseni kumppanuusvanhempana myös, vaikka olen naimisissa. Siis jos tällainen kuvio olisi juridisesti mahdollista. Ehdottomasti haluan olla lapsen juridinen vanhempi niin kumppanuusvanhemmuuskuviot vaativat kikkailua joskus. Harmi, että lainsäädäntö laahaa jäljessä tässäkin asiassa. Mulla ajatus on, että en halua itse olla raskaana, mutta toisen kohdullisen kanssa voisin harkita kumppanuusvanhemmuutta. Ydinperheen preferoimiseen en oo koskaan oikein päässyt sisään mikä homma niin ei ole sellaista moraalista estettä. Toki asumiskuviot mietityttää. Mun ideaalein olisi koko perheen yhteinen koti ja/tai sit vuoroasuminen lapsen näkökulmasta ikätasoisesti.

 

[Harakankello]

Olisipa hyödyllistä, jos juridinen, ei-biologinen kumppanuusvanhemmuus olisi mahdollista. Vaikkapa niin, että yllätysraskauden myötä yksinhuoltajaksi tullut vanhempi voisi ystävän, sukulaisen tai muuten sopivan henkilön kanssa sopia kumppanuusvanhemmuudesta, ja lapsi saisi tällä tavalla toisen vanhemman.

 

[Elsae]

Silleen se on mahdollista, että kaksi kohdullista feikkaa olevansa parisuhteessa ja hakeutuu esim lahjasoluhoitoihin. En tiedä onko muuta mahdollisuutta olemassa. Kurjaa, että näin on ja tarvitsee valehdella, mutta ainaskin näin muutama vuosi sitten, kun selvittelin asiaa.

 

[Phedina]

En usko että toimisi. Parisuhteessakin tulee riitoja ja se rakkaus on se juttu, mikä saa molemmat palaamaan toistensa luokse, olemaan lempeitä ja yrittämään aina uudelleen, haluamaan sopua ja toisen huomioon ottamista. Jos rakkautta ei olisi toisen tulisi olla käytännössä oma klooni, jotta se olisi parempi kuin yksin asioiden hoitaminen.

 

[Suskikitten]

Uskon että toimisi. Itse olin jo selvittämässä itsenäisen äitiyden vaihtoehtoja kun tapasin mieheni. Sit kun mieheni, joka oli tuohon aikaan kaverin kaveri, ilmaisi kiinnostusta omiin lapsiin niin istuimme keskustelemaan useaksi tunniksi omista tavoitteistamme. Sit vietimme 4 kk koe ajan seurustellen, menimme nopeasti maistraatissa naimisiin kertomatta oikeastaan kellekään kuin jälkikäteen ja aloimme yrittämään lasta.

Eli sanoisin että olen lähtökohdiltaan vähän erikoisessa asetelmassa vaikka tässä hetkessä olemme kaikkein klassisin perhe asetelma mitä voi kuvitella.

Mutta en näe miksei kumppanuus vanhemmuus toimisi. Tietenkin se vaatii tietynlaista omistautumista lapselle kaikilta osapuolilta, mutta niin se on kans klassisemmassa perheasetelmassa. Ei lasta kannata niiden hankkia, jotka sitä ei halua. Näen miltei kumppanuus vanhempien lapsen olevan onnekkaassa asemassa, koska nämä ihmiset olivat valmiita epätyypillisiin järjestelyihin saadakseen hänet maailmaan. Luulisi että näille ihmisille olisi kans lapsen onnellisuus etusijalla. Sen sijaan tiedän useammankin klassisen pariskunta asetelman, missä lapsi hankittiin velvoitteesta, kostoksi tai laastariksi, jolloin lapsi ei luonnollisesti ole kovin hyvässä asemassa lähtötilanteessa. MUTTA painotan että uskon useimpien klassisten perheiden hankkineen lapsia yhteisymmärryksessä ja haluavansa lapsen parasta. Se että tiedän henkilöitä, jotka ovat kyseenalaisista syistä hankkineet lapsia, ei todellakaan kuvasta kaikkia perheitä tai edes ole tilastollisesti merkitsevää vaan on oma henkilökohtainen kokemukseni.

