Koiramme uuteen kotiin :( <3

Arkimamma

Arkimamma

Näppärä viestien naputtelija
Pakko nyt ekana sanoa se, että koiramme on ollut meille ihan paras koira, mitä voisimme ikinä saada. Kuitenkaan emme voi taata sille parasta tulevaisuutta seurassamme, kerron kohta syyt miksi. Olemme päättäneet selvittää koirallemme uuden kodin!

Koiramme on palveluskoira, ei seurakoira. Mikään ei ole koiran vika, mistä syystä joudumme koirasta luopumaan. Tulen aina syyttämään itseäni luopumisesta, vaikka periaatteessa itsekään en ole tehnyt mitään pahapahaa varsinaisesti.

Koira on ensimmäiseni. Olen ottanut tosi kovaluontosen koiran (terrieri) ensimmäiseksi koiraksi. Myönnän tosissani, että kasvatustaitoni eivät riitä koiran metsästys- ja sukupuoliviettien puolesta johtamiseen.... Ne ovat ne isoimmat "ongelmat", eli ne on koiran luontaisia ominaisuuksia, ei vikoja, mutta ne ovat isoja uhkia tulevalle lapselle.

Aluksi aateltiin, että tehtäs, kuten yleisesti koiraihmiset käskee tehdä: katsotaan tilanne ja annetaan koiralle mahdollisuus tutustua uuteen tulokkaaseemme. Mutta nyt on raskausajan seurannan tuloksena tultu siihen päätökseen, että parasta vaan taata koiralle hyvä tulevaisuus ja itsellemme kotiin rauha ja turva. Kaikille siis hyvä jatko elämään.

Tällä siis pyritään takaamaan se, ettei koira saa edes mahdollisuutta siihen että joutuisi siihen tilanteeseen, jossa se jouduttaisiin sitten lopettamaan omien tekojensa seurauksena: eli pahin pelko että se menis ja tappas lapsen joko syystä tai vahingossa. Ennaltaehkäsy on nyt meidän päätös, että emme pakota koiraa tilanteisiin alkuunsakaan vaan annamme sille hyvän jatkon jossain muualla.

Painavimmat syyt, mistä on ollut aiheellista huolestua ja miksi halutaan tehdä tämä päätös:

- Omat kasvatustaitoni - olen liian lepsu ja kiltti. Koiramme ei saa minusta itselleen johtajaa ja onkin jo ajat sitten ottanut itse ohjat. Myönnän virheeni, tiedän myös syyt, miksi en voi koskaan tehdä tarpeeksi selkeitä rajoja koirallemme. Koira tarvitsee perheen, jossa sillä on oikeasti johtaja, uskon sen korjaavan tilanteen parhaiten.

- Kaikki täällä mammapalstallakin ovat selvittäneet, kuinka heidän koiransa vaistoavat lapsen tulon eri keinoilla. Meillä huolestuttaakin juuri tämä: koiramme ei tajua/vaistoa lasta millään tavalla, ei vaikka miten on yritetty asia sille konkretisoida. Toinen esimerkki josta kaikki sanoo, ettei heidän koiransa enää raskausaikana vedä lenkeillä - no meidän koira vetää edelleen perinteiseen malliin.. ei se tajua.

- Tämän lisäksi se, miten koiramme reagoi kaikkiin lapsen varuteisiin ym. Se alkuun otti aina yhden kohteen kerrallaan tarkkailuunsa ja kun koitti mennä ottamaan esineen/asian pois koiralta vartioinnin alta, koira hyökkäsi tappajahampaillaan esineen kimppuun ja oli valmis siis nirhaamaan aina esineet. Metsästysvietti on olennainen osa koiraa ja sitä ei kitketä koskaan siltä pois - ollaan vaan pyritty mahdollisimman vähän herättämään tuota vaistoa, mutta se on silti noussut sillä vahvana esille.
-> Ja kun sitten varusteissa ovat nämä asiat: muovipussit (muuttokassit aina yksi kerrallaan raadeltu), lapsen varusteet (jos sukka tms. vaate tai tavara tippuu lattialle, se on heti koiran tarkkailussa), turvakaukalo (sen kimppuun hyökkäsi kuin olisi sen sisällön tosissaan tappanut).. että joo, jos ei nyt tulevat äidit/jo äidit joilla on koiria tajua, että ollaan huolissamme, niin on ihme.

