Ajattelin kertoa oman tarinani myös, en tiedä onko tämä keskustelu oikea paikka siihen, mutta kuitenkin...
Lauantai-iltana 27.4.2013 minun ensimmäinen raskauteni loppui rajujen kipujen ja runsaan vuodon säestämänä, viikkoja oli silloin kuukautisista laskettuna 10+6, lääkäri ultrasi ja sikiö oli vain 6+5 viikon ikäisen kokoinen, ja kiinnittynyt alunperinkin väärään paikkaan, kohdunkaulan kanavaan, joten raskaus ei olisi voinut missään tapauksessa mennä loppuun asti. Pieni tiputteluvuoto oli alkanut edeltävänä tiistaina.
Vietin pari päivää sairaalassa, maanantaina lääkäri sai vedettyä raskauskudokset ja sikiöpussin ulos, kun ne eivät mahtuneet itsekseen sieltä ulos tulemaan. Toimenpide ei sattunut yhtään, mutta rankka kokemus se silti oli, kun en voinut olla katsomatta, mitä sieltä tuli ulos. Toisaalta oli hyvä, ettei kaavintaan tarvinnut mennä. Pääsin silloin maanantaina jo pois sairaalasta ja sekä fyysinen että henkinen toipuminen saattoi alkaa.
Nyt olen normaalisti taas töissä ja elämä tuntuu menevän eteen päin, surutyötä kuitenkin teen edelleen hiljaisesti, vaikka pystyn puhumaan asiasta jo itkemättä. Paljon lohtua tähän kaikkeen on tuonut se, että nyt tiedän raskauden olleen aito, eikä esim. tuulimuna, ja että voin tulla raskaaksi, ja kunhan tästä nyt ensimmäiset kuukautiset tulevat, voimme yrittää uudelleen. Toinen asia, mikä on varmaankin helpottanut, en uskaltanut kahden plussan jälkeenkään iloita raskaudesta, ja jotenkin ajattelin koko ajan, että jokin menee varmasti pieleen, ehkä se auttoi toipumaan henkisesti nopeammin asiasta. Kokemusta en unohda koskaan kokonaan tietenkään, sen verran rankkaa se oli, mutta elämä kuitenkin jatkuu ja on vain ajateltava, että näin pitikin käydä.
Tämän ikäisenä (39v) sitä jotenkin tulee väkisinkin ajateltua asioita hiukan pessimistisesti, varsinkin raskauteen liittyvissä asioissa huomasin tämän. En vain uskalla odottaa liikoja, siten en putoa niin kamalan korkealta, jos jotain tällaista tapahtuu. Haluamme kuitenkin yrittää uudelleen mahdollisimman pian, aika näyttää mitä tapahtuu.
Toivon voimia ja jaksamista kaikille, jotka ovat joutuneet käymään useamman keskenmenon läpi, voin vain kuvitella sen surun ja tuskan, mitä useampi keskenmeno aiheuttaa
Toivottavasti jaksatte yrittää uudelleen, kaikesta huolimatta!
