"Kielletyt tunteet" & raskaus

Yritin eilen saada miestä kuuntelemaan mun kanssa dopplerilla vauvan sydänääniä. Tuli vastaukseksi, että näkeehän hän sikiön sitten rakenneultrassa tiistaina ja kuulee ne sydänäänet. Parina iltana olen myös yrittänyt saada häntä pitämään kättä vatsani päällä, kun olen itse ensin kädellä tuntenut potkuja. Hän piti kättään vatsani päällä ehkä puoli minuuttia ja totesi, ettei mitään tunnu ja otti käden pois. Voisi ehkä vähän enemmän kiinnostusta asiaan löytyä, koska mua alkaa vähitellen ketuttaa hänen nihkeä suhtautumisensa. Ehkä ”ongelmana” on se, että tää odotusaika on hänelle jo ihan tuttua hommaa aiemman kolmen lapsen osalta, eikä enää niin kiinnostavaa. Lapsi on mulle ensimmäinen ja miehelle neljäs.
 
Ei meilläkä miestä kiinnosta tää odotusaika ja edellisen kanssa ihan vauva aikakin oli vähän semmosta et piti pyytää et otatko vauvan jne. Mut ku poika ei oo enää niin riippuvainen musta, niin enemmän he pystyy touhuun yhdessä. Eilen vasta vähä arvuuteltiin yhdessä et kumpi sieltä tulee. No viikonpäästä saa (ehkä) tietää :)
 
No ei tää ehkä tässä kohtaa miehelle ole vielä niin konkreettista kun vatsa ei ole vielä hirveästi kasvanut, eikä niitä potkujakaan hirveästi tunnu. Aloin ruokkiksella tuon edellisen viestin kirjoitettuani tutkimaan miten täällä Turussa olisi perhevalmennuksia etenkin ensisynnyttäjille ja tällä hetkellä pyörivästä on jo totta kai ehtinyt mennä 2/3 kertaa. Seuraava pidetäänkin vasta syyskuussa... Olis ollut hirveen kiva osallistua noihin kun mulle lapsi kuitenkin on ensimmäinen ja haluaisin tukea näihin asioihin, koska mulla on vähän epävarma olo monen asian suhteen. Harmittaa, että neuvolassa ei ole noita otettu ollenkaan puheeksi, vaikka olen maininnut mm. ettei mulla ole tällä hetkellä kovinkaan hyvää tukiverkostoa Turussa (pari läheisistä kaveria muuttaneet muualle, eikä kaveripiirissä muutenkaan ole kuin muutama lapsiperhe, jotka nekin asuvat muualla). Mies on mua aika paljon vanhempi ja hänen kaveripiirissään lapset ovat jo teinejä. Tuntuu vaan tällä hetkellä, että on tosi yksin tän raskauden kanssa.
 
Voisiko olla mahdollista, että me raskaana olevat naiset olemme helposti aikalailla sellaisessa kuplassa, varsinkin jos ensimmäistä odottaa,että ajatukset pyörii hyvin paljon vauvassa ja raskaudessa.

Miehet taas paljon konkreettisempia ja eivät niin elä sitä raskausaikaa koko kehollaan ja mielellään joten ei ehkä osaa ottaa meidän herkkiä tunteita huomioon tai käsitä että ajatuksemme on pitkälti vauva jutuissa. Ja toivoisimme että hekin tuntisi liikkeet jne. Mieheltä jos kysyy (ei saa yleistää) mikä raskausviikko menossa. Todennäköisesti hän ei osaa vastata tarkasti tai lainkaan. Jos kysyt naiselta hän on jotakuinkin kartalla tai tietää tarkalleen. (on miehiä jotka tietää tarkasti kaikki)

Itse ainakin, voi olla että muut ei, mutta minä tein niin ekaa odottaessani että minä höpötin ja höpötin vauva juttuja ja vähän ikään kuin unohdin sen miehen siinä vieressä, joka ei niin samalla tavalla vielä ollut vauva jutuissa mukana. Hän koki sen omituisena että miten tuosta vaimosta nyt tuommoinen on tullut kun ei enää mistään muusta puhuta (noin niinkuin kärjistettynä). Miehet on usein huolissaan taloudesta jne. Ja ajatukset vaan yhdessä asiassa kerrallaan. Eikä ne aina huomaa että meitä loukkaa jotkin asiat tai että heidän tulisi olla mukana näissä raskauden ajan ihanaa tunteissa.