- Eikä tässä kaikki. Tuo turvakaukalo+vauvan varusteet oli tosi hälyttävä juttu ja siitä lähdin miettimään itse, miten tämä homma pitää nyt ratkasta että kaikille tulee hyvä jatko. Tajusin, että koirasta on jopa luovuttava oikeasti. Pahin juttu on nyt se, että lopulta se on alkanut yhdistämään vihansa noista esineistä aina siihen ihmiseen, joka menee koiralta esinettä pois ottamaan rauhoittaakseen tätä koiran stressitilannetta. Yleensä minä olen tietysti tähän väliin mennyt selvittelemään ja nyt lopulta koira suuntaa jo meikäläiseen sen aggressiivisuutensa.

Raskauden alkuaikoina olisin vielä alistanut urakalla koiraa tollasesta, mut nyt ei kehon puolesta enää kykene samalla tavalla käsittelemään koiraa. Tuntuu, et mitä pidemmällä oon raskaana, niin sitä aggressiivisempi koira minua kohtaan on. Ja tällä menolla tulee vielä se päivä, kun tähän mennessä koira on vaan näykkässy jos oon väliin menny, että se tulee puremaan minua ja todella lujaa ja sitten ei ole enää mulla kättä.

Siis jos ois oikeasti mennyt asiat "kuten elokuvissa", että koira olis toiminu niillä samoilla eleillä kun nämä muiden koirat, jotka nyt palstoilla kirjottelee, niin oltas varmana annettu koiralle mahdollisuus. Tämä on tosi vaikea päätös tässä tehdä, parasta tehdä se mahdollisimman pikasesti, että voi toipua sitten luopumisesta ja käsitellä sen asiana mielestä pois alta. Ja sitten voi oikeasti olla kotona turvallisesti lapsen kanssa. Ei tarvitse ajatella ja pelätä koko ajan, että yksikin selänkääntö olisi kohtalokas - vaikka kuinka eristäisi koiran ja lapsen toisistaan, niin ihan satavarmana löytää koira jonkun keinon tuhota tulokkaan jos näin haluaa. Ja parasta, ettei koira joudu tälläisten päätösten eteen koskaan.

:(.... Toivon, että ihmiset ymmärtäs asiaa, kun se on tosi vaikea!!
 
Mä ymmärrän,kuinka vaikeaa on kun joutuu rakkaasta eläimestä luopumaan lapsen vuoksi.Meillä tosin oli kaks kissaa,joista luovuin jokunen aika sitten.Kissojen yhteis elo lapsen kanssa näytti alkujaan lupaavalta ja ehdin olla jo tyytyväinen kun ottivat lapsen niin hyvin vastaan.Mut yhtäkkiä meidän nuorempi kissoista alkoi murista ja suhista lapsille.Kaikille vieraille lapsille suhisi ja näytti agressiiviselta ja huomasin sitten sen että ihan pienille vauvoille ei sähissyt mut heti kun lapset oppi kävelee niin ei enää sietänyt niitä.Alko itteää pelottaa että tekis meidän esikoiselle jotakin kun oppii kävelee tai sit käy jonkun vieraan lapsen kimppuun. Kauan aikaa punnitsin että mitä mä teen mut loppupeleis ajattelin et kaikkien kannalt paras ratkasu on antaa kissat pois.Mietitytti myös se et kun uusi lapsi syntyy että hyväksyykö kissa sitä lainkaan. Alkuaika ilman kissoi tuntui pahalt koska olivat jo olleet kauan meillä mut nyt tuntuu paremmalt kun ei tartte koko aikaa pelätä että jotakin käy.Pääsivät paikkaan jossa ei lapsia ja kuullaan edelleen kisujen kuulumisia :)
 
Minkä rotuinen koira teillä on ? Ihan mielenkiinnosta vaan kun kuvailit luonnetta. Meillä on kanssa koira jossa terrieriä.. täyttää vuoden kun vauva syntyy  ja on varmaan kaikista sählin koira mitä on ! eikä ymmärrä tuon taivaallista siitä että mitä on tulossa, lenkillä saattaa vetästä hajujen perään ja syliin änkee rytinällä, mutta tiedän että tuommoisia nuo ovat. Ja raskastaa lapsia ylikaiken, ehkä vähän liikaakin ja sähläämisensä vuoksi ei mielellään anneta kuin haistella vieraita lapsia turvallisen matkan päästä,kun heti alkaa muuten kierroksilla käymään ym.. mutta uskotaan että tottuu tulevaan, eihän se meidän kanssa sählää. ja on vielä tuon ikäinenkin.Ymmärrän kyllä teidän tilanteen täysin ja voin vaan kuvitella miten raskas päätös on eikä todellakaan kevyin syin päädytty tuohon! itku tuli kun teksitä luin.
 
