Keskustelua synnytyspelosta

Satsuma83

Satsuma83

Sanavalmis juttuseppä
Heinämammat 2014
Täällä yksi synnytyspelkolainen isolla S:llä!
Onko muilla pelkoa koskien synnytystä? Käykö joku muukin pelkopolilla, mitä tuntemuksia siellä tullut?
Päädytkö/ päädyitkö sektioon vai alatiesynnytykseen?
 
Tässä aloitus tälle keskustelulle.
Mulla siis paljon ajatuksia aiheesta ja toivon,että keskustelua aiheesta syntyy.

Pelkopolilla käyty ja meinaan käydä synnytyksen saakka ja toiveena olisi suunniteltu sektio.
Synnytystä siivittävät vanhat traumat sairaalasta, lääkäreistä, kivusta, neuloista ja verestä.
Mulla pelko ihan ääri- svääreissä. ahdistun, itken, tärisen ja panikoin jo ajatuksesta siitä tuskasta mitä synnytys todennäköisesti tulee olemaan. Pelkooni ei vaikuta tieto puuduttamisesta tms.Olemme siirtäneet siis lapsen yrittämistäkin mieheni kanssa viimeiset kolme vuotta jurikin pelkoni vuoksi. Koska olen tietoinen,että jos tulen raskaaksi,niin pitäähän se vauva synnyttääkkin.
Viime käynnillä sype kätilö sanoi käynnin lopulla,että kaikille ei suunniteltua sektiota leikkaava lääkäri myönnä. Romahdin totaali lattialle itkemään. Sitten hän tuli rauhoittelemaan minua ja sanoi,että ei ketään voi pakottaakkaan alatiesynnytkseen..niin ,että tulkitseppa nyt siitä.
Tällähetkellä keskustelut eivät ole auttaneet ollenkaan. Viimeksi puhuimme alatiesynnytyksen plussa puolista ja kätilö mainitsi sektiosta vai negatiiviset puolet. Hienoa! tuohan juuri rauhoittaa,tulee fiilis,että en synnytä sitten ollenkaan! :D
Olen saanut ajatukseni kokoon sektion suhteen ja siitä selviän toivottavasti puudutteen ja rauhottavien avulla. Paraneminen menee sitten omalla painollaan. Onnksi mies on järjestänyt lomansa lasketun ajan kanssa samoille,että sitten hän on kotona ainakin auttamassa,jos olen kovinkin kipeänä leikkauksen jälkeen.
 
Minä en osaa päättää haluanko pelkopolille vai en..En siis kärsi hysteerisestä synnytyspelosta enkä halua viedä aikaa semmoisilta, jotka oikeasti kärsivät. Haluasin iuitenkin jutella jonkun alan ihmisen kanssa,mutta ei neuvolatätin. Pelkään siis sektiota, koska sen jälkioireet olivat niin kauaskantoiset ja kivut tietysti kovat. Pelkään myös synnytyksen jälkeistä masennusta, josta syytän pitkälti sektiota. Ja epiduraaliin jäi kamala kammo, ku se meni niin pieleen viimeksi.. Mies myönsi, että häntäki pelottais epiduraali minun sijassa ja jännittää sitä myös puolestani. Onneksi se ei ole ainoa kivunlievitys. Niin ja jännitän myös sitä, että millanen henkilökunta on paikalla, koska viimeksi kätilö ja anestesialääkäri olivat jotenkin niin ammattitaidottomia, myös miehen mielestä. Nyt tietysti tiedän oikeuteni paremmin ja pyydån heti kätilön vaihtoa, jos tuntuu.
 
Mä luulen, että mun pelkoni menee aika normaalitasolla. En mä vielä ainakaan mitenkään erityisesti pelkää synnytystä, mutta kyllä mä sitä jännitän ja stressaan. Mies sanoi tuossa viimeksi kun synnytyksestä puhuttiin, että hän tietää että kun mä olen kauhea kontrollifriikki, suunnittelen aina kaiken etukäteen jne. niin se vaikuttaa varmasti siihen, että mulle voi synnytystilanne tulla shokkina kun en voikaan itse kontrolloida kaikkia tapahtumia.
 
Mä pelkään että liikaa heittäydyin ammattilaiseks siellä synnytyksessä.. Alan siis miettimään liikaa asioita.. Ei todellakaan ole tuulesta temmattua sanonta; Tieto lisää tuskaa..

Mutta uskon että kaikki menee omalla painollaan.. Käynnistämistä karsastan ajatuksena, koska lähes kaikki ovat sanoneet että se on huomattavasti kivuliaampaa, joten toivotaan että siihen ei tarvitse ryhtyä..

