Kumppanuusvanhemmuus - olisiko se sinulle mahdollinen vaihtoehto saada lapsi?

Vargynja

Vargynja

Admin
Staff member
Administrator
Helmikuiset 2021
Meillä on tuore artikkeli, jossa Sini kertoo etsivänsä miestä, jonka kanssa tehdä lapsi kumppanuusvanhempina. Hän kertoo artikkelissa ajatuksiaan aiheesta. Mitä mieltä te olette? Voisitteko te tehdä lapsen kumppanuusvanhemman kanssa, jos ei olisi puolisoa, jonka kanssa saada lapsia?

Itse en tähän taitaisi ryhtyä. Mieluummin teen lapset perheenä rakastavan miehen kanssa. Vaikka eihän ikinä tiedä mitä tapahtuu. Sitähän voi jäädä yllättäen yksinhuoltajaksi. En myöskään tuomitse tätä tapaa. Se on tapa saada lapsi siinä missä yksinäinen nainen voi saada lapsen lahjasoluilla. Tällä tavalla on lapsella jopa kumpikin vanhempi enemmän tai vähemmän saatavilla.
 
Kun luin otsikon, vastasin heti itselleni mielessäni, että ei missään nimessä. Itselle jotenkin niin vieras ajatus, että tekisi lapsen ihmisen kanssa, jota ei rakasta. Vaikka ero tai muuta ikävää tapahtuisikin jossakin kohtaa myöhemmin, voi lapselle aina sanoa, että rakastimme toisiamme ja siksi synnyit. Perheenä eläminen on muutenkin mielestäni ideaali vaihtoehto, enkä todennäköisesti haluaisi lapsia, jos alun alkaenkin olisin tavallaan yksin lapsen kanssa, niin, ettei olisi kahden vanhemman taloutta. Tosiaan kaikkea voi sattua, mutta en lähtisi lähtökohtaisesti siihen. Nytkin, kun esikoisen isän kanssa yritetään tasapainoilla yhteishuoltajuuden kanssa, on todella ärsyttävää sopia ja sumplia juhlapäiviä sekä muita aikoja, tällöin on sulla, tällöin mulla, mitäs tän jutun kanssa tehdään... Ei, en ryhtyisi :wacky:
 
Mä olisin periaatteessa voinut ryhtyä. Jos tuntisin sen kumppanivanhemman hyvin ja tietäisin luottaa että sovitut jutut pitää. Ts ei tarvitsisi pelätä että menisi just sentyyliseksi riitelyksi mitä eroperheillä usein; kummanko luona mikäkin juhlapyhä tm..

Mä päätin poistaa tuon riita-uhkan yhtälöstä sillä hinnalla että hoidan kaiken sitten itse. Siniä lainatakseni: "nostan leuan ylös. Tämä on mun elämäni.”
 
Mun mielestä on ihana, että ihmisillä on erillaisia perhemuotoja ja keinoja saada se kauan kaivattu pienokainen ja itse hyväksyn kumppanuusvanhemmuuden täysin. Itse en siihen pystyisi, mutta jokainen ansaitsee olla vanhempi olipa se tyyli mikä hyvänsä. :happy:
 
Naisena käyttäisin ennemmin todennäköisesti sen vaihtoehdon, että olisi mahdollisuus ryhtyä myös itseelliseksi äidiksi. En olisi välttämättä kenellekään kovin hyvä kumppanuusvanhempi.
 
Ainoa tilanne jossa voisin harkita kumppanuusvanhemmuutta olisi se, että tuntisin erittäin hyvin ja vähintään 15 vuoden ajalta jonkun sellaisen hyvän ja täyspäisen miehen joka ei lasta muuten kykene saamaan, ja jolla on hyvä syy olla haluamatta parisuhdetta lapsensa äidin kanssa (esim. homoseksuaalisuus). Muuten tekisin lapset mieluummin itsellisenä äitinä kuin kumppanuusvanhemmuuden kautta.
Muuten riski huoltajuuskiistoihin on liian suuri.
 
Voisin harkita jos olisin tuntenut kyseisen henkilön tooooosi kauan. Tietäisin vähän perhetaustaa ja tuntisin kavereita, elämäntyylin, ajatuksia vanhemmuudesta jne. En tuomitse perhemuotona ollenkaan ja on ihanaa että vaihtoehtoja on, mutta olisi aika riski lähteä tällaiseen leikkiin suht tuntemattoman henkilön kanssa. :confused:
 
Itse en kyllä osaisi lähteä tuollaiseen järjestelyyn, en edes vaikka omaa miestä ei olisikaan.Ymmärrän kyllä lapsen kaipuun, kuten tuttava-miesparin kohdalla. He ovat kuitenkin tottuneet ajatukseen, että eivät voi lasta koskaan saada.
 
Teoriassa kuulostaa ihan ok:lta. Lapsella olisi kuitenkin isä. Sellainen isä, joka haluaa hänet. Lapsia syntyy ja muutenkin joutuu paljonkin huonompiinkin tilanteisiin. Olen lueskellut, mitä siinä aiheeseen liittyvässä tv-ohjelmassa on tapahtunut ja kuulostaa kyllä kovin ongelmalliselta. Siinä ei tunneta toista kunnolla ja ei ole määritetty vanhemmiksi yrittävien keskinäistä suhdetta. Toki perusperhe on ensisijainen vaihtoehto mutta jos se ei olisi mahdollista ja olisi joku sopiva ja luotettava tuttu henkilö, ennemmin niin, kuin hankkisi jonkun ihan randomin kanssa lapsen. Luulisin. Vaikea sanoa, kun ei ole ollut tilanteessa.
 
En ole katsonut sitä tv-ohjelmaa Lapsi tuntemattoman kanssa tms. kuin pari jaksoa, ja minusta siinä mentiin jo alusta asti metsään.

Psykologien antamat tehtävät kuulostivat siltä, että ihmisiä yritettiin saada rakastumaan toisiinsa, ja sehän on suora tie tuhoon, koska lapsi oli osallistujien tavoite, eikä parisuhde. Rakkauteen perustuvassa parisuhteessa menee todella kauan ennen kuin se on alun tunnemyrskyn jälkeen vakaalla pohjalla, ja tuolle ei kukaan ollut varannut aikaa, koska sitä ei kukaan ollut hakemassakaan.

Paremmin homma olisi toiminut, jos ihmiset olisivat valinneet toisensa paperilla, mieluiten ilman kuvia, ja vasta sen jälkeen tavanneet toisensa, jo tietäen toistensa hyvät ja huonot puolet. Eikä todellakaan mitään läheisyyttä rakentavia tehtäviä tai tunnehöpölöpöä. Rakkaus ja sen loppuminen ovat yleensä syynä siihen, miksi eronneet eivät tule toimeen toistensa kanssa. Rakkaus on kivaa jos se sattuu toimimaan ja se on tavoite, mutta kun tavoite on lapsi eikö rakkaus, niin silloin rakkaus vaikeuttaa prosessia ja aiheuttaa ongelmia.

Tunnen parin, joka päätti, että jos kumpikaan ei löydä parisuhdetta, he menevät naimisiin ja tekevät lapsen yhdessä kaveripohjalla. Se lapsi on jo aikuinen ja vanhemmat edelleen naimisissa, en tiedä ovatko edelleen vain parhaat kaverit vai onko rakkautta kehittynyt, mutta hyvin se on heillä toiminut.
 
Takaisin
Top