Joskus odottaminen saattaa pelottaakin

[kyfi]

Kaiken toivoo menevän hyvin ja pyrkii ajattelemaan uhkien sijaan mahdollisuuksia, mutta aina se ei onnistu.

Kesäkuun odottajien muissa keskusteluketjuissa on noussut huoli siitä, että negativisten asioiden tai pelkojen puiminen niissä voi laskea onnellisesti ja rauhassa odottavien fiilistä - joten ajattelin perustaa erillisen, johon voi ilmaista huolet ja murheet, ehkä saada vähän vertaistukeakin :)

 

[kyfi]

Oikeastaan tarve tälle ketjulle tuli jo (kohdallani) aikaisemmin, ennen kuin keskustelu positiivisesti & negatiivisesti raskaana olevista oli edes virinnyt. Kammoan nimittäin olla täällä palstalla, enkä ole edes uskaltanut mihinkään ketjuun kirjoittaa olevani raskaanakaan...

Kävin eilen ultrassa, koska epäilin keskenmenoa. Vuotoa tai muita selkeitä oireita ei ollut, ainoastaan pistävä kipu alavatsalla, joka muistutti edellisestä kesken menneestä raskaudesta. Kipu oli ihan sama, kuin päivänä, jona raskaus (myöhemmin) todettiin menneen kesken (ja keskenmenon sittemmin keskeytyneen, eli sain tiedon vasta myöhemmin). Se ei ollut yhtä kovaa, joten tunsin oloni typeräksi halutessani heti lääkäriin. En vain voinut sille mitään: en halunnut olla enää turhaan raskaana, en halunnut enää saada uutista viikkoja tapahtunutta myöhemmin...

Minulla on ollut 2,5 raskautta (yksi oli vain kemiallinen, siitä puolikas), mutta ei yhtään lasta. En siis osaa ihan heti tässä vaiheessa edes uskoa, että niitä tulisi nytkään. Tiedän kuitenkin, ettei pelkääminenkään mitään auta. Siksi päätin eilenkin mennä ultraan. Jossa alkio mitattiin muutaman päivän luulemaani vanhemmaksi (7+5). Kuka tahansa järkevä olisi tässä vaiheessa iloinen ja rauhoittuisi. Minä en osannut kuin alkaa laskea, että hedelmöitys on siinä tapauksessa tapahtunut aivan kierron alussa, eihän siinä vaiheessa irronnut munasolu voi olla elinkelpoinen...

Tätä tämä nyt näemmä on, jatkuvaa pelkäämistä. Ja siksi siis tämä ketju, ehkä jollain muullakin on mielessä muutakin kuin lastenrattaita ja perhosenkuvia. Valitettavasti.

 

[Xena]

Mä olen törmännyt tähän ilmiöön aiemminkin ja kirjoittelin heinäkuussa ajatuksiani tältä "toiselta puolelta" http://xenantaistelut.vuodatus.net/lue/2013/07/rutto

Itse en suostu näitä keskusteluja lukeneena liittymään näihin hehkutusryhmiin (vaikka olenkin taas raskaana), sillä jotkut tuntuvat ahdistuvan kun joku pelkää ja muistuttaa olemuksellaan muita siitä, ettei kaikki aina vaan mene hyvin.

Pitäisi aina muistaa, että ihmiset käsittelevät näitä asioita eri tavalla ja tilaa pitäisi antaa. Itse koen peloista puhumisen todella tärkeänä enkä ymmärrä miksi keskenmenoista sun muista pitäisi vaieta ja niitä hävetä.

Tästä syystä ainoat foorumit, joilla pyörin, ovat sellaisia, joissa keskenmenon jälkeen raskautuneet puhuvat uusista raskauksistaan. Ymmärrystä tulee joka tuutista eikä kukaan tule sanomaan, että lopeta jo valittaminen ja nauti raskaudesta... :) Olo on heti vähän parempi kun löytyy ihmisiä, jotka ymmärtävät.