Enemmän mua pelottaa tää tämänhetkinen raskaus.. Kun olo on niin "hyvä" ja "oireeton" että mitä jos nyt tapahtuukin jotain ja vauva vaikka meinaa syntyä näin pienenä. Mitään merkkejähän tähän ei ole ollut, mutta silti se kummittelee takaraivossa.. :(
 
^ eräs tuttuni taas kertoi, että hänellä raskausmyrkytyksen takia käynnistetty (eka) synnytys oli tosi helppo ja kivuton. Epiduraalin jälkeen ei tuntenut oikestaan yhtään mitään enää, ja synnytys eteni kohtuu nopeasti kun oli saatu käyntiin. Mutta eipä sitä tosiaan kenenkään kohdalla voi ennustaa.
 
Täällä minäkin. Tosin mä pelkään synnytyksen lisäksi myös loppuraskautta, koska edellisestä jäi vähän traumoja siltäkin ajalta. Jälkeenpäin en voi käsittää, miten olen selvinnut niin vähillä unilla ja niin huonossa kunnossa - tällä kertaa kyllä saavat repiä vauvan ulos aiemmin, jos menen yhtä pahaan jamaan. Tällä kertaa mä pidän puoleni enkä suvaitse sitä, että mua pidetään vaan jonain kitisevänä "pikkuäitinä", joka keksii kivut päästään.

Mua ei enää pelota veri tai piikit, koska en niitä aiemmassa synnytyksessä oikein tullut edes ajatelleeksi. Mua myös ällötti ennen ekaa synnytystä se takapuoli paljaana hilluminen ja kaikki mahdolliset ulostejutut sun muut, mutta ne olivat ainakin mulla loppujen lopuksi viimeisenä mielessä siinä tilanteessa. Silti kontrollin menetys pelottaa edelleen.

Mä pelkään sekä alatiesynnytystä että sektiota, en tahtoisi kumpaakaan. :grin En tahtoisi enää oksitosiinitippaa enkä niitä karseita kipuja, jotka kaikenlaisista puudutuksista huolimatta veivät lähes shokkiin asti. Ennen epiduraalia täristin puhekyvyttömänä sängyssä jonkin tovin, joten niissä kivuissa en edes tuntenut epiduraalin laittoa. Epiduraali auttoi kyllä mulla. En tahdo myöskään enää yrittää synnytystä vuorokautta, en ainakaan jos olen jo ennen synnytyksen alkamista niin kipeä etten pääse enää omin avuin liikkumaan ollenkaan.

Ja niin, se sektio. Se tunne, kun ympärillä on yhtäkkiä "miljoona" ihmistä ja kaikki selittää jotain, kaikki tapahtuu kamalan nopeasti. Mä olen vaan joku avuton lahna, joka makaa pöydällä eikä voi tehdä mitään. Paniikki. Hetkeksi helpottaa, kun näkee vauvan, mutta sitten se saamarin tilanne jatkuukin vaan, kun leikkaava lääkäri alkaa selittää, että täältä vuotaa vähän verta ja hän ei nyt saa sitä vuotoa oikein kuriin ja on vähän vaikeaa. Pitää kuulemma soittaa kirurgille ja sitten tuleekin taas joku pää siihen oman pään päälle, joka toteaa, että sä nukut nyt. Se sektio oli ihan kamalaa. Sitten vielä kun toipumisessa kesti, kesti ja kesti. Kaikki aina hokivat, kuinka kivasti kivut loppuu synnytykseen - kilin kellot. Ja se häpeä, kun et osaa omaa lastasi edes synnyttää vaan se pitää leikata ulos. (Huom. mä en pidä toisia sektiolla synnyttäneitä huonoina lainkaan vaan häpeä ja huonommuuden tunteet kohdistuvat pelkästään muhun itseeni.)

Mäkin olen siis menossa pelkopolille, mutta vielä en ole käynyt. En malta odottaa, että pääsen parkumaan silmät päästäni.
 
Muokattu viimeksi:
^mulla just sama!! Koin todella vahvasti, että olin epäonnistunut ja kehoni oli pettänyt minut, ku en onnistunut edes niin yksinkertaisessa asiassa kuin alatiesynnytys. En ikinä ennen tai jälkikäteenkään ole ajatellut samoin muista sektion kokeneista. Nyt oon pari vuotta treenannut kovaa ja pudottanut painoa, koska silloin päätin, että samassa kondiksessa en synnärille enää mene. Nyt pelkäänkin, että jos sektioon taas mennään, ni olen vielä edellistäkin pettyneempi ja siitä seuraava masennus sitä myöten syvempi..
 
