Keskenmenoa "enteilevät" ajatukset ja fiilikset

[Chard]

Minkälaisia ajatuksia, oloja ja mietteitä teillä on ollut niissä raskauksissa, jotka ovat päättyneet keskenmenoon? Nyt en tarkoita fyysisiä oireita, vaan enemmän outoja fiiliksiä, esim "en tunne olevani raskaana" jne. Toki näihin monesti liittyy ne fyysiset oireet tai oireettomuus, mitkä saavat aikaan sen kummallisen tunteen.

Ja jos on onnistuneita raskauksia takana, niin erosivatko omat fiilikset ja olot noista keskenmenneistä jotenkin?

Vastailen itsekin myöhemmin, mutta olis mielenkiintoista lukea, että onko muitakin, jotka ovat aavistaneet ja tunteneet, että kaikki ei ole niinkuin pitää, vaikka mikään ei välttämättä (vielä siinä vaiheessa) ole viitannut mitenkään keskenmenoon.

 

[Suski75]

Minulla ei ainakaan ollut aavistustakaan, että raskaus päättyisi keskemenoon. Sitä seuraavan raskauden epäonnistumisesta taas olin niin varma, että hämmennyin synnärillä saadessani terveen lapsen syliini. Hetken jopa panikoin sitä, että apua, sain lapsen enkä ole siihen mitenkään valmistautunut, koska kuvittelin koko ajan jonkin menevän pahasti pieleen.

 

[Chard]

Eka raskaus tuli aikoinaan ihan puskista. Takana oli vuosia ja monta negasiirtoa ja olin pudota polvilleni kun testi näyttikin plussaa. Muistan et tunne oli jotenkin epäuskoinen siinä alussa, enkä osannut mieltää itseäni raskaana olevaksi ollenkaan. Sitten rv 5+3 alkoi tuhruttelu ja myöhemmin verinen vuoto kipuineen ja saman tien tunsin et ei siellä mitään edes elänyt. Mitään toivonkipinää en elätellyt hetkeäkään. Yhtään hyytymää ei tullut tuossa vaiheessa. Kkm tsekattiin 6+0 ja varmistettiin 7+3.

Toinen raskaus tärppäs heti perään seuraavasta alkionsiirrosta. En ehtinyt juuri olla raskaana, kun alkoi runsas vuoto hyytymineen. Joten tästä en muista mitä ajatuksia mulla oli.

Kolmas raskaus tuli taas seuraavasta alkionsiirrosta, mutta välissä oli varmaan 8kk. Tiesin jo ennen hoidon alkua, että nyt tärppää ja saadaan lapsi syliin asti. Tunne oli käsittämättömän vahva ja älyttömän outo ottaen huomioon meidän siihen astisen historian. Tärppäsi, raskaus eteni oppikirjamaisesti ja esikoinen syntyi.

Kun alettiin miettiä pakastealkionsiirtoa, "tiesin" taas, että yksi siirto tuo tuloksen. Ja näin kävi. Rv 5+ vuodon yhtenä iltana vähän verta ja se horjutti uskoa jonkun verran. Mutta kun vuoto tyrehtyi samana iltana eikä toistunut ja oireet jatkuivat, niin mut valtasi varma tunne et kaikki on hyvin ja niin olikin alkuraskauden ultrassa. Pikkusisarus syntyi ongelmattoman raskauden päätteeksi.

Nyt sitten +8 vuotta edellisestä raskaudesta ja uuden puolison kanssa jouduttiin taas ivf-hoitoihin yli vuoden yrittämisen jälkeen. Mulla oli aika hyvä ja varma fiilis hoidosta ja se menikin ihan hyvin. Alkionsiirrosta en osannut odottaa oikein mitään. Plussasta olin iloinen, mutta taas jotenkin epäuskoinen. Tuntui jotenkin "väärältä" kirjoitella huhtikuisiin. En osannut aidosti fiilistellä raskautta. Viimeiset kaksi viikkoa olen raivonnut ja itkenyt puolisolle että mulla ei ole edes raskaana oleva olo, miksi mä en TUNNE mitään tuolla mahassa, miksi mun oireet on näin lievät. Mutta en vuotanut, en kipuillut ja tissit olivat sentään isot ja kipeät. Se piti jotain pientä toivoa yllä. Mut sanoin monesti puolisolle et oon aina tuntenut vahvasti et meneekö pieleen vai ei, mutta nyt en tunne mitään. Tavallaan tuo oli sit oikein, sillä alkiolla oli kyllä syke, mutta se + raskauspussi olivat viikkoihin nähden ihan liian pieniä. Eli jotain siellä elää, mutta ei varmaan kauan.