Mä en pystyis omistani luopumaan vaikka mikä olis, en vaan mitenkään pystyisi. Meillä on pienestä asti ollut koira ja on aina opetettu että se on osa perhettä.. Joten mulle se ois sama kun antaisin vaikka oman lapseni pois.
Mutta jokainen ajattelee asian eritavalla ja ajatusmaailma ja arvot ovat erinlaiset.
Ja ilmeisesti oletta aika moisessa umpikujassa ja ymmärrän sen että vauvan etu on kuitenkin tärkein, toivon että saisitte koiran vaippaka jollekkin sukulaiselle tai ystävälle, että se voisi olla vielä jollakin tavalla osa teidän elämää. Surullinen asia kyllä. :/
 
Mun mielestä sun pohdinnat kuulostaa oikein fiksuilta. Raskasta on varmasti luopua lemmikistään, meilläkin meinas olla toisesta kissasta luopuminen edessä vauvan synnyttyä ja se tuntui kamalalta. Sä kuitenkin tunnet ja tiedät oman koirasi niin hyvin kuin voit tuntea ja tietää. Tarkoitan sitä, että koiraan, niin kuin kissaankaan ei voi luottaa täysin, kun lapsi tulee perheeseen uudeksi jäseneksi.

Tärkeää mun mielestä on, että teillä kaikilla vois olla turvallinen olo omassa kodissa. Myös teidän koiralla, vaikkakin se sitten tarkoittaisi uutta kotia. Myös sulla täytyy voida olla sellainen olo, ettei mikään uhkaa vauvaa. Pelossa ei tarvitse kenenkään elää. Mun mielestä on hienoa, että olet miettinyt asioita etukäteen ja aiot toimia lapsesi parhaaksi, vaikka se välillä tarkoittaa jostakin luopumista.

Meidän ei tarvinnut ainakaan vielä luopua toisesta kissasta, mutta jos se alkaisi käyttäytyä aggressiivisesti meidän tyttöä kohtaan, niin siinä menis raja. Kissa sais sitten lähteä. Toki lemmikit on perheenjäseniä, mutta eläin on mun mielestä eläin eikä sitä voi asettaa ihmisen yläpuolelle, varsinkaan oman lapsensa. Joten vaikka Susq87 sanoikin, ettei pystyis omistaan (koirista?) luopumaan, niin toivottavasti sentään pystyisi, jos kyse olisi oman lapsen turvallisuudesta. Ja vaikka mullekin mun kissat on aina olleet niin kuin omia lapsia, niin en todellakaan voi nyt äitinä verrata niitä lapseeni. Kyllä mulle tuo ihan oikea lapseni on kaikista tärkein.
 
Tiedän sen ettei mun tarvitse omistani (4koiraa) luopua minkään asian takia, aina on olemassa ratkasu kaikkeen. Luopuminen ei tulis edes mieleenkään.
Meillä tosin hyvä tilanne koska talo on iso, tilaa on ja piha on iso, niin voisin hyvinkin kuvitella jakavani talon koirille ja lapsille puoliksi jos tilanne sitä vaatisi. Mutta koskaan en niistä luopua pystyisi.
Mulle koira ei ole koskaan ollut "vain koira".
 
