Koska oikein on oikea aika?

[Maiden_Of_Sleep]

Itse kans mietin, että oispa kiva saada lapsi, kun on koulut käyty, mieleisensä ammatti ja työpaikka, ihana omakotitalo tai rivitaloasunto jne valmiina ja tilillä tukku rahaa.
Tällä hetkellä meillä on ihan kiva iso vuokra-asunto (ois kivempi ilman yläkerran naapureita ;p ) ja ihanat kissat ja toisemme mieheni kanssa. Itse työtön ja miehellä satunnaisia keikkatöitä. Kyllä mua näiden asioiden takia hävetti oikeastaan kertoa vauvauutista vanhemmilleni, kun ei ole kaikki puitteet valmiina kunnossa, kun pelkäsin tuomitsemista, mutta hyvin siellä otettiin uutinen vastaan.
Mutta minustakin tuntuu siltä, että alan "saamaan" asioita elämääni nyt vähän hassussa järjestyksessä.
Tietenkin toimiva parisuhde on kiva olla se ihan ensimmäisenä kaikesta. Musta tuntuu, että vauvan jälkeen elämääni
löydän haaveilemani ammatin, semmoinen kutina, kun on alkanut kolmikymppisiä lähestyessä itseään löytämään.

Nuorempana en halunnut lapsia ja oli kyllä semmoinen suhdekin silloin, että siitä ei olisi tullut mitään semmoisen ihmisen kanssa. Uskon muutenkin, että elämä menee suuremman tarkoituksen mukaan, ei itse suunnittelemalla voi siihen vaikuttaa kauheasti.

 

[Rimpsukka]

Itse myös mietin, että oikea aika tehdä lapsi on sitten, kun itsellä on opiskelut opiskeltu ja vakityö alla. Olihan mulla. Raskauden ekojen 4 kk ajan, sitten tuli kenkää. Alalla on muutenkin huonosti töitä, ja ajattelin lähteä opiskelemaan ens tammikuussa, jos vain saan paikan. Eli kaikki meni ihan päälaelleen, mutta hyvin on kuitenkin tähän asti selvitty. :)

Sent from my GT-I9305 using Vau Foorumi mobile app

 

[Martuti]

Itselle oikea aika oli, kun hulvaton nuoruus oli eletty, juhlat juhlittu jne.
Vakkari työ hyvillä työajoilla, ihana mies ja vakaa parisuhde, naimississa, omakotitalo rakennettu.
Farmari-Volvoa ei ole, mutta farmari-Skoda Vielä puuttuu se kultainennoutaja... Jota ei kyl oo tulossakaan.

Itselläni oli alle 20-vuotiaana vielä elämäntilanne sellainen, että en olisi voinut kuvitellakaan silloin perustavani perhettä, vaikka parisuhteessa olinkin. Silloin mulla oli vielä pieni tuntimäärä töitä, olin juuri lopettanut opiskelut, ja yöelämä & baareissa käyminen vielä kiinnostivat, sekä ihan vaan se "vapauden" ajatus, halu mennä ja tehdä ja kokea. En ollut siis henkisestikään valmis, enkä omasta mielestäni muutenkaan elämäntilanteellisesti.

Mieheni kanssa tapasimme hieman vajaa 7 vuotta sitten, ja alkuun pidimme hauskaa yhdessä. Elämä alkoi siitä pikku hiljaa kuitenkin vakiintua ja aloimme suunnittelemaan yhteistä tulevaisuutta & perheen perustamista. Neljä vuotta sitten saimme omakotitalomme rakennettua, ja kaksi vuotta sitten menimme naimisiin. Olimme sopineet, että näimisiinmenon jälkeen saa alkaa lapsia tulemaan jos on tullakseen. Ja nyt, 27-vuotiaana sain esikoiseni


Mutta jokainen siis määrittää itselleen sen ns. oikean ajan.
Se, että riippuuko se elämäntilanteesta ja onko saavuttanut tiettyjä statuksia, vai liittyykö se vain päänsisäiseen ajatukseen omasta henkisestä valmiudestaan, sen jokainen päättää ja ajattelee itse.
Jos jää vain odottamaan ja odottamaan, ei välttämättä olekaan koskaan täysin oikea aika, elämäntilanteet kun tuppaa muuttumaan vaikka itse ei niin tahtoisikaan. Ja ehkäpä kukaan ei ole täysin etukäteen henkisestikään valmis, äitiyteen kasvaa sen 9kk odotuksen aikana, sekä sitten kun vauva oikeasti syntyy. Ja monet isät heräävät siihen vanhemmuuteen vasta lapsen synnyttyä, heillä se kasvu ei välttämättä tapahdu vielä edes odotusaikana.

