Kerroin tästä raskaudesta molempien vanhemmille ensimmäisen neuvolakäynnin jälkeen rv 7-8. Anoppilan sakki onnitteli ja olivat innostuneita. Ei tietenkään niin paljoa mitä silloin, kun kerrottiin esikoisesta.
Minulla on ollut aina vaikeuksia puhua vanhempieni kanssa. He ovat aika hiljaisia, isälle on helpompi puhua kun tämä vastaakin jotain kun puhuu. Äiti on vähän sen oloinen, ettei se edes kuuntele... Eikä juuri kommentoi mihinkään. Kun kerroin vanhemmilleni esikoisesta, niin ei tullut mitään onnitteluja, ei kyselyjä voinnista tai lasketusta ajasta. Ei mitään. Pelkäsin nytkin kertoa vanhemmilleni toisesta vauvasta, kun ensimmäiselläkään kerralla ei tullut mitään iloista vastaanottoa.
Äitini on ollut 17 vuotias kun on alkanut odottamaan minua. Asiasta ei ole koskaan puhuttu, mutta luulen että olen ollut -ei toivottu- lapsi. Vanhempani eivät asuneet silloin edes yhdessä ja äidillä oli koulu kesken. Ja epäilystäni lisää se, että pikku veljeni on minua 7 vuotta nuorempi, etteivät he ole halunneet toista lasta pian minun jälkeen. Itse olin kuitenkin jo 22-vuotias kun aloin odottaa esikoistani, mutta luulen että minun raskauteni sai äidin muistelemaan omaa raskausaikaansa. Koskaan en keskustellut äitini kanssa minkälaiset hänen raskautensa olivat olleet. Se ei tuntunut mitenkään luonnolliselta. Anoppini kanssa kyllä verrattiin neuvolakortteja ja keskuteltiin kaikkea raskauteen liittyvistä asioista.
Nyt kun tästä uudesta raskaudesta oli tarkoitus kertoa vanhemmilleni, he tulivat käymään isäni vanhempien kanssa, joten en sitten viitsinyt heidän kuullen vielä kertoa raskaudesta. Lähetin sitten vain tekstiviestin äidilleni illemmalla, että oli tarkoitus nyt viikonloppuna kertoa, että meille on tulossa toinen vauva, mutten viitsinyt kertoa mummun ja vaarin kuullen. Kerroin lasketun ajan ja mitä neuvolassa sanottiin yms yms. Jäin jännityksellä odottamaan mitä äiti vastaa. Koko illan odotin turhaan.
Vasta seuraavana päivänä illalla äidiltä tuli vastaus. Tämä ei ollut "kerennyt" vastata aikaisemmin, kun piti olla töissä ja käydä lenkillä. Äiti oli päässyt 3:lta töistä ja viesti tuli vasta 8:n maissa illalla, niin tuskin tämä oli kuitenkaan viittä tuntia lenkkeillyt. Vastauksena oli vain: "Noh sehän oli mukava uutinen... Joo... Saat sitten itse kertoa niille."
Vanhempani kävivät meillä kyläilemässä ja jos kerroin jotain raskauteeni liittyvää, isä vain vastasi. Äiti ei puhunut mitään.
Niskapoimu-ultran jälkeen lähetin viestin anopille ja äidille, ja kerroin mitä ultra-reissulla sanottiin. Anoppi vastasi samantien, vaikka oli töissä, että mukava kun kaikki oli kunnossa. Äiti ei vastannut mitään, vaikka oli kotona. Eikä vastannut seuraavana päivänäkään. Eikä sitä seuraavana. Ei ollenkaan.
Päätin, etten kerro enää äidille mitään, jos tämä ei itse kysele mitään.
Minulla on aivan ihanat appi-vanhemmat. Anopille on helppo puhua kaikesta ja tämä kuuntelee. Olen kuitenkin ollut vain 14 vuotias, kun olen alkanut seurustelemaan mieheni kanssa ja nyt olemme olleet yhdessä 10 vuotta, niin mieheni vanhemmat ovat minulle todella läheisiä. Monesti anoppi onkin sanonut, että olen alkanut niin nuorena kulkemaan heillä, että olen heille kuin oma tyttö.
Kyllä varmasti omat vanhempanikin välittävät, he eivät ehkä vain osaa näyttää sitä...? Mutta...
Tulipas nyt avauduttua tänne...
Yhdelle työkaverille ja kahdelle hyvälle ystävälle olen kertonut toisesta vauvasta. Ja innolla on otettu uutinen vastaan. Pomolle en ole töissä vielä kertonut, ajattelin ensi kuun aikana kertoa, kun masukin varmaan alkaa kunnolla näkymään.