Ja tosiaan haluan vielä lisätä että jokainen sen ratkasun tekee ite minkä parhaaksi näkee. Minä en ainakaan tuomitse toisten valintoja vaikka oman mielipiteeni sanonkin. Tsemppiä teille DiaLia.
 
ei mustakaan ois antamaan meidän koiraa minnekään. meidän koira tietää paikkansa laumassa ja jollei muista niin sitä muistutetaan. mä repesin itkemään viimeksi kesällä, kun mies puhui, että koirasta pitää luopua, jos vauva on allerginen. mun koira on niin leimautunu muhun, ettei se pärjäisi vieraassa perheessä.

uskon, että meidän koira osaa olla mustasukkainen, mutta eiköhän me pärjätä. mun isän vaimo veikkasi kylläkin, että koira alkaa vahtimaan vauvaa, mikä on hyvin mahdollista, koska ton rodun koirat on pihavahteja ja paimenia (paimenpystykorva, haastava ja kovapäinen rotu sekin). tietty, joskus vastuullisen koiranomistajan täytyy tehdä se raskas päätös ja luopua lemmikistä. en mäkään halua enkä aio tuomita kenenkään ratkaisuja, kaikki voima teille DiaLia vaikeassa tilanteessa!
 
fjansku: Pakko sanoa, että kiitos ymmärryksestäsi: Ei oikeasti ole mikään helppo juttu. :( Tulen varmana itkemään ja vollottamaan kun tuo meidän rakas kaveri tästä lähtee. Mut oikeasti haluan sille satavarmana hyvän kodin jatkoon ja toivottavasti yhdestä samasta paikasta loppuelämäksi.

Heidh: Meidän koira on sileäkarvanen kettuterrieri. Sen luonne on tosi "adhd" ja on kanssa "sählä". Sekin on lisäekstra just, et hyppimistä ei saa millään kitkettyä siltä pois ym. Ja vielä se, että on kyllä niin "sylikoira" kun voi olla ja aivan liian ihana. Mut sitten se toinen ääripää :(. Mun lähipiirissä jotkut ihmiset on sitä mieltä, että tuo meiän koira ei taia olla ihan normaali kettuterrieri, ainakaan verrattuna näihin suomalaisiin kettuterriereihin. Kun meiän koirahan on Virosta.. tiiän tosin sen paikan taustat hyvin, mut silti jokanen koira on persoonansa ja tämä tämmönen ekstra-aktiivinen tapaus. Kyllä täytyy myöntää, että itkut tulee täälläkin satavarmana vielä moneen kertaan tämän pakkoluopumisen takia. Mutta minkäs nyt mahtaa :(.

Susq87: Kysyttiin jo tuossa mieheni vanhemmilta haluavatko ja kunnioitetaan heidän päätöstä, kun eivät halua. Ymmärretään se asia täysin. Seuraavaks aion kysyä koirani sisaruskoiran omistajalta, haluaisiko tämä kokeilla toimisko sisaruskoirien yhteiselo. Sit sen jälkeen selvitetään kaikki lähipiirin tyypit, jos joku haluais. Toivottavasti nyt joku hyvä koti sille löytyy!!
Mäkin oon miettiny, et tuntuu tässä vaiheessa kun lapsesta luopus ja on oikeasti perheenjäsen, jota ei millään tulla korvaamaan. Mutta silti, en voinut tietää koiraa hankkiessani, että lapsia tultas koskaan saamaan ja kun tilanteet sitten muuttu/u tässä koko ajan pahemmaks niin.. :(

Margeliini: Juu, siis kiitos kun tajuat tämän jaman ja kiitos kaikille muillekin ymmärryksestä! Se on tosiasiassa nyt kaikille pelastava toimi tämä eläimen uuteen kotiin laitto, erityisesti eläimelle myös.
Siis onhan täs ollu mun "ihana suku" arvioinu taas selän takana tilanteita ja sit äitee on saanu kaiken taas kärsiä mun puolesta - kun ne ei mulle mitään koskaan suoraan sano vaan äidin kautta. Et jes. Ne on niin ehania ku arvostelevat tuollain kaukaa kaiken ja tietävät meidän elämästä paremmin kaiken kun myö ite ja etenkin käymättä edes arviointi käynnillä (tai no max 5 min kävi yks täti täs kahvilla eikä tietenkään mitään sanonu suoraan).. mut juuh.

Ja juu ihan totta vielä tuokin, että ensisijasen tärkeä on ihmishenki, vaikka kyllä se eläimen henkikin on mulle korvaamattoman tärkeä mut silti eri tasolla ne silti on pakko olla.

