Päätimme yhdessä miehen kanssa, että otamme vastaan vielä tämän lapsen, kun hän kerran on päättänyt meille tulla. Viikkojakin on jo sen verran, että päivä päivältä päätöksen teko alkoi olla vaikeampaa. Katselen noita pieniä touhuissaan, enkä voi muuta kuin kysyä itseltäni, että miksi heille on annettu elämä, miksi ottaisin tämän uuden elämän pois. Ovatko he oikeasti niin eriarvoisessa asemassa..
Kaikella on tarkoituksensa ja todella toivon, että mieskin pitää lupauksensa osallistumisestaan tulevaisuudessa.. Nyt odotan kauhunsekaisin tuntein asian paljastumista lähipiirille, viime raskaudessa jo tuli näitä kommentteja, ettei teidän tarvi koko maapalloo täyttää (minulla on kaksi aikuista lasta aiemmasta liitosta, eli tämä on siis minun kuudes lapseni) ym.. Silloin niihin pystyi vielä jotenkin suhtautumaan huumorilla, mutta nyt kun lähtöasetelma on totaalisen erilainen, en tiedä kuinka jaksan noita kommentteja vastaanottaa. En ihan vielä ole sinut lapsen tuloa kohtaan, mutten myöskään aio itseäni hoputtaa. Rakastettuna tämäkin lapsi syntyy ja kasvaa, siitä ei kuitenkaan ole epäilystäkään. Tarvitaan vaan hiukan enemmän aikaa ja henkistä työtä.
Kiitokset teille myötäelämisestä, tuki on ollut tarpeen, vaikkei varsinaisia ohjeita tällaisessa asiassa voi kenellekään antaa.