 

[nannarii_]

Oireettomuus on mulla ollut merkki keskenmenosta kaikilla kerroilla. Oireisiin se oma fiiliskin on sidottu eli jos niitä ei ole niin on pelottanut. Ekassa raskaudessa, joka meni kesken (ei onnistunutta takana), oli aluksi oireita mutta kun ne hävisivät niin osasin odottaa keskenmenoa vaikka tietenkin toivoin loppuun asti olevani väärässä.

 

[Pähkinä27]

Mulla oli intuitio, semmonen epävarmuus että eipäs passaa kovin riemuita kun voi käydä huonosti. Raskausoireet myös hiipuivat viikolla 5-6. Jotenkin semmonen henkinen fiilis ettei tästä välttämättä mitään tule ja km ilmoitti itsestään rv 6+0.
Raskauduin tuosta perään, mistä heti tunsin että tärppi tulee käymään ja olo oli varmempi, eikä kylläkään tullut keskenmenoa. Että sikäli nuissa kahdessa oli eroja toisiinsa.

 

[fruktgodis]

Mulla on kaksi keskeytynyttä keskenmenoa takana, ja tuli molemmissa olo, että kaikki ei ole hyvin. Mitään keskenmenon oireita ei ollut, kuin että raskausoireet loppuivat samoihin aikoihin, kun nuo ajatukset tulivat.

Ekassa keskenmenossa minua alkoi huolestuttaan ja itkettämään, kun olin matkalla ultraan. Mietin vauvaa ja pyysin mielessäni, että kaikki olisi hyvin. No, ei ollut.

Jälkimmäisessä keskenmenossa minut ihan tyhjästä valtasi tunne, että nyt ei ole vauvalla kaikki hyvin ja aloin itkeä hirveästi. Mentiin yksityiselle pari päivää myöhemmin tarkistuttamaan asia ja arvio sikiön kuoleman ajankohdasta oli juuri se päivä, kun minua alkoi itkettämään.

Tässä onnistuneessa raskaudessa oli toki suuri huoli matkassa aiempien epäonnistumisten takia, mutta tuollaista tunnetta, että kaikki ei olisi hyvin, ei tullut.

 

[Doggo]

Takana myös aiempi raskaus, joka päättyi spontaaniin keskenmenoon. Nyt tästä hoitoalkuisesta raskaudesta en pystynyt yhtään iloitsemaan, kävin varhaisultrassa jossa näkyi sykekin. Siltikään en suostunut uskomaan. Halusin mennä uuteen ultraan jo pari päivää edellisen jälkeen, mutta mies sanoi että "se ei mitään muuta" No varasin ajan 2 viikon päähän, sopivasti joulun jälkeen.

Mitä lähemmäs joulua mentiin sitä epävarmempi olo tuli. Koko joulu meni suoraan sanottuna vit....ksi, koska itkeä vollotin ja olin varma että jokin on vialla. Oli varmasti minun ja miehen paskin joulu koska en voinut puhua, hymyillä enkä jaksanut edes esittää miehen perheelle. Sniikisti kuitenkin joulun välttelin varalta jouluruokia, vaikka tiesin sen oleva turhaa.

Vihdoin varhaisultra (2) koitti ja todettiin lopettaneen kasvun melkein heti edellisen ultran jälkeen.

Summasummaarum, Jokin outo tunne ja huoli, joka paisui ajoittain niin suureksi että tuli hiljaisina kyyneleinä poskille, tai hysteerisenä pikaitkuna.

 

[Jadine]

En kyllä aavistanut yhtään mitään. Ensimmäinen (onnistunut) raskaus oli myös todella oireeton. Silloin pelkäsin keskenmenoa ihan hirveästi, ja vasta joskus raskauden puolivälissä uskalsin ajatella, että vauva voi tosiaan syntyäkin. Alkuraskaudessa oli ruskeaa turhuvuotoa, ja olin varhaisultraan mennessä ihan varma, että alkio on kuollut, mutta niin vain sydän sykki ja muutenkin raskaus meni hyvin.