Yleistän nyt tässä mutta ei ole tarkoitukseni vaan koitan jos tuota kautta voisi miettiä että josko se mies rakas siinä vieressä ei vaan aina osaa huomata olla ihan täysin mukana vaikka meille asia olisi niin kovin tärkeää.
 
Mun täytyy mainita että vaikka mies on ollut innokas kokeilemaan potkuja ja jutellut masulle ja muuta niin hän myönsi että hänestä vauva tuntui oikealta vasta kun se tuli ulos minusta. Eli hänestä tuli isi kun sai nyytin syliin.
 
Kyllä minäkin uskon että asia konkretisoituu meilläkin koko ajan ja varsinkin sitten kun lapsi syntynyt :) nyt tosiaan voi miehelle olla hankala vielä oikein mukautua asiaan kun ei tässä vaiheessa raskautta oikeastaan huomaa minusta mitään mikä viittaisi raskauteen eikä tunne vielä liikkeitä (kumpikaan)... varmasti näin ensi odottajilla tämä prosessi on erilainen matka vanhemmuuteen niin äidillä kuin isälläkin! Ja kyllä meillä tuleva isä jo miettii aina milloin mitäkin, esim. Milloin hankitaan vaunut jne mutta aina kovin kauas ei osaa tai ehkä jopa uskalla ajatella :) ymmärrän tämän kyllä, mutta joskus se vaan ottaa päähän niinkuin moni muukin asia, mistä en normaalisti "kilahtaisi" vaan täytyy myöntää että raskaana ollessa sitä on huomannut että saattaa ottaa itseensä ja "kilahtaa" herkemmin vaikkei tahtoisikkaan :3
 
Täytyy sanoa, että ekaa odottaessa oli oma olo itsekin epäuskoinen jopa synnärille lähtiessä, vaikka vauva oli mahassa sen 9kk kasvanut. Ei se vanhemmaksi tulo oikein konkretisoitunut ennen lapsen syntymää itselläkään :)
 
Ratamo sanoi:
Täytyy sanoa, että ekaa odottaessa oli oma olo itsekin epäuskoinen jopa synnärille lähtiessä, vaikka vauva oli mahassa sen 9kk kasvanut. Ei se vanhemmaksi tulo oikein konkretisoitunut ennen lapsen syntymää itselläkään :)
Click to expand...

Oon ihan samaa mieltä!
 
Ratamo sanoi:
Täytyy sanoa, että ekaa odottaessa oli oma olo itsekin epäuskoinen jopa synnärille lähtiessä, vaikka vauva oli mahassa sen 9kk kasvanut. Ei se vanhemmaksi tulo oikein konkretisoitunut ennen lapsen syntymää itselläkään :)
Click to expand...

Mä luulen, että mulla on tämän esikoisen kanssa vähän sama. Tällä hetkellä haluaisin elää vain niin normaalia elämää ku pystyy. En halua tehdä mitään hankintoja tai ajatella hirveästi koko vauvaa. Tuntuu niin etäiseltä koko asia ja lähinnä on alkanut aika lailla ärsyttämään, kuinka paljon tämä raskaus rajoittaa elämää. Uskon että asiat muuttuvat kun lapsi on sylissä, joten en ota stressiä näistä tunteista. :)
 
No sinänsä kyllä suosittelen synnytyksen lähestyessä viimeistään ”tutustumaan” vauvaan ja pohtimaan kyllä asiaa. Mulla sitä vaikeutti synnytyspelko ja keskenmenon pelko viime raskaudessa aika paljon. Ja sitten menikin varmaan kuukausi, että kunnolla bondasi vauvan kanssa syntymän jälkeen. Se on toki ihan normaalia, ettei tunteet herää heti, vaan voi mennä aikaa ja siihenkin kannattaa varautua, ettei se maagisesti tapahdu vauvan nähdessä. Mutta parempi tietysti olisi, että pystyisi ajattelemaan vauvaa ja positiivisesti suhtautumaan tulevaan ennen synnytystä, vaikkei monet asiat siinä vaiheessa konkretisoidukaan vielä.
Tsemppiä kaikille fiiliksiin! :)
 
Nooh, annan asioiden mennä omalla painollaan. Kasvava maha varmaan muuttaa ajatuksia, mutta parasta on kuitenkin mahdollisimman stressitön elämä. Onneksi meitä on tässä kaksi vanhempaa ja siihen uuteen perheenjäseneen on helpompi tutustua, sitten kun se on konkreettisesti maailmassa. :)
 
Mua jotenkin harmittaa et tuntuu kuin tää ei ois niin odotettu kuin eka. Ekaan verrattuna esim.juuri kukaan ei nyt kysele vointia/jaksamista. Monet ei edes la, mikä luulis edes kiinnostavan.