Pakko on sanoa, et lapsena me ei koskaan itketty jos elokuvissa ihmisiä kuoli, kun aina selitettiin tilanteet yhteen ääneen se oli taas joku nukke. Mut sit jos eläin kuoli niin kyllä kaikki kaverukset vollotettiin rivissä jos "Lassieta kidutetaan".. et kylhän tostakin jo tietää, et eläimestä oikeesti välitetään täälläkin.

Susq87: Me muutettiin just isoihin tiloihin ja aattelin ihan tuolla samalla tavalla aluks tätä hommaa - aattelin että eristäsin kaikilla mahollisilla tavoilla.. En todellakaan tuomitse sinua ja päätöstäsi - jokainen päättää omasta kohtalostaan. Kiitos ettet tuomitse päätöstämme kanssa.

Mutta hei, kiitos nyt tästä. :( Kauheeta on tän homman kanssa ollu ja todellisuus tajuta. Mut pakko. Pakko niellä myös ylpeys ja antaa sukulaisten sanoa selän takana taas meidän elämästä: "mitäs myö sanottiin, ei tuo mihkään pysty" Mut noh.. oikeesti:

Ei ois voinu tuo koira meille enempää parastaan antaa! <3
Mutta ei ois voinu enempää myöskään pelkoa meille aiheuttaa.
Annetaan sille parempi tulevaisuus nyt ja itellemme turva ja rauha kotiin.
 
Meillä on staffi ja se myäs hyppii ja ei olla saatu sitä pois :/ mutta ollaan muilta kyselty ja staffipalstoilla surffailtu ja huomattiin että ei olla ainuita joilla tälläistä on ja muut sanoneet että eivät vaan saa kitkettyä pos.. toki huolettaa kun lapsi tulee mutta toisaalta koira ei meitä vasten täällä hyppelehdi olleskaan..ainoastaan silloin kun tulee vieraita ja saa kyllä rangaistuksen siitä ja kokeillaan aina niin kauan että osaa olla häsläämättä. Ja meillä viel niin pentukin että toisaalta ymmärrän sen ilopurskahdukset kun ne on normaalista kertaa tuhat.. :D harmittaa kovasti teidän puolesta ja toivon todella että saisitte koiran johonkin lähipiiriin jotta voitte nähdä sitä vielä ja saatte kuulumisia !!
 
DiaLia toivon tosiaan koko sydämmestäni kanssa että saatte koiran johonkin lähipiiriin! :) Ja muiden mielipiteistä ja seläntakana puhujoista ei kannata välittää. :/

Muistan kun kerrottiin tästä raskausdesta silloin niin suurimmalta osalta kommentti oli heti että "mitens koirat, minnes koirat". Se oli todella ärsyttävää. Tulihan sitä itekkin silloin mietittyä että mitä jos kaikki ei menekkään niin kuin elokuvissa. :/ Meille hyvää harjotusta on tuonut meidän kummipoika joka on nyt vuoden ja on syntymästä asti vieraillut meillä ja jokainen koira on saanut erikseen siihen tutustua, olihan se alku aika katastroofia kun ei näistä kukaan lapsia ollut lähipiirissä nähnyt. Olen kyllä miettinyt sitäkin että kun näitä on 4 ja on se ns. launa niin se on varmaan helpompaa hyväksyä aina uusia ihminen / eläin, koska jokainen näistä on sen jo jossakin vaiheessa tehnyt.

Ja kirjotuksestasi voi kyllä päätellä että sinullekkaan koira ei ole "vain koira". <3
 
Meillä on kaksi Jackrussellinterrieriä, 5v. uros ja 2v. narttu. Narttu koiramme on tosi kiltti, ei hauku, eikä murisi eli tosi hiljainen ja on tottunut lapsiin pennusta saakka. Sitä saa vetää korvasta ja hännästä, tykkää vieraiden lasten silityksistä ja on tosi rauhallinen tapaus (ei yhtään terrieri).

Uros koiramme on hieman "Jörömpi" ja omaa terrierin luonteen, mutta kumpikin koira on tottunut lapsiin. Uros on vain erilainen eli vetäytyy loitommalle ja pitää etäisyyttä, jos esim. lapsi itkee/kiukuttelee/pitää kovaa ääntä. Uros ei myöskään pidä pienten lasten silityksistä, mutta osaa pysyä loitommalla. Uros ei ole arvaamaton, se ei pure tai murise, vaan vetäytyy loitommalle, joka on mielestäni ok.