Tällä kertaa oli ihan täysin samanlaista kuin ensimmäisessä raskaudessa, ei juuri oireita ja taas tuhruvuotoa, mutten osannut olla huolissani, kun viimeksi oli ihan samanlaista. Nyt olin päättänyt, etten halua elää koko raskautta pelossa, kun viimeksi vaikutti jopa kiintymyssuhteen muodostumiseen, etten ollut raskausaikana uskaltanut kiintyä vauvaan. Siinä vaiheessa, kun saa kunnon plussan testiin, todennäköisyydet ovat kuitenkin sen puolella, ettei tule keskenmenoa. Oli ihan rento ja hyvä mieli, kunnes sitten varhaisultrassa 7+5 ei löytynyt sykettä, vain ruskuaispussi, ja hcg-mittauksessa sitten varmistui keskenmeno.

 

[Pikkupikkupikkunen]

Mulla on yksi varhainen keskenmeno takana. Taisi mennä kesken viikolla 7. En muista kyl tarkkaan, mut ihan alussa silti. Mulla oli siitä raskaudesta kyllä koko ajan vähän hankala olo, jotenki epämäärinen pelko et ei tästä tuu mitään. Mutta ei siis mitään oireita tms. Mistä ois fyysisesti aavistanu mitään.

Seuraavasta raskaudesta saatiin vauva ihan syliin asti. Siinä mielestäni ei ollu nii vahva epämääräisyyden tunne.. Jotenki suurimman osan ajasta tuntu et nyt onnistuu. Vaikka ei kaiken aikaa, pelkäsin keskenmenoo ja kohtukuolemaa ihan loppuun asti. Vielä sektio päivän aamunakin aattelin, et mitä jos se vauva on nyt vaan kuollu enkä oo yhtää huomannu. Herättelin puolisoa öisin pitkin raskautta kuuntelemaan mahaa, kuuluuko liikettä tai sykettä. Onneksi se aina tarkkaan etsi ja kuunteli, tiesi tietysti et se on mulle vaikea paikka. En uskaltanu ostaa mitää vauva asioita enne ku raskaus oli jo tosi pitkällä. Muistan ku pelkäsin aina ultraan mennessä, et paljastuu jotain kamalaa. Sit rakenneultrassa kysyttiin et mikä mieli. Minusta tuntuu, et kätilö ootti jotain vastausta et elämä on ihanaa ja hienoa nähdä vauva, olen innostunut. Sit ku vastasin vaa et pelottaa, nii hän ei oikein sanonu mitää ja sit hetken ultrattua jotenki tökerösti vähän minusta äkäisesti töksäytti vaan et nonii kaikki on kunnossa, mitäs sinä siinä pelkäät enää. Raskaudesta pitää nauttia. ihan ku se ois ollu joku miun tietoinen päätös

Luulen että mielikuvat noista olotiloista johtuu vaa siitä et ensimmäinen raskaus loppu nii aikasi ettei siinä kerenny viel tulla sitä pientäkään uskoa. Meillä oli yritystä takana parisen vuotta ja raskaudet sai alkuna letroilla. Molemmissa raskauksissa oli haastetta uskoa siihen ja varsinkin uskoa omaan kehoon, että se osaisi toimia kunnolla.

 

[Evergreen]

Mulla on kaksi keskeytynyttä keskenmenoa taustalla. Ensimmäinen keskenmennyt raskaus alkoi hieman yllättäen plussalla kp 22/34 (?). Oli siis ilmeisesti lyhyempi kierto, mutta tosiaan, menkat olivat alkaneet 3kk aikaisemmin edellisen synnytyksen jälkeen, joten ei ihme että koko kroppa on vähän sekasin vielä. Ennen plussaa ulos tuli peukalon pään kokoinen hyytymä, joten jotenkin osasin arvata, ettei kaikki ole hyvin. Soitin neuvolaan, jossa kehottivat tekemään raskaustestin 2-3vk päästä. Jos vielä positiivinen sitten, niin varaan aikaa. Kolmen viikon päästä testi oli positiivinen, mutta noita hyytymiä ja rusehtavaa vuotoa oli kuitenkin tullut jonkun verran lähes viikon ajan tuosta plussasta. Vuoto alkoi sitten arviolta rv 6 uudestaan, rusehtavaa, ei hyytymiä. Koko tämän ajan olin tosi epäuskoinen, että raskaus voi jatkua. Heti samana päivänä kun kävin neuvolassa niin alkoikin selkäsärky. Siitä vahvistui ajatus ettei tässä käynyt hyvin. Pääsin terveysaseman kautta Naistenklinikalle ultraan, jossa todettu keskeytynyt keskenmeno viikoilla 8+3, tässä vaiheessa raskausviikkoja 10+. Lääkkeellinen tyhjennys sitten ja uutta yritystä kehiin kun keho on palautunut.

