Kumman sukunimi?

Minulla on harvinainen sukunimi, eikä ole ollut koskaan nimikaimaa. Miehen sukunimi on varsin yleinen ja maailmassa olisi ollut muitakin saman nimisiä etunimi+sukunimi -ihmisiä. Ei kiitos! Mies otti minun nimeni.
 
Minulla on poikani isän sukunimi edelleen, vaikka ollaan erottu. Avioliittoon mennessä oli selviö, että otan hänen nimensä ja lapsellekin tottakai se annetaan. Saatan vanhanaikaisuuksissani vähän jopa ihmetellä, jos lapselle tulee äidin eikä isän sukunimi. Toki, jos kyseessä on erittäin harvinainen nimi, niin on mukavaa tietysti se säilyttää. En ole tyttönimeeni vaihtamista oikeastaan pahemmin miettinyt, se on varsin tylsä ja yleinen, vaikkei tämä nykyinenkään nimi paljoa yleisempi ole. Pojan kanssa kuitenkin nyt on sama nimi. Jos jossakin kohtaa hankin lisää lapsia, vaihdan siinä viimeistään sukunimeni, ettei sitten uusi lapsi synny ns. toisen nimelle.
 
Miehen sukunimi tottakai perinteisesti :) oma on hyvin yleinen ja miehen tosi harvinainen vaikkakin ihan suomalainen, mutta se ei päätökseen vaikuttanut. Sekin oli selviö, että lapsi saa isänsä sukunimen, kun ei oltu aviossa. Kastetilaisuudessa tosin meidät vihittiin alkuun, että sama nimi tuli sittenkin kaikille :Heartred
 
Se, että perheellä on miehen sukunimi on reilun sadanvuoden aikainen tapa. Sekin on lähtenyt ylhäisön joukosta liikkeelle 1800-luvulla ja saavuttanut sitten muita yhteiskuntaluokkia. Laissa perheen yhteisestä, miehen sukunimestä on määrätty Suomessa 1930-1980 välisenä aikana, eli vain 50 vuoden ajan. Tapa ottaa miehen sukunimi on vain lähihistoriaa.

Itse en ymmärrä ollenkaan, jos harvinainen ja kuolemassa oleva naisen sukunimi vaihdetaan miehen yleiseen nimeen. Jokainen tekee, kuten tahtoo, mutta minä vain en ymmärrä.


http://www.kasvatus-ja-aika.fi/dokumentit/a3_kotilainen_1403160951.pdf
 
mä77 sanoi:
Se, että perheellä on miehen sukunimi on reilun sadanvuoden aikainen tapa. Sekin on lähtenyt ylhäisön joukosta liikkeelle 1800-luvulla ja saavuttanut sitten muita yhteiskuntaluokkia. Laissa perheen yhteisestä, miehen sukunimestä on määrätty Suomessa vasta 1900-luvun puolivälissä. Eli tapa ottaa miehen sukunimi on vain lähihistoriaa.

Itse en ymmärrä ollenkaan, jos harvinainen ja kuolemassa oleva naisen sukunimi vaihdetaan miehen yleiseen nimeen. Jokainen tekee, kuten tahtoo, mutta minä vain en ymmärrä.
Click to expand...
Onhan tässä harvinaisessa nimessä ainakin se, että jää mieleen ja erottuu muista. Jos siis haluaa sulautua massaan, niin yleinen nimi on parempi. Ja harvinaisen nimen kanssa on syytä tehdä aina hyvä vaikutus ja puhua/kirjoittaa kauniisti, koska nimi muistetaan. Jos siis olen vaikka Facebookissa osallistunut johonkin keskusteluun ja haen sen jälkeen työpaikkaa, tai reklamoinut yritystä tuotteesta tai palvelusta ja kohtaan asiakaspalvelijan myöhemmin niin on minun etuni jos olen joka kerran toimittanut asiani kohteliaasti ja kauniisti, koska teksti ja nimi jäävät mieleen. Mutta jos olen Anna Korhonen, minulla ei silti välttämättä ole mitään tekemistä Anna Korhosen mielipiteiden ja palautteiden kanssa.
 
