Me kuulumme kirkkoon ja haluamme, että lapsen kummit kuuluvat myös. Kummit ovat hyvin lähisukulaisia, jolloin yhteydenpito meidän ja kummien välillä varmasti säilyy. Emme pyydä kummeiksi ihmisiä, joihin toivomme pystyvämme pitämään aktiivisemmin yhteyttä sen myötä, että ovat kummeja. Myöskään yhtä kummia ei nosteta ylitse muiden, vaan isä pitää lasta sylissään kastetilaisuudessa.
Olen opettanut lukuisissa rippikouluissa ja oppinut niidenkin myötä, että kummius on nuorelle tärkeä asia. Hyvin yleistä on, että nuoret kokevat kummit "lahja-automaatteina", joista naureskelleen heitetään, että "saa siltä rahaa". Sitten kun joku sanoo, että "kyllä mun kummi kävi muna kanssani kaikki ripariin kuuluvat kirkkokäynnit", loistaa monen nuoren kasvoilta kateus. Kysymys ei tietenkään ole kirkkokäynneistä vaan siitä, että onko kummilla aikaa ja kiinnostusta kummilastaan kohtaan.
Meille on tärkeää, että lapsemme saa kristityn mallin lähipiiriltään. Hän saa ja hänen ehdottomasti kuuluu kyseenalaistaa oma uskonsa teini-ikäisenä ja tehdä siitä oamt päätelmänsä. Mutta sitä paremmalla syyllä haluan, että hänellä on turvalliset uskon raamit ympärillään, että ihan lähipiiri ei ole kovin ristiriitainen tässä asiassa.
Meillä on paljon ystäviä, jotka ovat varmasti ehdottoman hyviä lasten kanssa ja tämän lisäksi meille luotettavia ihania ystäviä. Koska he eivät kuulu kirkkoon, heistä ei tule meidän lapsen kummeja. Kyllä he sen ymmärtävät ja tietävät.
Itselläni on kaksi kummilasta, jotka ovat lähisukulaisia. Vanhemman kanssa olemme keskustelleet uskoon liittyvistä asioista monta kertaa. Lapsen nälkä ymmärtää omaa uskoa on suuri. Kyllä siihen on hyvä löytyä keskustelijoita lähipiiristä, muistakin kuin vanhemmista. Näkisin aika mahdottomana tilanteen, jossa vastaisin kummipoikani kysymykseen "miltä sun mielestä Jumala näyttää", jos en olisi koskaan pohtinut asiaa itse, vaikka lapsena. Vastaisinko, että "ei miltään, kun se on mun mielestä satua." Tai lähisukulaisen kuoltua kysymykseen "uskotko sä, että vaari on taivaassa".
Tiedän, että jokainen voi tukea lapsen vanhempia kristillisessä kasvatuksessa ja vastata näihin kysymyksiin vanhempien toiveiden mukaisesti. Mutta valehtelijaksi siinä varmasti itsensä tuntee. Toki moni ajattelee, että ainahan lapsille kerrotaan satuja, mutta minusta kyse on isommista asioista. Lapsi kasvaa aina osaksi perheensä kulttuuria. Ymmärtämällä itse pyhän merkityksen itselleen, oppii myöhemmin ymmärtämään helpommin sen, että muillakin on pyhiä asioita.
Lasta on mahdotonta kasvattaa tyhjiössä.