Seuraava plussa puoli vuotta myöhemmin kp. 35, eli normaalimpi kierto ja plussa heti vahva. Nyt halusin luottaa siihen, että hyvin menee. Neuvola varattiin ja raskaus sujui, ei vuotoja. Pahoinvointia, Mutta, sitten oireet loppuivat rv 9+0 kun seinään. Vuotoa tuli joskus rv 10+ ihan vähän selkäsäryn kanssa, joten siitä taas osasin aavistaa, mutta en halunnut uskoa. Ultrassa rv 11+ todettu keskeytynyt keskenmeno rv 8+5.

Ajattelin, että onneksi tuli jotain merkkejä, ettei ihan puskista tullut. Nyt jos tämä nykyinen alkuraskaus on mennyt kesken, niin ei kyllä ole mitään signaaleja siitä. Toivotaan ettei näin ole käynyt.

 

[Laurenski]

Mulla ei oo yhtään lasta, joten onnistuneeseen raskauteen en osaa verrata, mutta 2x kkm ja 1kpl tuulimunasta löytyy kokemuksia.

Eka kkm oli 2013/14, olin vasta 19 ja koko raskaus oli suuri shokki ja yllätys, tosin positiivinen sellainen. Jo muutama päivä positiivisen testin jälkeen tuli omituinen tunne, ettei kaikki ole hyvin. Jaoin tuntojani läheisilleni ja he lohdutteli, että on normaalia tuntea niin, ja että ihan varmasti kaikki on hyvin. "Pian pääset varhaisultraan ja näet itsekin, että kaikki on hyvin"... Tunne ei jättänyt rauhaan, mutta jotenkin pakotin itseni uskomaan muita, koska "tietäväthän he äiteinä varmasti paremmin". No, koitti varhaisultra; piti olla 9+?, vastasi 6+?, ei sykettä, diagnoosi keskeytynyt keskenmeno. Oli mennyt kesken juuri niinä päivinä, kun tuli tunne, ettei kaikki ole hyvin. Siitä alkoi melkoinen helvetti (2 lääkkellisen tyhjennyksen yritystä, 2 kaavintaa. Tää kokemus oli kamala ja aivan oma pitkä tarinansa, joten siitä lisää kenties jossain toisaalla joskus). Summa summarum: vaisto tiesi.

Toisena kokemuksena oli tuulimuna joskus 2016 tienoilla. Tää oli vaistojen osalta melkoinen, joskin en tiedä oliko "hedelmöittymisineen" kaikkineen vaisto aivan oikeassa joka jutussa, mutta ihmeellisen tarkka se joka tapauksessa oli! Eli tietyn seksikerran päätteeksi tuli tunne, että tästä alkaa raskaus. Sanoin sen miehellekin. Ei tullut menkkojen myöhästymien yllätyksenä. Olin jotenkin tosi tyyni ja sanoin miehelle, että "tehdään nyt testi, mutta lasta tästä ei tule, on sellainen tunne". Testi oli melko haalea positiivinen, ja jotenkin tuntemuksien sekä vaiston perusteella spekuloin ääneen, että "aika hailakka on. Kaikki ei oo hyvin, eikä tunnu että oisin raskaana. Voiskohan olla tuulimuna tai jotain". Varhaisultrassa viikon parin päästä sanoin ultraajallekin, että epäilen jonkun olevan pielessä, lieköhän tuulimuna. Hän vahvisti tän parin minuutin päästä ja ihmetteli suuresti, miten aavistin ihan oikein.

Viimeisin kkm todettiin nyt 21/22 vuodenvaihteessa, oikeastaan uudenvuodenaattona. Tässäkin oli huonoja fiiliksiä ja voimakkaita pelkoja. En oo enää jokuseen vuoteen ollut tunteellisesti niin "auki" ja herkkä kuin aiemmin elämässäni olin, joten vaisto/intuitio minkään suhteen ei ole ihan samassa terässä, kun joskus oli. Käytiin kahdessa varhaisultrassa, joissa näkyi sykkeetkin, mutta silti pelko, epävarmuus ja ahdistus vaivasi. Samalla kuitenkin valoin itseeni vahvaa uskoa, että "höpöhöpö se kesken ole mennyt, kun sykkeetkin kerran on nähty, hysterisoin vain turhaan". Kolmanteen ultraan oli kuitenkin päästävä.. Siellä ei sitten enää sykettä ollutkaan.