Omassa synnytyksessäni ennen epiduraalia muistan vain huutaneeni miestäni ja käskeneen sen auttaa mua, kun sattui niin per***leesti. Jostain kuulin kätilön sanat, että autetaan autetaan koko ajan, yritä muistaa hengittää. Siitä meni epiduraalin antoon aikaa ehkä 10 min, mutta se tuntui ikuisuudelta eikä muistikuvia juurikaan tuolta väliltä ole muuta kuin se sanoinkuvaamato kipu. Mulla siis tuli jatkuva selkäkipu eikä oikeastaan supistuksia niin, että olisi ollut taukoa. Kipu vain paheni ja paheni ja paheni ilman mitään taukoja ja lopulta mulle kävi just niin, että itkin vain hysteerisesti ja huusin apua, kun en enää muuta osannut.
Jälkeen päin pyysin kätilöltä ja mieheltä anteeksi. Mies oli vähän järkyttynyt lähinnä sen avuttomuuden tunteen takia, kun hän ei voinut tehdä muuta kuin pitää kädestä. Kätilö taas hämmästeli, että mitä siinä anteeksi pyytelet, eihän tuo nyt edes ollut pahimmasta päästä :D
Joten ihan turhaa sitä kontrollin menettämistä pelkää. Se kätilö on kuullut ja nähnyt aivan kaiken ja se on siellä juuri sitä varten, että pitää tilanteen hallinnassa, jos/kun synnyttäjältä se homma karkaa käsistä. Mieti myös tarkkaan, kenet haluat tukihenkilöksi. Kuka osaa olla rauhallinen ja ymmärtää, että vaikka sanoisit pahasti et tarkoita sitä. Se voi olla oma mies, mutta myös joku jo synnytyksen kokenut naiskaveri tai sitten ihan palkattu doula. Tukihenkilölläkin on valtava merkitys. Itsekin tuossa paniikkitilassa puristin mieheni kättä ja tunsin hämärästi, kun hän silitti hiuksiani. Ilman häntä olisin varmaan seonnut vielä enemmän :)