Näinhän se on. Tosin nettiin ei koskaan kannata, tai edes hyvien käytöstapojen mukaan pitäisi, laittaa mitään, mitä ei sanoisi kasvotusten. Eri mieltä saa olla, mutta se miten asiansa toimittaa kannattaa olla kohteliasta. Tämä tietysti pätee kaikessa kanssakäymisessä, missä ihminen nimellä tai nimettömänä tunnetaan.
 
En aio koskaan avioitua kenenkään kanssa. Oma sukunimeni on harvinaisempi, mutta se ei ole oma alkuperäinen sukunimeni, joten poika sai isänsä yleisen sukunimen. Aiemmin ajattelin tuntevani itseni ulkopuoliseksi, jos itsellä on eri sukunimi kuin muilla perheenjäsenillä, mutta ei se olekaan sitten loppujen lopuksi haitannut yhtään, kun niin on. Lisäksi asiaan vaikutti vielä sekin, ettei lapsi ole biologisesti minun, olen sen vain "hautonut" ja synnyttänyt. Poika on kuitenkin miehen biologinen jälkeläinen, niin minusta oli itsestään selvää, että pojalle tulee miehen sukunimi. Jos oma harvinainen sukunimeni olisi ollut omani (syntymässä saatu), niin olisin varmaankin taistellut enemmän sen puolesta, että se olisi pojalle annettu. Itselläni on ollut täysi etunimi-sukunimi-kaima vain hetken, mutta nyt olen jälleen ainoa laatuani nimen suhteen :)
 
Otin mieheni sukunimen kun menimme naimisiin. Halusin koko perheelle saman sukunimen ja minulla on veli + serkkuja jotka vievät vanhaa nimeäni eteenpäin. Mieheni suku on kaiken lisäksi hyvin pieni, niin tuntui oikealta viedä heidän nimeänsä eteenpäin.

Kaksoisnimeä en koskaan edes harkinnut, olen liian laiska sellaiseen. Jouduin töissäni allekirjoittamaan kymmennittäin raportteja päivittäin ja pelkkä ajatuskin pitkästä nimestä kauhistuttaa. :hilarious:
 
Ei olla naimisissa ja jos joskus mennään niin tää onkin pohdinnan paikka.
Tai olen sitä jo joskus miettinyt. Meillä on molemmilla harvinainen sukunimi. Toisaalta olis kiva et kaikilla olis sama sukunimi, mut kyllä tuosta omasta luopuminen jotenkin vaikealta tuntuis. Lapsilla miehen sukunimi.
 
Emir sanoi:
Ei olla naimisissa ja jos joskus mennään niin tää onkin pohdinnan paikka.
Tai olen sitä jo joskus miettinyt. Meillä on molemmilla harvinainen sukunimi. Toisaalta olis kiva et kaikilla olis sama sukunimi, mut kyllä tuosta omasta luopuminen jotenkin vaikealta tuntuis. Lapsilla miehen sukunimi.
Click to expand...
Nykyisin on mahdollista molempien ottaa yhdysnimi ja sen voi antaa myös lapselle.
 
Yölento sanoi:
Nykyisin on mahdollista molempien ottaa yhdysnimi ja sen voi antaa myös lapselle.
Click to expand...
Tää ei oo meillä oikeen vaihtoehto koska miehen nimi on jo valmiiks kaksiosainen. Eli sit tulis kaks väliviivaa ja tosi pitkä nimi (20 kirjainta ja väliviivat)kun munkin sukunimi on pitkä. Enkä muutenkaan noista yhdysnimistä välitä. Luulen et jos avioidutaan niin molemmat pitää omat nimensä.
 