 

[panda]

Jos mietin itse taaksepäin, olen aina halunnut perheen nuorena, tiennyt haluavani elämältäni perhe-elämää. Juurikin perheen, eli mulle on ollut tärkeä osa sitä pakettia myös sellainen mies, joka haluaa olla osa sitä perhettä. Onnellisesti löysin sellaisen miehen ja nyt 24 veenä on perhe pystyssä. Mutta nyt pojan syntymän jälkeen äidinvaistoni ovat nousseet kyllä potenssiin tuhat, en tätä tunnetta, tai mitään tästä olisi kuitenkaan voinut etukäteen tietää. Sellaista täydellistä varmuutta ei olisi siis voinut tulla, ennen kuin asian on oikeasti kokenut. Kuten Martuti edellä totesi, äitiyteen kasvaa pikku hiljaa odotuksen aikana, ja syntymänkin jälkeen. Syntymä itsesään oli mulle aika suuri mullistus, muuttuihan koko elämä yhtäkkiä ja muutenkin hormonit hyrräsivät. Silloin en oikein tiennyt mitä ajatella yhtään mistään (vaikka kuinka olisinkin etukäteen valmistautunut), tämä varmuus ja tunne äitiydestä on tässä pikku hiljaa kehittynyt ja kasvanut sen jälkeen. Ehkä jos olisin ollut lapsettomana paljon tekemisissä lasten kanssa, olisi voinut olla enemmän selkeyttä puoleen tai toiseen.

Koska lapsi on iso päätös, voi ollakin hämillään sen kanssa, milloin on oikeasti tarpeeksi varma siitä, että sitä haluaa. Lopulta kuitenkin, lapsen kanssa tulee elämään tiiviisti eri vaiheita 18 vuotta ja senkin jälkeen, jolloin ei mitenkään voi tietää mitä kaikkea tulee eteen, mitä itse 10 vuoden päästä tulee haluamaan, tai muutakaan, niin että voisi milloinkaan täysin varmasti tietää haluaako sitä vai ei. Mulle päätös on ollut siinä mielessä helppo, että ajatus elämästä ilman perhettä tuntuu todella tyhjältä. Tuohonkin tilanteeseen olisi silti voinut joutua sopeutumaan, jos elämä olisi siihen ajautunut, esimerkiksi miehen löytämisen vaikeuden tai hedelmättömyyden vuoksi, mutta se onkin toinen asia. Ja olin jo aika nopeasti ehtinyt tehdä kaiken muun kiinnostavan, täysillä elämisen seuraava etappi mulle oli perhe-elämän eläminen. Jotenkin vain olisin junnannut paikoillaan, jos olisin lykännyt perheen perustamista, vaikka oikea mieskin oli jo kainalossa. Tässä vain täytyy kuunnella sydäntä (sopivalla ripauksella järkeä ).

 

[Näin meillä]

Me mentiin eka kihloihin, mies lähti samana vuonna opiskelemaan, minä oon vakituisessa työssä. Sitten päädyttiin siihen, että vauva saa tulla kun ei tässä nuorru ainakaan (minä olin 26, mies 23). Noh, vauva syntyi, meidät vihittiin ja vauva sai nimensä samassa tilaisuudessa. Nyt mies valmistui ja ehkä jatkaa opiskelua, mutta kovasti jo omaa kotia etsitään :)

 

[Enni]

Me oltiin oltu puoli vuotta yhdessä, kun mentiin kihloihin. Sitten ostettiin omakotitalo. Kihlauksesta vuoden päästä naimisiin ja sen jälkeen sai lapsi tulla. Eli ennen naimisiinmenoa saatiin laittaa omaa kotia ja elää kahdestaan "tarpeeksi". Mies ollut koko tän ajan vakityössä, minä pätkätöissä. Mutta ollaan sellaisella alalla, että ei välttämättä ikinä saa vakityöpaikkaa. Sen takia ei jääty minulle sitä odottamaan.