 

[Yönkukka]

Mun mielestä järki kuuluu olennaisesti perheen perustamiseen ja vaikka rakkaus on myös tärkeää, niin vielä tärkeämpää on vanhempien molemminpuolinen kunnioitus ja jos se on kunnossa niin lapsi ei mun nähdäkseni tarvi romanttista rakkautta vaan turvalliset kiintymyssuhteet molempiin vanhempiin. Ite olisin saattanut suostua kumppanuusvanhemmuuteen, mutta oon tosi onnellinen ettei tarvinnut. En tiiä miten kumppanuusvanhemmuudessa olis käynyt, kun raskautumisessa kestikin 4 vuotta. Nyt se oli helpompi kestää kun saattoi ajatella, että ainakin tuo mies on aina mukana, enkä jää aivan yksin. Meillä on miehen kanssa selkeä ja ääneen puhuttu tavoite olla oikeesti yhdessä kunnes kuolema meidät erottaa.

 

[syllogismi]

Itse selvittelin kumppanuusvanhemmuutta vaihtoehtona itsellisyydelle vielä, kun olin jo käynyt Dextralla ensikäynnillä. Sen verran oli pupu pöksyssä totaaliyksinhuoltajuuden ajatuksesta. (En ole koskaan ollut parisuhteessa, jossa lasten hankkiminen olisi ehtinyt nousta kysymykseksi.) Tää oli vuotta 2023 jolloin oli juuri perustettu ”kumppanuusvanhempien tinder” (en nyt enää muista, mikä sivuston oikea nimi oli) ja sitä kautta tapasinkin useampia isäkandidaatteja sekä yhden (hetero)pariskunnan, jonka kanssa tunnusteltiin apilaperhemallin mahdollisuutta.

Tää oli tärkeä osa prosessia, koska totesin, että lapsen saaminen oli mulle toista vanhempaa tärkeämpää. Ikää mulla oli tuolloin ”jo” päälle 30 joten aikaa ei ollut rajattomasti käytettävissä, mutta olisin tarvinnut vähintään vuosia sellaisen luottamussuhteen muodostamiseen, että olisin näin isoon elämänmuutokseen jonkun ennalta tuntemattoman kanssa lähtenyt. Saman vuoden lopulla sitten jo lähdinkin tosissani yksin yrittämään kohti äitiyttä, ja vuoden kuluttua tästä olin raskaana.

Kumppanuusvanhemmuus olisi varmasti ollut mulle ihan toimiva vaihtoehto, jos toinen vanhempi (käytännössä varmastikin isä) olisi löytynyt lähipiiristä tai jos aikaa suhteen luomiseen olisi ollut enemmän. Mutta itsellisessä äitiydessä nautin todella paljon siitä, että kaiken vastuun lisäksi mulla on myös kaikki vapaus. Kenenkään muun kanssa ei tarvitse neuvotella mistään kasvatuksellisista asioista, asuinpaikassa ei ole tarvinnut tehdä kompromisseja, lasten nimetkin oli ihan mun yksin valittavissani (ja kyllä, sukunimestä käytiin pintapuolisia neuvotteluja yksillä kumppnuusvanhemmuus”deiteillä” ).

Ja sekin vielä, että lapsia tuli kerralla kaksi. Olisihan sama munkki voinut toki käydä muutenkin, mutta tuntuu että juuri näin oli mulle näillä elämänvalinnoilla määrätty

 

[Iiris92]

Itse olin kiinnostunut kumppanuusvanhemmuudesta, jotain sivustoa aikoinaan selasin, jossa olisi voinut löytää kumppanuusvanhemman, mutta ei se silloin ainakaan toiminut kunnolla ja ei muistaakseni mun asuinkunnan läheltäkää ketään sieltä löytyny. Olin sitten parin kk ajan facebookin kumppanuusvanhemmuus-ryhmässä, mutta kaksi käymääni keskustelua siellä vaan kuivui kasaan (vastapuoli jätti lopulta vastaamatta), päätin sitten, etten jaksa tuollaista, koska kello tikitti, eli jos pelkästään kontaktin luominen vie kuukausia tai vuosia, ja sitten sen jälkeen vielä toiseen tutustuminen ja yhteisten pelisääntöjen löytäminen, niin sehän olisi voinut kestää pahimmillaan vuosikausia. Jos olisin ollut lapsitoiveen tullessa vaikka 24-vuotias, ois kumppanuusvanhemmuus ollu realistisempi vaihtoehto. Itsellinen vanhemmuus mulle oli sitten lopulta se ainoa oikea ja parhain vaihtoehto.