Ei olla naimisissa ja ensimmäistä yhteistä yritetään. Miehellä on ex-vaimo ja heillä kaksi lasta. Ex-vaimo on pitänyt mieheni sukunimen. Jos joskus naimisiin mennään pidän oman sukunimeni. Miehellä on ollut jo yksi vaimo samalla sukunimellä joten en halua olla toinen. Omani on harvinaisempi vaikka tavallinen nimi onkin. Siskoni on mennyt naimisiin ja otti miehensä erittäin harvinaisen nimen joten olen viimeinen meidän haarassa viemään nimeä eteenpäin. Jos asiat olisivat menneet aikanaan onnellisemmin olisi minulla eri sukunimi. Niin ei kuitenkaan käynyt joten oman sukunimen pitäminen on kunnioitus aiempia sukupolvia ja heidän kokemuksiaan kohtaan. Jos lapsen joskus saamme hänelle tulee minun sukunimi koska miehellä on jo tyttö ja poika omalla nimellä. Tämä on miehelleni aivan ok.
 
Me emme ole vielä naimisissa. Mutta meillä ollut puhetta kumman sukunimi otetaan. Eikä vieläkään olla päästy yhteisymmärrykseen sukunimestä. :laughing002 meidän kahdella lapsella on minun sukunimeni koska halusin että lapsillani on sama sukunimi kuin minulla. Ja se sopi isälle vallan mainiosti.
 
Mietin silloin 8 vuotta sitten, pidänkö oman nimeni, mutta päädyin sitten kuitenkin miehen sukunimeen. Molemmat ovat suhteellisen harvinaisia, eli heti ei tule samaa nimeä vastaan.

Yhdistelmänimi olisi ollut vähän hassu, ja kun miehellä on kolme pitkähköä etunimeä, niin siitä olisi tullut liian pitkä hänelle.
 
Naimisiin mennessä pidettiin omat nimet. Lapselle voi puolestani tulla miehen sukunimi. Musta on kiva, jos lapsella on nimiyhteys miehen kanssa, eipä sitten tule oudommillekaan mitään epätietoisuutta siitä kuka on isä :laughing002
 
Minulla on kaunis sukunimi ja siitä oli vaikea luopua. Perinteitä kunnioittaen valitsin kuitenkin miehenki sukunimen. :angelic:
 
Ei olla aviossa, joten molemmilla omat nimet. Lapsille tuli isänsä sukunimi, en lähtenyt siitä vääntämään. Minä valitsin etunimet, toki annoin ne ehdotuksena ;) Mutta menivät läpi eikä niistä tullut vääntöä. Mutta tiedän, että nimiasia on miehelle tärkeä. Tilasin meidän postilaatikkoon nimikyltin ja laitatin nimet aakkosjärjestykseen, jolloin oma sukunimeni tuli ensin. Voi elämä, kun siitä tuli sanomista! Ja napautin kyllä takasin riittävällä voimalla, että kyllä se kyltti sinne laatikkoon ruuvattiin ja on ollut jo 7 vuotta kiinni :D
On nää jänniä, miten tunteisiin voi mennä... itselle ei oikeasti niin iso asia, mutta kun kerran omilla nimillä mennään niin sitten näin. Eli voisin toki joskus nimeni vaihtaa, mutta eipä ole ajankohtaista.
Ja tietyllä tapaa lapsille tulee kahden suvun identiteettiä enemmän, kun pohtivat tätä välillä kun äitillä on eri sukunimi. Aina itse heille kerron että ovat puoliksi tätä sukua ja puoliksi toista ja kuinka monta eri sukunimeä on isovanhemmilla ollut jne.
 
Otin miehen sukunimen.
Oma (äitini) sukunimi olisi ollut melko harvinainen (n. 100 hlö), mutta ihan tavallinen suomalainen sukunimi. En niin kovin kiintynyt siihen kuitenkaan ollut kun kerran jo ala-asteella vaihtanut biologisen isän sukunimestä äidin sukunimeen.
 
Takaisin
Top