Jos haluat kolme lasta, olisi pitänyt aloittaa jo kun olit 23v 🫢

[Kyfi7]

Mutta siis minun tulkinnan mukaan se tarkoittaa että 1/4 jää ilman kolmatta lasta? Siihenhän taas voi vaikuttaa paljon se, miten tiheästi niitä lapsia yritetään saada (odotetaanko 6 vuotta seuraavan yrittämistä, vai heti perään seuraavat). Eikös tuon mukaan vielä 32-vuotiaana aloittavista 90% saa kuitenkin yhden lapsen mikä on yhtä hyvä luku kuin 23-vuotiaana. Voin kyllä tulkita ihan väärinkin tuota

Näin tuo kaavio kyllä kertoo eli 30 vuotiaana aloittava yli 90 pros todennäköisyydellä saa sen yhden lapsen ainakin. Ite sain ekan 32v ja tokan 36v, joten jos sen kolmannen haluais niin luulisi sen vielä saavan (mut ei kyl meinattu).

Ihanne ikä ois musta tässä yhteiskunnassa se 25-27 ehkä niin sit ois jo joku koulutus tai ehkä töitä. Ja mahdollisesti löytänyt sen sopivan kumppanin ja molemmat kypsyneempiä

 

[Selah]

Ehkä mun pohdinta tuosta seurakuntakasvatuksesta ja miesten myöhäisestä kypsymisestä ei nyt osu kohdilleen, toiset vain on mielenkiintoisia persoonia Kuitenkin jotain parisuhdeopetusta voisi automaattisesti kaikille olla, en tosin tiedä mitä kautta ja missä iässä.

Itse kyllä valmistuin 23v ja mulla olisi silloin ollut vakipaikka ja monta vakipaikkaa senkin jälkeen aina kun muutettu. Että monella tuossa vaiheessa on asiat ihan balanssissa. Omakotitalo, koira ja miehelle työ josta sai palkkaa tosin hankittiin tuolloin kun olin 28v

Nyt myös kun yritän tulkita tuota kuvaajaa, niin onko siis kuitenkin niin että todennäköisyys kolmen lapsen saamiselle on vielä 75%, jos aloittaa 31-vuotiaana ensimmäisen yrittämisen? Sehän on minusta aika hyvä prosentti! :D

En myöskään ihan ymmärrä tuota. Aloitin 32v ensimmäisen lapsen yrittämisen, niin tarkoittaisikohan se sitä että on 90% mahdollisuus 1 lapseen, 80% 2 lapseen ja 70% vielä 3 lapseen. Eli ihan hyvä mahdollisuus vielä kolmeenkin? Ehkä tuolla kaaviolla halutaan näyttää tuota jyrkkää laskua 75% -> 50% ja miten se tulee eri iässä Luen tuota nyt niin että jos vielä haluaisin kolmannen ja aloittaisin sen yrittämisen 37v niin sillekin on vielä 75% mahdollisuus.

 

[Selah]

Ihanne ikä ois musta tässä yhteiskunnassa se 25-27 ehkä niin sit ois jo joku koulutus tai ehkä töitä. Ja mahdollisesti löytänyt sen sopivan kumppanin ja molemmat kypsyneempiä

Tästä oon samaa mieltä, että ehkä tuo 23v on vähän liian nuori tämän ajan kulttuurissa. Mutta olisko vähän niin, että jos ei tuohon 25v mennessä ole alkanut lapsia miettiä niin menee helposti sinne 30v+ kun elämä alkaa vilistä eteenpäin huomaamattaan. Mulle kävi vähän näin, yhtäkkiä vaan tajusin etten olekkaan "nuori" vaan ihan jo "aikuinen".

Tiedän monia jotka on ehtinyt opiskelut ja työuran luomaan vaikka lapset onkin saatu nuorina. Ja mikä ihmeen ihanne se on että naiset on miesten kanssa tasoissa työmailmassa, kun naiset on kuitenkin niitä äitejä. Joudun itseni kanssa kokoajan taistelemaan ja selittelemään että on oikeasti arvokasta olla lapsen kanssa kotona. Nimenomaan se syy omalle töihinmenon kaipuulle on joku tunne merkityksellisyydestä. Nyt tuntuu että olen yhteiskunnalle taakka (vaikka oikeasti panostan tasapainoisen lapsen kasvatukseen) ja oma työ kun olisi ihan hyväpalkkaista esimiestehtävää niin se jotenkin tuntuu "arvokkaammalta". Siis miksi vaikka kouluttautumattomat suurperheiden kotiäidit nähdään vain sen huonon koulutuksen kautta, eikä sen työn kautta mitä on tehneet niiden lasten kanssa. Heille pitäisi antaa kunnioitusta, ei väheksyntää. Joku näissä asenteissa on vinksallaan.