Molemmat koirat ovat jo vaistonneet, että jotain tuleman pitää. Kumpikin kuuntelee mielellään mahan ääniä, kun istun sohvalla. Ovat ihmetelleet ja tutkineet uusia tavaroita. Ulkona kyllä toimivat niin, kuin ennenkin eli en ole huomannut, että varoisivat enemmän. Ovat olleet tyytyväisiä, kun olen ollut äippälomalla enemmän kotona "viihdyttämässä" heitä.

Ollaan päätetty pitää molemmat koiramme, mutta uros koiran kanssa olemme hieman varovaisempia. Mikäli tulee ongelmia, niin urokselle on uusi koti jo harkittuna minun vanhempieni luona, jotka ottavat koiran mielellään tuttuun paikkaan. Mutta toivottavasti saamme pitää molemmat koiramme.

Pari vuotta sitten hankimme tämän nuoremman nartun, silloin jännitimme miten uros suhtautuu pentuun/uuteen koiraan, mutta silloinkin kaikki sujui tosi hyvin. Nykyään ovat, kuin paita ja peppu. Ollaan myös muutettu muutaman kerran ja hyvin ollaan selvitty muuttostressistäkin (mitä nyt pari kynnysmattoa on vain tuhottu).

Mutta ymmärrän kyllä DiaLian huolen, koska terrierit osaavat olla arvaamattomia, mutta ei täysin mahdottomia. Ns. "kova koira" vaatii paljon aikaa ja vaivaa, sekä kärsivällisyyttä. Meidän uros on tosi kova luoneeltaan ja samalla tosi välkky eli testailee kyllä vähän väliä omistajia, mutta onneksi on vuosien myötä rahoittunut tosi paljon. Vanhakin koira oppii paljon uutta ja terrierit pitävät koulutuksesta. Onkos koirasi uros/narttu? minkä ikäinen? muuttokin voi stressata koiraa, jos ette ole esim. aikaisemmin muuttaneet.
 
DiaLia: Muutamaa juttua "utelen". Milloin ongelmakäyttäytyminen alkoi? Miten koiranne totutettiin uuteen kotiinne? Miten aktivoitte koiraa? Onko koira ollut eläinlääkärissä lähi aikoina?

Itse olen koira-aktiivi (rotu on myös terrieri) ja itselläni on takana toisesta koirasta "luopuminen". Koira on äidilläni ja näen koiraa useamman kerran viikossa ja se viettää aikaa meillä. Tein kaikkeni että koira olisi voinut meille jäädä, meillä kävi myös ongelmakoirakouluttaja jota voin suositella lämpimästi. Mutta ei tästä sen enempää.

Kuulostaa siltä että koirallanne on stressitaso aivan liian korkealla ja mahdollisesti koira on turhautunut. Voin antaa vinkkejä vaikka yksityisviesteinä jos haluat :).
 
Just_Pam: Just ennen kun tulin tätä lukemaan, niin etsin itekin yhden paikan yhteystiedot ja laitoin sinne pikasen viestipyynnön: nimittäin ongelmakoirakouluttajan.

Eli pentuaikahan oli koirallamme oikeastaan vaan kiitettävää. Toki kettuterrieri on jääräpäinen ja kokeili rajojaan, mutta silti sille loin tietyt rajat.. en ilmeisesti tarpeeksi selviä.

Ongelmakäyttäytymiseen on varmasti syitä tässä: Ei tarpeeksi tarkat rajat, koira on ensimmäiseni ja johtajuustaitoni eivät ole tarpeeksi tarkat vaativalle rodulle + kokemukseni ei ole tarpeeksi vahva koiran koulutuksesta vielä. Ym. ym.

Metsästyskasvattajien ja omistajien mielestä myös "lepsuuteni" on ongelma: Joku kanta on että metsästyskoiraa tulisi kurittaa ihan tosissaan, jos se menee tekemään jotain erittäin ikävästi väärää. Mä tiedän, etten kykene/arvosta ottamaan koiralta pelon avulla johtajan paikkaa.. mitä järkee siinä ois?