Tsemppiä sinulle uuteen raskauteen! Itselläni ei ole tämäkään raskaus mennyt kuten Strömsössä, ultrattu on tässä alkuraskauden aikana jo kolmasti, ensi viikolla neljäs (jos sinne asti pääsen, sanoo pessimisti joka ei halua pettyä). Ja sama meno jatkunee jos raskauskin jatkuu.

 

[suviiit]

Se on kun ei sille pelontunteelle voi mitään. Mun mielestä saa hehkuttaa, mutta pitää myös saada puhua peloista ja mieltäpainavista asioista. Hyvä että aloitit tämän ketjun. :)
Toivon oikein paljon tsemppiä teidän raskauksiin peloista huolimatta! :)

 

[Satsuma*]

Omalta kohdaltani tuosta listasta puuttuu vaihtoehto: Olen, mutta siitä huolimatta otan rennosti tämän raskauden suhteen. :)

Eiköhän me kaikki pystytä täällä juttelemaan niin niistä iloisista kuin pelottavistakin ajatuksista. Sitä vartenhan nämä palstat on, että saa niin vertaistukea kuin "hehkutuskavereita". En itse kokenut mitenkään negatiiviseksi sitä viestiä positiivisemman hengen tavoittelusta, lähinnä koin sen itse tsempiksi kaikille. Mutta toki, pelot ovat sallittuja ja ymmärrettäviäkin, en sillä tätä sano. :)

 

[kyfi]

Hyvä ehdotus, Satsuma, olisin mielelläni lisännyt vaihtoehtosi kyselyyn, mutta joko sitä ei voi muokata jälkikäteen tai en vain osaa :)

En itsekään kokenut positiivisemman hengen tavoittelua negatiivisena. Halusin vain tarjota 'jokaiselle jotakin', eli ketjun, jossa huonommistakin asioista voi jutella vapautuneesti ilman, että pelkää "huonontavansa ilmapiiriä" tms. muille odottajille.

Sen verran on kuitenkin pakko keskustelua kommentoida, että minä tai muutkaan negatiivisemmistakin asioista juttelevat eivät ole kommentoineet (tietääkseni) positivisteille heidän hehkutuksensa häiritsevän tai haittaavan omaa odotustaan, joten toivoisin toki samankaltaista tilan antamista vastavuoroisesti

Sekä tukea että hehkutuskavereita tarvitaan, sovitaan, että tästä ketjusta saa ainakin noita ensimmäisiä ja melko varmasti jälkimmäisiäkin.

Omasta pelokkuudesta voin todeta, että eilen illalla olin lähes ahdistuksen lamaannuttama, tänään olen onnistunut keksittymään muihin asioihin ja lähes unohtanut (!) koko raskauden. Hyvä päivä siis menossa = )

 

[suviiit]

Itseasiassa tuli hieman sellanen olo, että uskallanko ennää kirjottaa mittää, jos lietsoan vaan negatiivisuutta. Vaikken missään nimessä ole sellaista halunnut! Vaikka en itsekkään kokenut sitä negatiivisena, mutta silti tuli sellanen apua -olo :D Ja olen täysin samaa mieltä kyfin kanssa :)

Mukava kuulla, että ollut hyvä päivä! :)

 

[masunasukki12&14]

MUA AHDISTAA! Tänään ollut kauhea ahdistus päällä siitä et miten helvetissä tuun pärjäämään kahden vaippasankarin kanssa :/ ehkä tää helpottaa vielä mut nyt tällanen fiilis...

 

[Satsuma*]

^Kuulunee asiaan! Meillä on uhmaikä aika voimakkaana päällä ja toisinaan tulee sellainen olo, että miten ihmeessä sitä selviää kun tähän lisätään lähes kaiken huomion tarvitseva vauva... Mutta asioilla on kai tapana järjestyä. :)

 

[Hilppi14]

Nyt löytyi minullekin sopiva ketju. Onhan tämä nyt ihan älyttömän jännittävää touhua... Edellinen raskaus päättyi keskenmenoon 5/2013. Nyt ollaan päästy jo pitemmälle kuin silloin (viikkoja nyt 8+1), mutta vieläkään ei osaa täysin rentoutua.

