Moon Pohojanmaalta ja ikää mittarissa parisen napakymppiä. Valkolakin sain vetää tänä keväänä päähäni käytyäni lukion neljässä vuodessa. Ammatteja, jotka kiinnostaisi löytyy muutama: muotisuunnittelija, kääntäjä, yrittäjä ja syyttäjä ja opintoja jatkankin syksyllä englannin, oikeustieteen ja viestinnän parissa avoomessa yliopistossa ja ensi vuonna jos lapsi suo niin pääsykokeet kutsuu ainakin englannin kielen kääntäjän merkeissä. Rakastan tanssimista (ja urheilua muutoinkin), kirjoottamista, valokuvausta, läheisten kanssa hengaamista, muotia ja listaa vois jatkaa aikalailla ikuisuuksiin saakka. Mun elämäni ylläpitäjiä on Jesse Christ (kyllä: uskon mutta oon kaukana tiukkapipoosesta akasta + muutakin elämää löytyy eli oon vähän tälläänen omalla laillani uskova -käyn baareissa, kiroolen, harrastan esiaviollista seksiä ja niin edelleen mutta usko on se tärkein mulle), oma mies, Espanja (=toinen koti Suomen lisäksi), läheeset ja harrastukset. Ja nyt tietenkin tää kasvava huvikumpu.
Miehen kanssa ollaan pidetty yhtä sellaaset reilu 1,5v mutta eipä se yhteiselon vuosien määrä suhteen laatua kerro, kumpikin meistä kun totesi heti ensi tapaamisella että tuossa on se nainen/mies, jonka kanssa haluaa viettää koko loppuelämänsä. Kyllä sen vain jotenkin tietää ja tuntee kun on tavannut Sen Oikian. Hän on mua kuutisen vuotta vanhempi, vakituusessa työssä ollut jo useamman vuoden. Kihloista, naimisiin menosta ja perheen perustamisesta oli ensimmääsen kerran puhetta viime vuoden syksyllä jolloon kumpikin totesi että haluaa toisen kanssa kaikkia niistä mitä ei ole aiemmissa suhteissa ajatellutkaan. Alkukeväästä päätettiin, että kesämmällä vois viettää kihlajaasia kun kelitkin on suotuusammat mitä talvesta olis ollut ja kesäkuun neljäs päivä sormukset laitettihin sormiin ja nyt 31.7. olis kihlajaaset tiedossa. Naimisiin ollaan menossa mutta luulempa että ajankohtaista sellaanen olis useamman vuoden päästä kun kuitenkin koko loppuelämä aikaa niin kyllä sitä naimisiin vielä keritään ilman sen suurempaa hoppua.
Tuolloon kun puhuttiin perheen perustamisesta jossain vaiheessa ja mies mainaasi haluavansa isäksi joku päivä niin sanoin sen sille ettei sellaanen pakosti olisi mun kropallani mahdollista (osa teistä onkin voinut jo lukea aloittamani keskustelun "syömishäiriö&raskaus" mutta teille, jotka ette ole niin tässä tiiivistettynä: anoreksiahelvettiä mulla on takana 7 pitkää vuotta ilman parantumista vieläkään ja tän sairauden ansiosta mun kroppani onkin aikalailla kaput ja hedelmällisyys nollassa -eikä mulla siis pitänyt olla ikinä mahdollistakaan tulla raskaaksi näin paskalla elimistön jamalla kun mikään ei toimi enää niin kuin kuuluisi, menkoista ei oo ollut oikeastaan vuosiin tietoakaan ja viimeksi huhtikuussa mun ulkomuotoni oli kuulemma luuta ja nahkaa, anorektinen vaikka silloin otetussa kuvassa olinkin jo muutaman kuukauden ollut raskaana ja tuolloin hakeudun hoitoonkin sillä en halunnut kuolla tähän). Mies vaan totesi siihen, että voihan sitä aina adoptoida ja sitä rataa.
Noh: huhtikuun lopussa saatiin tietää tästä meidän pikkuruusesta ihimeestä ja todellinen ihme tää lapsi on -mulla kun ei ikinä pitänyt koko raskaaksi tuleminen olla fyysisesti mahdollistakaan ja siksi tää uutinen tulikin niin olan takaa ja sulattelua kesti parisen kuukautta. Äiteekin hoitoalan asiantuntijana totesi kun kerroin "ehkä se tuli pelastamaan sun hengen" ja niin tää todellakin tuli sillä nyt on pakko syödä eikä enää näännyttää itseään ja mä haluaisin kovasti uskoa, että tässä on mun mahdollisuus viimein ja vihdoin yrittää parantua ja päästää irti anoreksiasta. Neuvolassa ja äitiyspolilla on myös aivan ihania ihmisiä töissä sillä oon ihan avoomesti kertonut anoreksiasta ja siitä että edelleen on sairas ja ne tarjoaa siellä kaikkea mahdollista apua jos haluan ottaa vastaan. Huolissaan tietenkin ollaan sillä paino on kuulemma vieläkin liian alhainen (raskausviikolla 21+2 mennään) ja painoa mulle sais kuulemma kertyä rutkastikin eikä haittaisi vaikka synnytyksen jälkeen suurin osa jäiskin mulle itelleni.
Valitettavasti myös riski keskenmenosta on suuri aina synnytykseen saakka -kiitos anoreksian pilaaman elimistöni mutta me niin rukoillaan, että kaikki sujuisi hyvin. Ja kaikki onkin sujunut hyvin lukuunottamatta muutama viikko takaperin olleita supistuksia, jotka kesti useemman tunnin ja jouduttiin lähtemään ensiavun kautta äitiyspolille. Kaikki meistä pelästyttiin kuoliaiksi sillä se riski mun kropallani saada keskenmeno todellakin on suuri mutta Luojan kiitos kaikki oli hyvin: sikiö hengissä ja istukka kunnossa. Viimeistään tuo sai mut yrittämään entistä enemmän paranemista ja se toi myös esille sen miten kovasti oikeasti haluaa perheen miehen kanssa ja miten paljon tätä suurta ihmettä kasvavassa huvikummussa rakastaakaan. Mä haluan uskoa siihen, että kun kerran tälläänen ihme on suotu niin ei sitä voida olla poiskaan ottamassa.
Kaikkihan lapset on ihmeitä sillä mikään raskaus ei ole itsestään selvyys. Omalla kohdallani osaan arvostaa tätä äärettömästi sillä lääketieteen mukaan näin ei olisi koskaan pitänyt olla mahdollista tapahtua mun anoreksian pilaamalla elimistölläni -mutta onneksi lääketiedekin joutuu välillä myöntämään senkin, että ihmeitä tosiaan tapahtuu, näitä äärettömän positiivisiakin!
Huh huh, kun tuli pitkä tilitys -toivottavasti jaksatte lukia tän [:)] Enivei: tsemppiä ja voimia kaikille odotteluun!
