Hei Elzq, kovasti voimia sinulle ja miehellesi!
Miehelläni todettiin aivosyöpä vuoden vaihteessa, suunnilleen samoihin aikoihin olen myös raskautunut, elämä on kummallista, eikö. Hyviä ja huonoja uutisia tasapuolisesti. Mieheltä leikattiin kasvain pois tammikuussa, samalla viikolla kuin itse aloin oksentamaan sen 6krt/vrk ja alkuraskauden väsymys oli pahimmillaan. Tammi- ja helmikuu vietettiin enemmän ja vähemmän sairaalassa. Meillä kävi onni onnettomuudessa, että miehen kasvain oli sellaisessa paikassa ja sen tyyppinen, että rankkoihin hoitoihin emme tällä kertaa joutuneet, tulevaisuudesta emme tiedä, emmekä sitä tällä hetkellä murehdi. Elämme nyt tarkastuksista toiseen ja pelottaa taas ensi kuussa olevat kuvaukset, joissa selviää onko kasvain saatu kokonaan poistettua ja onko kasvain uusiutumassa vai ei.
Nyt päiväpäivältä aletaan tottua ajatukseen, että miehellä on sairaus, joka on osa arkea, mutta ei oikeastaan estä meitä tekemästä mitään. Yritetään pysyä arjessa kiinni. Mies huolehtii itse omat lääkkeensä, mutta muuten eletään niin normaalisti kuin mahdollista. Tärkeää on siis, että elämä jatkuu, vaikka välillä se tuntuu kovin epäreilulta ja raskaalta, mutta että elämä jatkuu niissä mittapuissa, mitkä ovat mahdollisia ja mihin oma jaksaminen riittää. Mahdottomuuksia ei voi itseltään vaatia.
Vaikea tilanne teilläkin. Kannattaa todellakin kysyä mahdollisuudesta saada sukusoluja talteen sairaalasta, että olisiko mahdollista saada myöhemmin perheenlisäystä. Pidä huolta itsestäsi, vaikka miehesi on sairas, niin sinullakin on oikeus voida hyvin, tehdä muita asioita, jotka vievät ajatukset pois hetkeksi siitä ikävästä asiasta, joka on nyt osa teidän arkea. Oikeus tehdä sellaisia asioita, joista saat mielihyvää: harrastuksia, mitä tahansa. Vaikka miehesi joutuu muuttamaan arkeaan, sinun ei tarvitse. Tottakai sitä haluaa ja kuuluukin olla myös miehen tukena ja myötäelää sairaudessa, mutta itseään ei kannata polttaa loppuun, vaan ottaa oma aika itselle ja vauvalle. Itsellä ei ainakaan rakkaus miestä kohtaan ole vähentynyt, läheisyys meidän välillä on kasvanut. Mitkään inhottavatkaan asiat ei haittaa, mitä on joutunut kohtaamaan. Vaikka mies onkin ollut sairas, niin silti hän ei ole muuttunut lasiksi, vaan edelleen häntä voi koskea ja pitää hyvänä, toki ollaan menty niillä ehdoilla, mitkä ovat olleet mahdollisia. Pidän kosketusta tärkeänä ja sitä, että vaikka sairaalassa olo onkin kamalan vaikeaa, niin silti siellä on läsnä, siitäkin on apua, vaikka mitään ei puhuisikaan tai tekisi. Omat tunteensakin saa näyttää, saa olla surullinen ja itse olen ollut myös vihainen, mutta ilokaan ei ole loppunut. Positiivisuus on kantanut tän ajan läpi, päätin olla positiiviinen ja jatkaa elämää sekä pakottaa meidät molemmat elämään arkea jo sairauden toteamishetkellä. Kaikkea en tietenkään ole miehelle sanonut, mutta kuitenkin muille ystäville purkanut tunteitani. Ja muista syödä, vaikka pikaruokaa tai muuta ns. epäterveellistä, mutta itsellä ainakin surun myötä ruokahalu aina katoaa.
Alussa asia on tietenkin shokki, ei sitä tajua heti eikä välttämättä vielä kuukauden kuluttuakaan, asialle kannattaa antaa aikaa, vaikka hoidot ja muut tapahtuvatkin varmasti nopealla aikataululla. Itse elin sairauden alun täysin harmaassa sumussa. Huomaan edelleen, että oma aikakäsitys on jotenkin kummasti jäänyt jouluun, etten ymmärrä oikein, että nyt on jo kevät. Koko kevät on siis hävinnyt muistista johonkin. Elän ehkä edelleen tietyllä tavalla shokissa. Onneksi ihminen on sellainen eläin, että selviää kyllä mahdottomaltakin tuntuvista tilanteista, jos tuntuu, että ei selviä, niin silloin on aika hellittää. Itse kävin kunnan puolesta kriisiterapiassa alkuvuoden, koska koin tarvitsevani keskusteluapua, koska myöskin raskaus oli meille yllätys, että tuli kaksi valtavaa elämän muutosta kerralla. Mies ei esimerkiksi halunnut puhua lapsesta mitään, ennen kuin oli käynyt leikkaukset ym.. Ihan ymmärrettävää toki. Äläkä pelkää pyytää apua, sitä saa ja pitää pyytää, vaikka kaupassa käyntiin tai ihan mihin tahansa. Ihmenainen ei tarvitse olla.
Päivä kerrallaan, ei siinä muutakaan voi, mutta jokaisesta päivästä kannattaa yrittää nauttia, niissä rajoissa kuin se vaan on mahdollista. Tulevaisuutta ei kannata liikaa alkaa vatvomaan, toki se mietityttää.
Jaksamista, asiat menevät eteenpäin tavalla tai toisella, mutta menevät kuitenkin. Jo muutaman kuukauden kuluttua on aivan erilaista kuin tällä hetkellä. Monet ihmiset elävät Suomessa syövän kanssa ja se ei ole enää niin paha sairaus kuin mitä se on ollut. Raskasta aikaa on ollut, mutta nyt jo välillä tuntuu, että ollaan voiton puolella ja elämä alkaa taas vähitellen voittamaan.
Vielä kerran voimia teille!