6+4 käytiin varhaisultrassa ja nähtiin syke, mikä oli tietysti suuri helpotus ja helpotti keskenmenon pelkoa joksikin aikaa. Tällä viikolla on kuitenkin tullut jonkin verran ruskeaa tuhruvuotoa, mikä pisti taas jännittämään. Tänään oli sitten pakko käydä uudestaan ultrassa hakemassa mielenrauhaa ja onneksi siellä oli edelleen kaikki hyvin. Lääkäri näki siellä vuodon aiheuttavan "materiaalin", epäili että se oli istukan muodostumisessa ylijäänyttä tavaraa. Nyt siis taas helpottuneemmin mielin!

Lääkäri sanoi tänään ihanasti, kun sanoin että onhan tämä vähän hassua tällä tavalla panikoida, niin hän oli sitä mieltä, että ei raskauteen tarvitsekaan pystyä suhtautumaan pelkästään järjellä ja jännittämättä, vaan on ihan normaalia huolehtia. Oli kiva kuulla ihan asiantuntijan suusta, että omat tunteet on ihan tavallisia, eikä mitään hysteeristä hermoilua :)

Ja löytyy sitä jännittämisen lisäksi iloakin! Mm. aina aamuisin, kun yököttää iloitsen siitä, että raskaus muistuttaa olemassaolostaan. Ilmeisesti mun pahoinvointi ei ole pahinta mahdollista laatua, kun siitä pystyy iloitsemaan

Tsemppiä kaikille muille jännittäjille!

 

[Viiviliini]

Mua on alkanu stressaa tämä oireiden vähäisyys. Tiiän ettei se mitään meinaa, mutta pelottaa silti. Kaksosia odottaessani mulla oli varmastikin semmoiset keskimääräiset oireet (ei olisi niiden perusteella edes aavistaa kaksosia, sen verran lievät). ehkä siis nyt jos/kun yhtä odottaa, sillä tuo oireiden vähäisyys selittyy.

Jos vain ylimääräistä olis, juoksisin jo ultraan yksityiselle.

Pitää vaan jaksaa odottaa ja toivoa parasta, pelko lapsensa menettämisestä taas on suuri.

 

[suviiit]

Muakin pelottaa tää oireiden vähäisyys. Mulla ei oo oikeestaan muuta kuin rinnat on arat iltaisin. Sekin on vähentynyt, mutta ei loppunut kokonaan. Yhesti on kunnolla repäissy oikeelta puolen. Eipä oikeestaan muuten ookkaan mahatuntemuksiakaan, ehkä hieman painen tunnetta iltaisin.
Toisaalta, tänään on vasta 6+0 viikot, että vielähän tässä ehtii niitä saamaan. Sekä maaliskuussa keskenmenneessä raskaudessa oireet loppu ku seinään ennenkö vuoto alko. Eli siinä mielessä hyvillä mielin myöskin.

 

[Hilppi14]

Minä olin kans ihan alkuraskaudesta huolissani oireiden vähyydestä, oikeastaan ekat oireet (aamuyökkäys) tuli tässä raskaudessa vasta 7+0. Ja edelleen oireet on lieviä. Mutta eipä sillä tosiaan pitäisi olla merkitystä, jos oireet on alunperinkin vähäisiä, eikä lopu yhtäkkiä.

 

[Pihla]

Mulla on nyt viimepäivät ollut sellainen olo kuin ei raskaana olisikaan. No alussahan tässä mennään. Salaa kyllä toivon niitä pahoinvointeja, niin tuntuisi enemmän raskaana olevalta. Ainoa oire nyt on ollut aamuisin päänsärky ja illalla alavatsan tuntemukset. Ja nännit kipeytyi pari päivää sitten, jee. :) Vaikka nuo alavatsan kivut kuuluvatkin asiaan, niin kyllä ne silti pistää joka kerta jännittämään. Mulla kun alkoi keskenmeno vähitellen voimistuvilla alavatsakivuilla ja sen jälkeen vuodolla, niin nyt kyllä tulee kuulosteltua tarkkaan, että ovatko ne alavatsan kivut ns. hyviä vai huonoja kipuja.

