Kaduttaa

[käyttäjä43va]

Heippa toverit.

Päädyimme mieheni kanssa tekemään lapsen melko hätäisen harkinnan jälkeen ja olen alkuraskauden aikana katunut useasti tekoamme. Tuntuu kuin elämä päättyisi tähän ja ettei tunnelin päässä olisi laisinkaan valoa. Miten tulen pärjäämään henkisesti ja fyysisesti nämä yhdenksän kuukautta ja sen jälkeiset 18-vuotta? Raskausviikkoja on nyt takana reilu 13 ja ajattelin viimein kysäistä teidän muiden tulevien äitien tuntemuksia. Tätä ja muita foorumeita lukeneena tuntuu siltä, että nämä tuntemukset ovat kamala tabu. Ihan kuin raskaana olevan naisen elämä olisi pelkkää ruusuillatanssimista, rakkautta ja ihania tuntemuksia.

T. Hukassa oleva

 

[Viima]

Hei,

kyllä mun molempiin alkuraskauksiini kuului kammottava määrä epäilyksiä ja myös ahdistunutta oloa. Eka raskaus tuli melko yllättäen ja vaikka olin (olen) vakituisessa suhteessa ja mies iloitsi raskaudesta (molemmista), oli mielessä monenlaisia epäilyjä. Ahdistusta aiheutti myös ekan kohdalla ajatus siitä että raskaudesta piti kertoa sukulaisille ja työpaikalla. Nyt odottamani toinen lapsi oli suunniteltu, mutta silti alkoi kaikenlaiset epäilykset ja katumusmielikin siinä alkuvaiheessa taas nousemaan. Lähinnä pohdin että oliko fiksu ajoitus ja että jaksetaanko me vai ei. Väitän että mun kohdalla molemmissa alkuraskauksin epäilyskohtauksissa oli kyse hormonimyrskystä, koska heti kun raskaus alkoi olla ekan komanneksen ohi, kaikki ne tuntemukset loppuivat ja alkoi onnellisuuden aika. :)

Tsemppiä sulle!! Kukaan muu ei voi tietää kuitenkaan mitä sun sisälläsi myllertää ja mikä on oikeinteidän parisuhteessa ja teidän elämässänne kuin sinä ja te itse. Mutta siis, ahdistus voi johtua myös hormoneista.

Viima rv 18+4

 

[AIR]

Hei! Ihanaa että kirjoitat rehellisesti tuntemuksistasi. Itse olen pyöriskellyt samanlaisten tunnetilojen kanssa. Raskaus tuli minulle täytenä yllätyksenä, sillä olen jo kolmen vuoden ajan syönyt ehkisypillereitä täysin säännöllisetsi. Lapsen isän kanssakaan en seurustele, leikimme kyllä kauan aikaa ns. "kissa ja hiiri-leikkiä" mies asuu muutaman sadan kilometrin päässä, jonka vuoksi en koskaan suostunut seurustelu-suhteeseen kuvitellessani välimatkan liian pitkäksi. Mies kuitenkin kovasti yritti olla elämässäni ja minä hänen, kunnes raskaus-uutiseni sai miehen vaikenemaan ja loppujen lopuksi katoamaan elämästäni kokonaan. Olen siis täysin yksin tämän "vahinko-raskuateni" kanssa, jota kuitenkaan en enää pidä vahinkona, päätinhän minä pitää lapsen. Joskus minulle kuitenkin tulee sellainen tunne, että olen pilannut elämäni, ettei minusta ole kasvattamaan lasta. Tunnen olevani todella yksin, vaikka tukiverkkoja ympärilläni on. Mietin millaista elämäni olisi jos olisinkin päätynt aborttiin. Toisina päivinä taas olen ihan innoissani, tunnen sisälläni pienet hennot liikkeet ja vatsakumpuni on kasvanut, sisälläni on joku, jota minä aion rakastaa enemmän kuin ketään muuta. Ja jolle minä koitan olla se kaikkein paras äiti. Surullisinta tässä on vain se, että lapsella ei todennäköisesti tule olemaan isää. Minä kun aina haaveilin niistä prinsessa saduista, omasta talosta, miehestä ja lapsista. Mutta minä olen valintani tehnyt ja minä pärjään. Nyt rv 18+2

Tsemppiä sinne päin! Ja toivottavasti raskaus alkaa tasaantua ja tuntua oikealta. Hienoa kuitenkin että päädyit pitämään lapsen, olen kuullut että abortti joka tapauksessa kaduttaa jossain vaiheessa toisin kuin pidetty lapsi.

 

[Marriku 17+2]

Heippa!