Ja siis luin just tuota "Koirani pelkää" esitettä ja siinä kerrottiin niistä psykologisista hyvistä keinoista, joita pitäs hyödyntää että tilanteet ratkii. Mut mä kyl myönnän, et mä en varmaan kykene ratkomaan tuota hommaa enää taidoillani et parasta pyytää tota ammattiapua asiaan pikasesti - joutu sitten tekemään oikeasti sen päätöksen, että koira uuteen kotiin tai jos sais sen pitää niin se se vasta helpotus olis.

Just_Pam: Mielestäni olet osunut asian ytimeen tuossa: "stressitaso korkealla ja turhautunut". Tiedän myös varmasti paljon syitä, miksi, mutta keinot on hukassa, vaikka miten oisin yrittänyt. Ja tiedän, että viat minussa, ei koirassa.

Laitellaan tästä yksityisviestiä, jos sulle sopii. Olet iso apu, jos vaan jaksat tälläsessa tilanteessa näin kirjotellen auttaa!
 
DiaLia toivottavasti tilanne teillä selviää! Itse jouduin luopumaan isokokoisesta nuoresta seropistani pitkällisen harkinnan jälkeen, kun touhu alkoi mennä vaaralliseksi. Enkä tarkoita pahapäistä koiraa, vaan voimakasta vahti ja paimenviettiä. Odotan yksinäni viimeisiä viikkoja ja pyörittelen pihassa neljää hevosta, yksi nuorempi ja muutama vanhempi. Hälytyskellot alkoivat siinä välissä soida, kun koira onnistui säikyttämään vanhimman ja lauhkeimmankin orin, jolloin aiheutui vaaratilanteita. Nuorimman orin kanssa tuli vaaratilanteita alituiseen, jo pelkästään uhmaiän vuoksi, mutta myös koiran korostaessa tilanteita.

Nyt poika pääsi kuitenkin uuteen kotiin, missä huomiota riittää, yhden vanhemman ihmisen koiraksi, jossa vierailee lapsiakin harva se päivä. Nuorimmainen hevonenkin rauhoittunut koiran lähdettyä. Nyt seuranamme on vanhempieni muutaman vuoden ikäinen pystis narttu, joka pyörii seuranamme irrallaan, sekä pysyy hevosista kaukana niitä häiritsemättä. Kissat eivät tahdo innostua leikeistä. :D Kissojenkaan suhteen ei tule olemaan ongelmaa, ovat tallikissoja.

Luopuminen oli vaikeaa ja tahtoisin vielä jonakin päivänä oman vahdin pihaan, mutta sen aika tulee sitten myöhemmin.
 
Tinttura, Just_Pam, sekä muut:

Eilinen päätös.. se ei ole ollut mikään lyhyen hetken lopputulos ja päätös. Ja se tuntui tosi vaikealta heti kun sitä alkoi ajattelemaan eilen, että "sitten KUN koiramme lähtee", eli ei mitään jos koiramme lähtee.. vaan kun.

Onhan mulla tässä jo paljon aiemminkin hälytyskellot soinut tän asian suhteen, mut puolihuolimattomasti on sitten keskittynyt eri asioiden käsittelyyn ja hoitoon ja tämä juttu ikävä kyllä retuperälle.. varsinkin kun kesällä pyysin poliiseilta koirakoulutusta kun heilllä kuulemma on joku kouluttaja olemassa. Annoin heille numeroni, lupasivat ottaa pian yhteyttä, muttei mitään ole kuulunut...? Se tais sitten jäädä siihen sillon kesällä, et annoin olla asian taas..

No mutta en ole aikoihin pitäny yhteyksiä isääni ja päätin sille soitella kuulumiset ja tajusinpa häneltäkin kysyä tilanteeseen apuja. Hän alkokin onneks ihana kyllä puolustavalle kannalle, että uskos, että voimme pitää koiran ja lapsen ja antoi mielestäni ihan hyviä ehdotuksia, miltäs nämä teistä kuulostaa?