Mä oon kerran ollu tilanteessa että oli ihan suunniteltu sektio ja sen yhteydessä laitettiin piuhat poikki äidiltä.. Itse sektio meni tosi hienosti mutta kun olis ollu aika katkasta piuhat, potilas alkoi sanomaan että nyt sattuu, todellakin sattuu (Spinaalipuudutus loppui siis kesken..) !!! Onneks oli Anepuolen ylilääkäri salissa ja toiminta oli tosi nopeaa, hän vain tokas että potilaaseen sattuu, nyt nukutaan. Eipä siinä ehtinyt sanomaan potilaalle yhtään mitään. Kyselin jälkeenpäin ja ONNEKSI hän ei tilanteesta muistanut yhtään mitään. Vain sen että vauva saatiin ulos ja sitten pimenee..
Ihan kaikkea siis voi sattua ja tämmöiset kokemukset ei ainakaan mua auta kun näitä on nähnyt vähän kaikenmoista.. :/ Onneks synnytyssali on paikka jossa en ole ollut töissä, enkä sieltä tiedä mitään kauhutarinoita.. :P
 
Tuosta tuliki mieleen, että mulla oli epiduraali sektion jälkeen vielä muistaakseni ainaki iltaan asti käytössä. Sektio siis oli aamulla seiskan aikaan..
 
Stardust, ei minusta kannata ajatella viekö jonkun enemmän pelkäävän paikan pelkopolilta, jos siellä käynti kuitenkin voisi helpottaa omaa mieltä. Periaatteessa pitäisi resursseja järjestää niin, että kaikilla halukkailla olisi sinne mahdollisuus päästä, vaikka käytäntö nyt voikin olla mitä on.
 
Mulla on sellanen ajatusmalli kaikkien näiden pelkojen kanssa,että ei tämä pelko juttelemalla saatikka synnyttymällä lähde. Haluan käydä kuitenkin aktiivisesti sielä pelkopolilla,jos siitä vaikka sais jonkun asteisen rauhan,että ei käy niin kuin monesti ennen on käynyt,että olen karannut vastaanotolta pelon vuoksi..joo nyt kun tuon kirjotaa niin tajuaa,että joo hei ihan normaalia! ,mutta kun se tilanne tulee,niin sitä ei pysty hallitsemaan ollenkaan..kaikki menee ihan blurriin ja lopulta tajuaa olevansa joko juoksemassa autolle taikka istumassa jo autossa. tosin tuon tilanteen sattuessa en lähde heti ajamaan vaan koitan koota itseni ensin.
Olen ajatellut,myös kokeilla hypnoosia näihin pelkoihin.Jospa siitä olisi jotain apua?
 
^ Jossain Erilaiset äidit -ohjelmassa tms. eräässä jaksossa yksi odottava, sairaalakammoinen nainen kävi hypnotisoijalla muutaman kerran. Tarkoituksena saada voimavaroja itse synnytystilanteeseen ja siihen, kun siellä sairaalassa pitää olla. En kyllä tainnut katsoa jaksoa loppuun, sillä en muista, oliko ollut apua käynneistä.
 
Mä kallistuisin myös sille kannalle, Stardust, että jossain näistä asioista kannattanee käydä juttelemassa eikä sitä silloin parane ajatella, että vie toiselta paikan. En mäkään tiedä pitäiskö mun ensisijaisesti käydä märisemässä jossain neuvolapsykologilla vai sitten siellä pelkopolilla, mutta sen tiedän, että jossain on käytävä. Ihan maallikkona veikkaisin, että jonkunlainen trauma on jäänyt - mä alan edelleen joka kerta parkua, kun mietinkään koko synnytystä tai luen vaikka omaa leikkaus- tai synnytyskertomustani. Ja siis mä olen käsittänyt, että jos on mitään sellaisia lääketieteellisiä juttuja jotka on jääneet vaivaamaan mieltä, niin sinne pelkopolille olis just hyvä suunnata. Mulle aikoinaan neuvolaterkka (toisella paikkakunnalla) sanoi, että jotkut on käyneet synnytyssairaalan lääkärin tai kätilön kanssa juttelemassa vielä vuosi tai parikin synnytyksen jälkeen. Sellaiseen käyntiinkin saa kuulemma lähetteen (tai olis saanut ainakin silloin ja sillä paikkakunnalla).
 
Kyllä ehdottomasti näistä asioista kannattaa käydä juttelemassa polilla taikka sitten jollain psykologilla.
Et Stardust todellakaan vie kenenkään paikkaa, koska siksihän tämä pelkopoli mahdollisuus on,että kaikki pääsevät tuntojaan purkamaan ammattilaisen kanssa.
Yksin näiden tuntojen kanssa ei kannata jäädä,koska niillä voi olla kauas- kantoiset vaikutukset (mm. pelosta pettymys, ja siitä masennus synnytyksen jälkeen tms.).
 