Hyvä esim.anoppi. Rv 35 kysyi vasta miten mennyt ja tokas et eikö se kohta synny... Öö joo 5viikon päästä la. Hän siis ei koskaan kysynyt tarkkaa päivää. Kun jo useempi lastenlapsi niin ei tunnu kiinnostavan enää. Onneks oma äitini on sentää kiinnostunut :Heartred

Myös ekassa omat kaverit oli enemmän yhteydessä. Nyt ei ole heiltäkään tullut kyselyjä. Tuntuu et tää toinen ei saa yhtä suurta huomiota ku eka. Liekkö tulee sitä kyläilyrumbaa, mikä ekassa ku kotia päästiin.

Myös mieskään ei tässä kuunnellut dopplerilla ku ekan kerran ku syke kuului. Ei tullut varhaisultraan. Nyt vasta alkanut oma-alotteisesti kyseleen vointia ja yrittänyt kädellä tunnustella liikkeitä.

Melkee vois sanoo et vieraammat kyselee ja on kiinnostuneempia kuin läheiset. Surullista.
 
Minulle on tässä raskauden viimeisinä viikkoina tullut haikeutta vapaudesta luopumisesta. Se ei ole katumusta, mutta muutama kyynwlkin on pitänyt vuodattaa, kun tuntuu, että vaihtuu niin hyvä elämäntilanne nyt taas uuteen, josta ei vielä tiedä, miten rankkaa tulee olemaan.
 
tuulonen sanoi:
Minulle on tässä raskauden viimeisinä viikkoina tullut haikeutta vapaudesta luopumisesta. Se ei ole katumusta, mutta muutama kyynwlkin on pitänyt vuodattaa, kun tuntuu, että vaihtuu niin hyvä elämäntilanne nyt taas uuteen, josta ei vielä tiedä, miten rankkaa tulee olemaan.
Click to expand...

Mua ahditi kans esikoisen aikaan juuri toi epätietosuus. Paljon oli kuullu niitä fraaseja ettei vauvan kanssa pääse mihinkään niinku esim; vessaan,syömään yms.
 
Rouva V. sanoi:
Mua ahditi kans esikoisen aikaan juuri toi epätietosuus. Paljon oli kuullu niitä fraaseja ettei vauvan kanssa pääse mihinkään niinku esim; vessaan,syömään yms.
Click to expand...

Mulla on juuri näitä ajatuksia ollut viime aikoina.. pelottaa se ettei voisi enää hoitaa arkisia asioita kunnolla ja mietityttää pääseekö sitä aikoihin näkemään kavereita tai tekemään puolison kanssa kahden jotain. Pahinta on se kun ei tosiaan tiedä millaista se arki sitten tulee olemaan.

Nyt on kylläkin tuntunut, että loppuraskaus rajottaa enemmän kun kaikki fyysiset aktiviteetit on aikalailla pois laskuista ja kroppa ja pää huutaa silti liikunnan perään. Tuntuu tosi yksinäiseltä kun kaverit liikkuu ja käy yhdessä liikkumassa ja itse joutuu jäämään sivuun. Ihan uusi juttu mulle ettei pysty tekemään ja harrastamaan ja se turhauttaa.
 
Syyskuisista moi. Ihan pakko laittaa pieni "viisaus" tänne. Jossain törmäsin sellaiseen sanontaan että "vauvan tulee olla elämän keskipisteessä, ei keskipisteenä". Eli vauva kulkee kyllä moneen paikkaan mukana, kahville, kaverille jne. Lenkilläkin voi käydä, hommaat vaikka juoksurattaat kun vauva vähän kasvaa. Kaikenlaista liikuntaharrastustakin on tarjolla äiti-vauva -teemalla, samoin kaikenlaista mammaryhmää on monessa paikassa joista voi hakea samassa tilanteessa olevaa seuraa. Sitten kun vauva vähän kasvaa, opetat pullolle ja pumppaat maitoa pakkaseen jolloin joskus joku muukin, mies, isovanhempi tms, voi vahtia vauvaa muutaman tunnin, vähän isompana (1v) jopa yön yli. Vauva toki sitoo paljon etenkin alkuun, mutta vauvavuosi menee ohi nopeasti (näin kaikki sanoo, esikoisen kohdalla en uskonut mutta nyt toisen kanssa osaa arvostaa tätä aikaa, se oikeasti menee vauhdilla). Ekat kolme kuukautta jos malttaa pitää vauvaa lähellä niin kiintymyssuhde vahvistuu ja isompana pienet poissaolot ei kaada maailmaa. Ja tosiaan moneen paikkaan voi ottaa vauvan mukaan, itse nyt iltapäivälläkin yhteen kokoukseen menossa ja vauva tulee mukaan.