- Kysyn apua sukulaisilta joilla on kokemusta metsästyskoirista/kovaluonteisista koiraroduista
- Koska nyt on tämä iso asuintila meillä pihoineen kaikkineen, niin rajataan elinalueet niin, että koiralle (koiramme kasvoi pentuna tarhassa) pihalle tehdään lämmineristetty koirankoppi ja sisälle taloon se pääsee vaan kovimmilla pakkasilla ja vain tiettyihin tiloihin.
- Edelliseen kohtaan liittyen on jo koiramme ollut tälläisissä ulkotiloissa hoidossa viikonlopun yli ja oppi käyttämään koiranluukkuja ym. ja tykkäs kuulemma olla kovassakin pakkasessa paljon ulkona... et kait se voipi sinne takasin sopeutua, jos sen vaan totuttaa? Mitä mieltä?
- Energianpurkuun isä ehdotti, että kun näköjään koiralla alkavat metsästysvaistot yhä vahvemmin tulla esille, niin sen viettiä voisi antaa vaan tehostaa jos se sitten on ulkokoira loppuelämänsä. Eli annettas jollekin metästäjälle koulutukseen ja sit sitä vois pientä palkkaa vastaan vuokrata metästäjille ja sitä kautta koira sais purettua turhautumisen ja ylimääräset energiansa oikein.

Tosiaan sehän on ollut tosi turhautunut tuo meidän koira lähiaikoina ja tietysti se alkaa purkaa sitä minuun - "laiskimukseen", joka ei käy enää edes sen kanssa lenkeillä - kun en pysty kun rupee heti supistelemaan ja taukoja pitää pitää liikaa... :& Hankalaa. Toki mies käy koiramme kanssa lenkillä, mut ei se tuolle rodulle riitä yks lenkki päivään ......

Ja siis toki nyt pitää lisätä koiramme ajatustyötä paljon enempi, et se väsyy nopeemmin sitä kautta.. oisko mitään vinkkejä? Jotain "älypelejä"? Onhan me sille paljon luita annettu ja palloa heitellään aina jaksamisen mukaan ym. Pitänee jatkaa temppukoulutusta, kun sitä mä osaan just ja just tehdä ja se on niitä oppinu hyvin.

Sit kaiken maailman vainu ja hajuleikit.. ym. ym.. Siinä suhteessa koiramme on hyvässä iässä 1,5 v, että se ei ole enää liian pentu opettelemaan metsästysasioita ym.

Mä oikeesti toivon, et me saatas pitää tää koira.. ja että se sais purettua oikein energiansa ym. vois hyvin. Ja et, on tullu tässä parin päivän sisään jo huomattua, miten tietyiltä saralta ihmiset katsoo tosi kieroon kun oon sanonu suoraan et joudutaan tässä vissiin luopumaan tilanteista johtuen ikävä kyllä.. Siis kauheeta se ois mulle luopua toisesta ja sit vielä yhteiskunta tuomitsee siihen päälle - eivätkä ees tiiä. Argh.
 
Kiitos kaikille teille, jotka ootte mulle myötätuntoa antaneet, ettekä ole tuominneet.

Tuntuu, että olen sulkenut tän asian liian kauan käsittelemättömiin asioihin kun on niin paljon ollut kaikenlaista häslinkiä: tämä ensimmäinen lapsi ja se intoilu, sit vielä muutto ym. asiat ja tiesinhän jo alusta saakka et pakko tän vian mussa on olla, kun koira on turhautunut ja peräti jo aggressiivinen = stressitila korkealla.

Mun oma käytös on ollu kyllä aliarvosta tän raskauden aikana ... tarkotan et koirani saanu yhä vähemmän raskauden loppua kohden huomiotani ja sit se hakee sitä hakemalla....... Ja siis se aggressiivisuus voi tulla semmosesta jutusta, mikä lähti jo raskauden alusta saakka liikkeelle ja paheni tänne loppua kohen....

Nyt tuos just sain lähimmän ongelmakoirakouluttajan yhteystiedot, kun kysyin asiaa suoraan Helsingistä. Vissiin tulee sitä kautta tukea .... tänään huomannu, että mieskin oikeesti välittää meidän koirasta kun harvemmin se osallistuu opettamaan koiraamme, mut nyt sekin tuolla olkkarissa kovasti koiraamme tapakouluttaa!

Hiemanko voi maailmaan syntyä tyhmiäkin ihmisiä = eli minä. Vissiin pitää täällä maapallolla tasapainossa pitää asiat, yks tällänen ylityhmä ihminen teidän viisaiden seurassa tekee varmaan ehkä hyvääkin?
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top