Heippa kaikille!
Ilmoittaudun nyt itsekin mukaan jo näin aikaisessa vaiheessa. Meinasin ensin odotella tämän ensimmäisen kolmanneksen loppuun, että oltaisiin turvallisemmilla vesillä, mutta yritän nyt päästä taikauskoisuudestani eroon, kesken kait tuo menee jos on mennäkseen...
Takana kolme raskautta, joista viimeisin päättyi onnellisesti, kaksi ensimmäistä kesken. Km:t keskeytyneitä, eli paljastui yllätyksenä niskapoimu-ultrassa. Tokassa raskaudessa kävin varhaisultrassa, kaikki oli kunnossa, sydän sykki ja kokoa normaalisti ja gynekologi jo onnitteli. Harvoin kuulemma menee enää kesken, jos sydän on nähty lyömässä... En siis tässä raskaudessa enää aio varhaisultraan mennä, tuntuu jotenkin turhalta.
Pitkä tulee kyllä olemaan odotus np-ultraan! Puolisen vuotta ollaan jo tätä toista yritetty ja nyt kun tärppäsi, niin ei oikein uskalla innostua. Muilla varmaan samanlaisia fiiliksiä? Antaisin aika paljon, jos osaisin olla se rento odottaja ja luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Itse alan välittömästi hyppiä seinille, plussauksen jälkeen jätin ravintolassa jälkiruuan syömättä, kun en muistanut saako liivatetta syödä...???(En tiedä vieläkään) Monelle muulle ei varmaan tule mieleenkään...
Phuuh, olihan taas mukava vähän vuodattaa. Miestä jännittää/ahdistaa odottelu myös selkeästi, joten en viitsi hänelle määräänsä enemmän vuodattaa ja kavereille/perheelle ei mies halua kertoa, ennen kun voidaan olla vähän varmempia onnistumisesta. Joten ihanaa, että on edes joku paikka, missä pääsee pohtimaan ja kuulemaan muiden samassa tilanteessa olevien kuulumisia! :D