Tsemppiä loppuraskauteen ja vanhemmuuteen!
 
Tips sanoi:
Syyskuisista moi. Ihan pakko laittaa pieni "viisaus" tänne. Jossain törmäsin sellaiseen sanontaan että "vauvan tulee olla elämän keskipisteessä, ei keskipisteenä". Eli vauva kulkee kyllä moneen paikkaan mukana, kahville, kaverille jne. Lenkilläkin voi käydä, hommaat vaikka juoksurattaat kun vauva vähän kasvaa. Kaikenlaista liikuntaharrastustakin on tarjolla äiti-vauva -teemalla, samoin kaikenlaista mammaryhmää on monessa paikassa joista voi hakea samassa tilanteessa olevaa seuraa. Sitten kun vauva vähän kasvaa, opetat pullolle ja pumppaat maitoa pakkaseen jolloin joskus joku muukin, mies, isovanhempi tms, voi vahtia vauvaa muutaman tunnin, vähän isompana (1v) jopa yön yli. Vauva toki sitoo paljon etenkin alkuun, mutta vauvavuosi menee ohi nopeasti (näin kaikki sanoo, esikoisen kohdalla en uskonut mutta nyt toisen kanssa osaa arvostaa tätä aikaa, se oikeasti menee vauhdilla). Ekat kolme kuukautta jos malttaa pitää vauvaa lähellä niin kiintymyssuhde vahvistuu ja isompana pienet poissaolot ei kaada maailmaa. Ja tosiaan moneen paikkaan voi ottaa vauvan mukaan, itse nyt iltapäivälläkin yhteen kokoukseen menossa ja vauva tulee mukaan.

Tsemppiä loppuraskauteen ja vanhemmuuteen!
Click to expand...


Samat sanat. Minäki olin päivät "yksin" mut en jäänyt kotia vaan vauvan kans kirjastoon, kaupungille, ravintolaan, omat terveys- ja virastokäynnit ym.niinku normaalistikin kuljen. En tehnyt sitä et kun mies tuli töistä oisin jättänyt vauvan hälle ja sit vasta lähtenyt asioille. Vauva kulkee hyvin vaunuissa/autokopassa mukana.

Itseasiassa pääsin esim.päivystyksessä jonon ohi vauvan takia :grin oli pakko ottaa mukaan kun ei ollut hoitajia päiväsaikaa, jolloin tk auki. Hoitaja sanoi et huomioivat jos lapsi mukana, vaikka hän ei ois potilaana, ettei tarvinut tunteja odottaa vuoroa (hoitavat kiireellisyys järjestyksessä).

Aluksi tuntuu ehkä raskaalle kun pitää vauva syöttää, vaipat, ulkovaatteet laittaa, tuntuu hitaalle verrattuna, kun yksin on tottunut lähteen asioille. Mut kyllä siihenkin tulee rytmi ja tapa.
 
Mä nautin esikoisen vauva-ajasta heti siitä eteenpäin kun tajusin, että voin todellakin ottaa vauvan mukaan melkein minne vaan. Varsinkin kun imetys alkoi sujumaan hienosti ja pääsin yli julki-imetyksen kammoamisesta. Olin tosi onnellinen ja toivoin että vauva-aika ei loppuisi koskaan. :) Töihin paluu harmitti hirveästi, mutta vauvan isäkin tahtoi olla kotona tytön kanssa, palasin töihin neidin ollessa 1v3kk ja mies jatkoi siitä. Mutta sekin oli ihanaa aikaa, kunhan toivuin alkushokista. :rolleyes: Ja muakin hirvitti raskausaikana, että miten pää tulee kestämään kun olen aina tykännyt olla liikkeellä ja touhuta kaikkea.

Nyt pelottaa taas, kun tätä toista odotan. Nyt esikoinen on 2,5v ja kova uhmaikä päällä, hänen kanssaan ei tällä hetkellä lähdetäkään noin vaan mihinkään, kun on aika tarkat ruoka -ja päiväuniajat... Ja moni asia hankalaa ja hidasta erittäin vahvan "Minä itse" - kauden myötä. Aina tää lisääntyminen tuntuu pelottavan tavalla tai toisella. :eek::rolleyes:
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top