Nyt ollaan vuosi yritettty vauvaa tuloksetta. Olisin ollut aikaisemminkin valmis, mutta ei ollut miestä ja hänet tavattuani halusin kuitenkin ensin ns. puitteet kuntoon. Kyllä sitä silti välillä miettii, miksi meni näin ja mistä tämä on rangaistus. Tehtiin asiat meidän arvomaailmaan sopivassa järjestyksessä, eli "oikein". Olen nyt 23 -vuotias, eli aikaa on, mutta se ei tässä lapsettomuuden surussa lohduta.

 

[Ginger]

Mä ajattelen, että oikea aika on silloin kun siltä molemmista tuntuu, loppujen lopuksi se on ainoa mikä merkitsee.
Jos nyt kuitenkin omaa ajatustapaani tässä avaan, niin mielestäni lapsella olisi hyvä olla molemmat vanhemmat. Ei sitä ikinä osaa tietysti sanoa pysyykö perhe koossa, mutta alkutilanne on mun mielestä hyvä niin. En tiedä onko vanhempien yhdessäoloajalla ennen lapsen hankintaa isoa merkitystä, meidän tilanne on se, että ollaan tiedetty toisemme lähes kymmenen vuotta, seurusteltu kaksi ja puoli vuotta, oltu naimisissa vuosi. Lapsi nyt pari kk.

Olen myös aina ajatellut, että lapset tulee hankkia aika nuorena, omat vanhempani olivat 42 ja 43 kun synnyin ja mielestäni kyllä aivan liian vanhoja. Kasvatusmetodit olivat erilaisia kuin kavereiden vanhemmilla ja siitä tuli ystävien kanssa ihmettelyä ja outoja tilanteita, vanhemmat eivät oikein jaksaneet pysyä perässä. Myös pariin otteeseen sain kuulla mummuvitsejä äidistäni. Mun tilanteessa myös kävi niin, että vanhemmille tuli ero kun olin alle kouluikäinen, äiti masentui ja isän alkoholiongelma paheni, mitkä tosin eivät tietty ikää niin katso. Vaikkakin osittain näen näin jälkikäteen, että mikäli äiti olisi ollut fyysisestikin terveempi ja jaksavampi, oltaisi ehkä vältytty masennukseltakin.

Meidän esikoinen syntyi, kun itse olin juuri täyttänyt 23, mies täytti 23 parin viikon päästä lapsen syntymästä. Oikein hyvä ikä, aiemminkin olisi kyllä voinut tulla iän puolesta. Miehellä hyvä ammatti ja koulutus, mulla on koulu vielä kesken, mutta en näe sitä missään muotoa esteenä. Rahaa on kyllä tarpeeksi elämiseen vaikkei mihinkään luksukseen olekaan, ja palaan kouluun, kun tilanne on sopiva. Mielestäni on tärkeää että vanhemmat jaksavat olla aktiivisesti lapsen kanssa ja mielellään toinen vanhempi olisi kotona niin pitkään kuin mahdollista. En vielä tiedä pystyykö tätä mahdollisimman pitkää lapsen kanssa kotonaoloa toteuttamaan, mutta saa nähdä.

Itse en olisi aiemmassa parisuhteessani mitenkään voinut harkitakaan lapsen hankintaa vaikka muuten olisin ollut valmis jo parin vuoden ajan. Kun alettiin vauvan isän kanssa seurustella, oli aika nopeasti selvää, että aika pian haluttaisiin lapsi. Arki vauvan kanssa on sujunut oikein hyvin, paremminkin kuin odotettiin. Tukiverkko on tietysti myös tärkeä, että pystyy välillä hetkeksi irtaantumaan ja palaamaan jaksavampana, vaikkakin sen tunnin tai kahden poissaolon jälkeen. Jaksavat vanhemmat on lapselle suurin etu :)