Muokattu viimeksi:
Mulle oltiin alkuperäisen suunnitelman mukaan laittamassa lähetettä pelkopolille ylimääräisellä neuvolalääkärikäynnillä huhtikuun lopussa, mutta taitaa olla aika todeta, että se on liian myöhään. Vilkaisin eilen mun leikkauskertomustani ja yöunethan siinä sitten meni osittain. Alan tuntea jonkinlaista paniikinomaista kuolemanpelkoa koko hommaa kohtaan, joten lienee aika päästä puimaan asioita jonkun asiantuntijan kanssa. Täytyy kysellä neuvolan terkalta 25. päivä saanko jo lähetteen polille - tai jos tänään ja huomenna on oikein huono fiilis, niin saatan soitella neuvolaan jo maanantaina.
 
Uskalsin eilen lueskella jo tän ketjun juttuja.. Oon vältelly tätä aihetta vaikka aina otsikko pistää silmään. Vähän jo ohitin tuolla toisessa ketjussa tätä aihetta (esitietolomake,synnytystoiveet)

Olin siis niin hyvällä mielellä ekan suhteen enkä osannu pelätä mitään! Jopa kätilöt kehu, et oon fyysisesti hyvässä kunnossa. kellään niistä pöllöpäistä ei juolahtanu mieleen kertoa, et se saattaa myös olla kompastuskivi synnytyksessä.
Traumat siis jääny kaikin puolin. Synnytys eteni TOSI hitaasti ja jouduttiin lääkkeillä lopulta vauhdittamaan, valvoin melkein kaks vuorokautta ilman ruokaa, lopulta synnytyskätilö oli tosi tökerö. Töksäytteli asioita, tuhahteli kun en hänen mielestään oikein jaksanu ponnistaa eikä kuunnellu kun yritin toiveitani esittää esim ponnistusasennosta. Lopultahan mies sille ärähti, että antais miun olla siinä yhdessä asennossa kun en jaksa koko ajan pomppia.

Sillä tuli vähän uusi "tieto" täällä et kätilöä voi vaihtaa kesken kaiken jos kemiat ei natsaa :grin Tosin ei ollu voimia ajatellakaan mitään tuollasta.

No siis muksuhan oli jumissa, sain vajaassa kolmessa tunnissa ponnistettua (jep,älkää IKINÄ antako venyttää näin pitkäksi ajaksi!!!) päälaen esille ja siitä kätilön ja lääkärin piti vetäistä tyttö imukupilla. Vetäistäpä hyvinkin, tiukassa oli.

Olin sitä mieltä, ettei toista lasta tule koskaan ikinä. Pelkkä ajatuskin koski, olinhan mie aina halunnu useamman lapsen.

Kävin pelkopolilla 4 kuukautta synnytyksen jälkeen vain saadakseni kuulla, että ensisynnyttäjille nyt vaan voi käydä näin. Päätin selvitä keskenäni, oli niin hv- olo koko sairaalaa kohtaan.. meni 1,5 vuotta et olo alko olla kevyempi kun oli asioita aikansa käsitelly.

Nyt siis oon pelkopolille menossa, siellä kaiketi haluan tehä selväks tän kaiken miten pahaa jälkeä henkisesti on saatu aikaseks ja että jos miun fysiikka periks antaa niin haluan oikeasti että tämä lapsi saatetaan kaikella järjellä ja rakkaudella maailmaan eikä minään sarjatuotantona (tää nyt on yks muiden joukossa) Aion myös toiveen (VAATIMUKSEN) esittää, että kätilön on oikeasti käytettävä sekä järkeä, että tunneälyä. Ketään ei saa tuolleen rääkätä! Keskustelua ja kommunikaatiota haluan koko prosessin ajan.

Sittenpä se kaikki siis varmistuu kun pääsee siihen synnytystapa arvioon, että onko se lantio nyt tarkotettu siihen, et lapsi sieltä turvallisesti ulos saadaan...
 
Huomenna ois pelkopoli käynti! ihanaa mennä sinne taas avautumaan ja tod.näk. itkemään silmät päästä,mutta kaipa se jotain auttaa..
Pidän pääni kyllä sektio toiveesta,koska,kun kahdesta pahasta joutuu valitsemaan,niin ehkä nuijanukutuksella selviydyn sektiosta joten kuten..aah..
Mulla onkin nyt viime kerrasta jo yli kuukausi,niin on tullu monta juttua mieleen,jota haluan kysyä. Mut nyt viimekerrasta oppineena,en laita ripsaria,koska viimeksi se viiletti ihan muualla,kuin silmissä! :)
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top