Varhaisultra reilun viikon päästä 6+2, jos siellä on kaikki kunnossa niin jos sitten rentoutuisi. :)

 

[lambi]

Kyllä tätä kauhu-osiotakin tarvitaan! on se niin monelle meistä olennainen osa tätä odotusta. Itsellä kaksi ensimmäistä odotusta meni puhtaasti positiivisissä mielin, ei edes kuvitellut keskenmenon mahdollisuutta (siinä ymmärrän hyvin niitä, jotka ei halua kuullakaan näistä kauhuskenaarioista.) mutta yksi iso menetys rv 17, oli kuollut jo viikkoja aiemmin- sai kyllä tulevat odotukset varpailleen. Kaikki oli jo ultrassa todettu "olevan hyvin" ja tunsin liikkeitäkin (siis kuvittelin). Kyllä loppui usko omiin tuntemuksiin!
olen käsitellyt kaikkia pelkoja selkeästi unissa- kaikenkokoisia sikiöitä oon niissä synnytänyt moniin paikkoihin. Nyt oli uni jossa ekassa ultrassa kolmosista kaksi oli jo kuollut ja yksi vielä riutui henkihieverissä (en siis odota kolmosia, kunhan uneksin)-
Viiviliinin kaksosten menetys toi vuolaasti kyyneleet silmiin. Voi vaan kuvitella millaista vuoristorataa uusi raskaus mielessä aiheuttaa.

Meillä menetyksestä on jo vuosia, ja kipu menetyksestä on helpottanut semmoiselle muistoasteelle- mutta kyllä sitäkin lasta sydämessään aina kantaa ja juuri siitä kokemuksesta ammentaa paljon voimaa ja kasvua omaan elämään. Eikä missään vaiheessa ole enää seesteisen varma odottaja- iloitsee tästä heltkestä tämän uuden idun kanssa, mutta ei tiedä varmaksi mitään.
Tulevaisuudensuunnitelmia on vaikea tehdä vauvan suhteen- mitään varusteitakaan en ole hankkinut kuin vasta viimemetreillä, ellei vasta syntymän jälkeen. Mies osaa selvästi suunnitella tulevaa ihan eri mielellä, vaikka surussa yhtälailla aikanaan tarpoi.
Iloa se ei poista millään lailla, mutta samalla sitä ikäänkuin jo valmiiksi luopuu-äh, vaikea selittää mutta ymmärtänette kyllä.

Nytkin jotenkin toivoi, että vuotaisi nyt vaan pois niin loppuisi pähkäily ja olisi taas elämä selkeää- mutta viikkojen karttuessa se muuttuu tuokin ajatus.

Oi että on naisen elämä monimutkaista ja mahtavaa! Voikaa paksuuntuvasti kanssaihmiset!

 

[Viiviliini]

Kyllä mietittiin miehen kanssa,hätiköidäänkö, kun kaksosten syntymästä oli kulunut vain 3kk kun tätä Rusinaa päätettiin alkaa hankkimaan. Mietin sitä edelleen että mennäänkö liian kiirreellä eteenpäin - surutyö kuitenkin taatusti kesken vaikka pahin toki takana. Toisaalta taas tuntuu että kun kuitenkin lasta haluaa, miksi pitäisi jäädä odottamaan jotain tiettyä aikaa. Mäkään en mikään nuori enää oo, joten mahdolliset ongelmat raskaudessa ei ainakaan vähene, päinvastoin.

Epävarma olo kaiken kaikkiaan. Alkuraskauden ultraan en pääse kunnan puolelle (selvisi perjantaina), ennenaikainen synnytys ja siitä muodostunut pelko ei riitä syyksi. Höh. Epävarmuutta ja pelkoa lisää tää tulehduskierre - peräjälkeen hiiva, sitten bakteerivaginoosi ja taas on jotain oireista päätellen. Ei lisää luottamusta raskauden normaaliin kulkuun moiset. Onneksi niistä ei hoidettuna pitäisi olla vaaraa.

Ja onneksi oon tämmönen peruspositiivinen tapaus, että yritän ainakin uskoa että tällä kertaa se nyytti kotiinkin saadaan.