Luulen kyllä että noi tuntemukset on melko yleisiä. Itelläni on ollu vauvakuume jo 18-vuotiaasta saakka (nyt 25) ja nyt olen vihdoinki löytäny kumppanin jonka kanssa olimme molemmat halukkaita ja valmiita tekemään lapsen. Raskautuminen kävi nopeasti ja olimme kummatkin onnellisia. Jossakin vaiheessa kuitenkin huomasin myös miettiväni olenko sittenkään tehnyt oikean ratkaisun ja olenko valmis kaikkeen. Uskon kuitenkin että kun alkaa huomaamaan muutoksia kehossaan ja itsekin vielä totuttelee ajatukseen raskaudesta ja lapsesta niin tulee myös kyseenalaistavia ajatuksia asiasta. Mutta ehkä se kuuluu osaksi kasvua äidiksi, ja mielestäni on tervettä ajatella asioita kaikista näkökulmista ja kyseenalaistaa itseään. Tällä tavalla ottaa kaikki asiat huomioon ja kasvaa äitiyteen. Uskon että ajatuksesi helpottaa pian ja nautit raskaudestasi ja päätöksestäsi. Tietysti asiaan kyllä vaikuttaa se että parisuhde on kunnossa ja vakaalla pohjalla. Hyvä että kuitenkin puhut asiasta. Tosin itse huomasin että mieheni ei ymmärtänyt murehtimistani ja luuli että olen sitä mieltä etten haluakkaan lasta vaikka kyseessä oli hormoneista johtuvaa ajatuksenjuoksua. :D Nyt en voi sanoa että katuisin hetkeäkään päätöstäni/päätöstämme. Olen onnellinen enkä malta odottaa syyskuuhun jotta saamme oman palleron syliin!

Tsemppiä jatkoon! :)

 

[Ramsi]

Tutun kuuloinen tunne ja meidän raskaus sai vielä kaikenlisäksi alkunsa lapsettomuushoitojen jälkeen eli todella yrityksen kautta! Silti alkuraskaudessa mietin, että mihin hemmettiin sitä on ryhtymässä ja olikohan tässä nyt mitään järkeä ja ja ja... Mutta ohihan se tunne meni sitten, kun raskaus eteni :)
Seuraava samanlainen hormonimyrsky oli sitten, kun tultiin lapsen kanssa kotiin. Vauva itki enkä osannut tehdä yhtään mitään ja olin välillä todella epätoivoinen, että ei minusta ole äidiksi! Itkin miehelle, että en minä osaa en minä tiedä mitä pitää tehdä ja taisin jopa sanoa, että en minä tätä halua. Mies oli siinä vaiheessa järjen ääni ja totesi, että kyllähän sinä osaat, ei ole vaihtoehtoja.
Nyt vauveli on jo reilu 5 kk ikäinen ja päivääkään en vaihtaisi pois! Rakastan lasta enemmän kuin mitään elämässäni olen koskaan rakastanut! Totta kai tulee päiviä ja hetkiä, että hermo palaa ja pinna kiristyy, mutta kun saa sen yhden leveän hampaattoman hymyn niin äiti on taas kiepautettu vauvan pienen sormen ympärille :)
Tsemppiä ja voimia, kyllä ne ajatukset siitä tasaantuu. Tuossa kohtaa voit huoletta ajatella, että "en minä oikeasti näin tunne, ne on ne hormonit!"

 

[Emmuliini]

Moi.Niin täälläkin olo oli kaksi jakoinen kun tuli plussa. Mut kun kapalonsain 3pv:. jälkeen syliin niin seli oli sit sydämmen vientii en vaihtais poies vaik, hermot menee kun on vaavi pikkaisen koliikkinen ja napatyrä ei sitä helpota.Taitaa kanssa huudella hampaitakin.Mutta aamul kun pikkanen huutaa nälkää ja pullon kanssa meet niin saat maailman parhaan hampaattoman hymyn jokellusten saattelemana.Mutonjo kiedottu sormen ympärikun kutsu huutokäyniin tää mamski juoksee.
mut kyllä se loppuu kohta ja kaikilla onpi hauskaa.

 

[käyttäjä43va]

Itsellänikin olo rupeaa helpottamaan kun viikot lisääntyy. Nyt on käynnissä viikko 16 ja olen tuntenut ensimmäisiä kertoja tulevan pikkusen liikkeitä. Sekös on varsin ihanaa.

Kiitos vieläkaikille vastauksista ja ymmärryksestä. On ihana saada noin kannustavia kommentteja!

T. Ei enää niin kadoksissa.

 

[Gampela]

Raskausaika ei ollut itsellenikään mitenkään helppo. Huoli ja stressi painoi. Mitä enemmän viikot alkoivat käymään vähiin, alkoi elämänsuuri muutos ja vauvan syntymä myös pelottamaan. Pelkäsin, että entäpä jos en olekaan tarpeeksi hyvä äiti. En osannut nauttia raskausajastani. Kadutti ja pelotti.

Mielestäni nuo ovat aika inhimillisiä tunteita näinkin suuren asian edessä. Huoli, stressi ja katumus kuitenkin haihtui tyttäreni syntymän jälkeen. Uskokaan siis pois, vaikka alku onkin vaikeaa, niin lopussa kiitos seisoo! :)