Minulla on ollut aina vaikeuksia puhua vanhempieni kanssa. He ovat aika hiljaisia, isälle on helpompi puhua kun tämä vastaakin jotain kun puhuu. Äiti on vähän sen oloinen, ettei se edes kuuntele... Eikä juuri kommentoi mihinkään. Kun kerroin vanhemmilleni esikoisesta, niin ei tullut mitään onnitteluja, ei kyselyjä voinnista tai lasketusta ajasta. Ei mitään. Pelkäsin nytkin kertoa vanhemmilleni toisesta vauvasta, kun ensimmäiselläkään kerralla ei tullut mitään iloista vastaanottoa.
Äitini on ollut 17 vuotias kun on alkanut odottamaan minua. Asiasta ei ole koskaan puhuttu, mutta luulen että olen ollut -ei toivottu- lapsi. Vanhempani eivät asuneet silloin edes yhdessä ja äidillä oli koulu kesken. Ja epäilystäni lisää se, että pikku veljeni on minua 7 vuotta nuorempi, etteivät he ole halunneet toista lasta pian minun jälkeen. Itse olin kuitenkin jo 22-vuotias kun aloin odottaa esikoistani, mutta luulen että minun raskauteni sai äidin muistelemaan omaa raskausaikaansa. Koskaan en keskustellut äitini kanssa minkälaiset hänen raskautensa olivat olleet. Se ei tuntunut mitenkään luonnolliselta. Anoppini kanssa kyllä verrattiin neuvolakortteja ja keskuteltiin kaikkea raskauteen liittyvistä asioista.
Nyt kun tästä uudesta raskaudesta oli tarkoitus kertoa vanhemmilleni, he tulivat käymään isäni vanhempien kanssa, joten en sitten viitsinyt heidän kuullen vielä kertoa raskaudesta. Lähetin sitten vain tekstiviestin äidilleni illemmalla, että oli tarkoitus nyt viikonloppuna kertoa, että meille on tulossa toinen vauva, mutten viitsinyt kertoa mummun ja vaarin kuullen. Kerroin lasketun ajan ja mitä neuvolassa sanottiin yms yms. Jäin jännityksellä odottamaan mitä äiti vastaa. Koko illan odotin turhaan.
Vasta seuraavana päivänä illalla äidiltä tuli vastaus. Tämä ei ollut "kerennyt" vastata aikaisemmin, kun piti olla töissä ja käydä lenkillä. Äiti oli päässyt 3:lta töistä ja viesti tuli vasta 8:n maissa illalla, niin tuskin tämä oli kuitenkaan viittä tuntia lenkkeillyt. Vastauksena oli vain: "Noh sehän oli mukava uutinen... Joo... Saat sitten itse kertoa niille."
Vanhempani kävivät meillä kyläilemässä ja jos kerroin jotain raskauteeni liittyvää, isä vain vastasi. Äiti ei puhunut mitään.
Niskapoimu-ultran jälkeen lähetin viestin anopille ja äidille, ja kerroin mitä ultra-reissulla sanottiin. Anoppi vastasi samantien, vaikka oli töissä, että mukava kun kaikki oli kunnossa. Äiti ei vastannut mitään, vaikka oli kotona. Eikä vastannut seuraavana päivänäkään. Eikä sitä seuraavana. Ei ollenkaan.
Päätin, etten kerro enää äidille mitään, jos tämä ei itse kysele mitään.
Minulla on aivan ihanat appi-vanhemmat. Anopille on helppo puhua kaikesta ja tämä kuuntelee. Olen kuitenkin ollut vain 14 vuotias, kun olen alkanut seurustelemaan mieheni kanssa ja nyt olemme olleet yhdessä 10 vuotta, niin mieheni vanhemmat ovat minulle todella läheisiä. Monesti anoppi onkin sanonut, että olen alkanut niin nuorena kulkemaan heillä, että olen heille kuin oma tyttö.
Kyllä varmasti omat vanhempanikin välittävät, he eivät ehkä vain osaa näyttää sitä...? Mutta...
Tulipas nyt avauduttua tänne...
Yhdelle työkaverille ja kahdelle hyvälle ystävälle olen kertonut toisesta vauvasta. Ja innolla on otettu uutinen vastaan. Pomolle en ole töissä vielä kertonut, ajattelin ensi kuun aikana kertoa, kun masukin varmaan alkaa kunnolla näkymään.