 

[lambi]

Meilläkin lääkäri "käski" odottamaan kolme kiertoa kaavinnan jälkeen ennen uutta yritystä, mutta niin vaan oma luonto pakottautui uuteen raskauteen heti yhden kunnon kierron jälkeen. Kaipuu raskauteen ja elävään lapseen oli niin hirvittävän syvä-että ymmärrän vallan hyvin tuon tilanteenne. eihän sitä mitään saa jos ei yritä..
Surutyötä voi ihan hyvin tehdä samalla kun odottaa uutta elämää, ihminen kyllä sopeutuu. Surun, pelon ja tuskan tuntemuksilla ei onneksi keskenmenoa aiheuta!
Toivottavasti saatte tulehdukset hallintaan että pääsisi sen asian osalta mielenrauhaan- pidä tiukasti optimismista kiinni!

 

[Liinu2013]

Heinäkuun puolelta kurkkaan. Ihana keskusteluryhmä. Jokainen saa avoimesti kertoa tunteensa - pelätä. Itse teen joka päivä raskaustestin tai kaksi, vertailen viivoja ja pelkään.. 11raskaus ja 2synnytystä.. 1rypäleraskaus, 6alkuraskauden keskenmenoa ja tänä kesänä kohdunulkoinen, joka ehti tuhota oikean munatorven ja vasen todettiin tukossa olevaksi. Silti RASKAANA!! Koska onnellinen ja hengitän?


Sent from my iPhone using Vau Foorumi mobile app

 

[kyfi]

Hurja raskaustausta kyllä, Liinu2013. En tarkoita taivastella, vaan lähinnä, että hienoa miten jaksat yhä olla noinkin positiivisen oloinen - vaikka pelottaakin. Omat keskenmenot tuntuvat vähäiseltä tässä rinnalla, mutta niin kai se on, ettei yhtäkään kesken mennyttä raskautta voi vähätellä. Onnea uudesta raskaudesta, toivotaan parasta ja pelätään rauhassa, jos siltä tuntuu :)

Olen saanut omat pelot pysymään jotakuinkin poissa, lähinnä ultran avulla. Kävin vielä uudestaan (lääkärin ehdotuksesta, kun näki miten ahdistunut olin alkuraskauden ultran jälkeen, enkä mm. halunnut ilmoittautua neuvolaan enää turhan takia... Sama lääkäri totesi viimeksi keskeytyneen keskenmenoni ja tiesi siis taustani) 9. viikolla. Sikiö oli kirinyt tahtia entisestään ja mitattiin nyt 5 päivää alkuperäistä arviota isommaksi. Eilen sitten soitin viimein neuvolaan - kai se on alettava uskoa, että raskaana ollaan ja ehkä tämä ei menekään kesken.

Pelko ei siis ole nyt päälimmäisenä mielessä, lähinnä sellainen realistinen odottava olo. Ehkä tulee, ehkä ei, en mahda lopputulokselle tässäkään vaiheessa mitään. Toivon, että olo säilyy. En kuitenkaan usko, että osaan täysin rentoutua missään vaiheessa, mutta se lienee normaalia sekin.

 

[Lylli]

On tämä kyllä yhtä vuoristorataa. Välillä koen suorastaan pakokauhun hetkiä, välillä olen tyven ja varma. Minulla ei ole tunnetta että jokin olisi vialla, vaan minulla on pelko että jokin on vialla. Varattiin aika yksityiselle toiseen varhaisultraan (12.11) sillä välillä tuntuu että np-ultraan on niin pitkä aika (28.11). Kai sitä jotain varmuutta hakee. Että sydän jaksaa vielä lyödä ja että Taavetti siellä vastaisi viikkojaan. Totesin miehelleni että olen tyytyväinen taas sen hetken ultran jälkeen, jonka jälkeen alkaa taas armoton pohtiminen siitä että onkohan kaikki hyvin.

Ärsyttää oma pää. Olen taipuvainen muutenkin yliajattelemaan, tässä sitä ollaan kunnon sopassa ittensä kanssa! Olen todella tunneherkkä ollut viimeiset pari päivää, itken ilosta ja surusta, ihan ajattelematta. Sitten kun miettii näitä syntyjä syviä vielä niin johan alkaa silmät hikoilemaan!