 

[+-+]

Hyvin ehti saada viisi vaikka eka syntyi hieman sen jälkeen kun täytin 26.

 

[Metsäkaiku]

Ihanne ikä ois musta tässä yhteiskunnassa se 25-27 ehkä niin sit ois jo joku koulutus tai ehkä töitä. Ja mahdollisesti löytänyt sen sopivan kumppanin ja molemmat kypsyneempiä

Mun korvaan tää kuulostaa kans jotenkin realistisemmalta iältä. 23-vuotiaana voi olla just ja just valmistunut korkeakoulusta. En siis tarkoita, että kaikkien tulisi korkeakoulu käydä, vaan ihan suhteellisuuden kannalta se on aika nuori vielä.

Mä tuun olemaan 33v kun esikoinen syntyy. En koe itseäni erityisen vanhaksi, vaikka tiedän että tilastojen valossa en oo ihan nuorin ensisynnyttäjä :D Mutta paljon on vaikuttanut itselläkin se oikean kumppanin löytyminen. Aloin teininä seurustelemaan ja se suhde kesti 7 vuotta. Hänen kanssaan ei kyllä lapsista sinällään haaveiltu, koska oltiin kuitenkin nuoria ja elämä kesken. Sen jälkeen olin usean vuoden yksin, mikä oli kyllä ihan tosi hyvä. Nykyisen aviomiehen kanssa ruettiin nopeasti puhumaan lapsista, mutta oltiin yhtä mieltä ettei ihan vielä. Mä oon ite kasvanu vähävaraisessa perheessä, ollaan asuttu ahtaasti enkä oo aina saanut harrastaa. Itselle ollut ainakin selvää, että jos joskus haluan/saan lapsen, niin haluan hänelle erilaisen elämän kuin mitä olen itse saanut. Nyt ollaan onneks tilanteessa, johon koen että lapsi on tervetullut. Ollaan onnellisesti naimisissa, meillä on molemmilla hyväpalkkaiset vakityöt ja kiva oma koti, jossa riittävästi tilaa.

Tiedostan, että on ihan keskustelu erikseen, mitä lapsi oikeasti tarvitsee että voi kasvaa onnellisessa perheessä, eikä vanhempien palkka tai kodin neliöt sitä määritä. Ja tietenkin kaikki tilanteet voi aina muuttua. Nämä on kuitenkin itselle tärkeitä asioita, että pystyn omalle lapselle tarjoamaan elämän, jota en itse saanut :)

 

[Mur]

Sen verran haluan vielä pohtia tuota esiin nostettua että nyky-yhteiskunnassa alle 25-vuotias olisi liian nuori saamaan lapsia henkisen kypsymättämyyden takia. Olisiko tilanne kuitenkin niin päin, että koska nykyään lapsia ei saada nuorina niin sitä henkistä kypsymistä ei tapahdu niin nopeasti? Itse nimittäin koen vanhemmuuden kasvattaneen minua eniten oman elämäni kokemuksista. Jos en olisi saanut esikoista "nuorena" niin tämä henkinen kasvu olisi varmasti lykkääntynyt koska niin pakottavaa tarvetta itsensä ja oman toimintansa tarkasteluun ei olisi tullut. Ja meillä myös miehellä vanhemmaksi tuleminen laukaisi niin sanotusti itsetutkiskelun ja sen myötä tietynlaisen henkisen kasvun.

 

[Kyfi7]

Sen verran haluan vielä pohtia tuota esiin nostettua että nyky-yhteiskunnassa alle 25-vuotias olisi liian nuori saamaan lapsia henkisen kypsymättämyyden takia. Olisiko tilanne kuitenkin niin päin, että koska nykyään lapsia ei saada nuorina niin sitä henkistä kypsymistä ei tapahdu niin nopeasti? Itse nimittäin koen vanhemmuuden kasvattaneen minua eniten oman elämäni kokemuksista. Jos en olisi saanut esikoista "nuorena" niin tämä henkinen kasvu olisi varmasti lykkääntynyt koska niin pakottavaa tarvetta itsensä ja oman toimintansa tarkasteluun ei olisi tullut. Ja meillä myös miehellä vanhemmaksi tuleminen laukaisi niin sanotusti itsetutkiskelun ja sen myötä tietynlaisen henkisen kasvun.

Ei varmasti kaikki ole henkisesti epäkypsiä alle 25v. Ite oisin varmaan ollu jo 15v henkisesti tarpeeksi kypsä (mut senpä takia varmaan opiskelin siitä seuravat 14 vuotta) mut tuo on myös totta et jos sen lapsen saa nuorena niin sekin kypsyttää (toisia ja varsinkin äitejä).

 

[Suski75]

Suomessa suurin ongelma on ylenmäärin pidennetty lapsuus. Nythän istutaan erilaisissa kouluissa lähes kolmikymppiseksi asti ennen kuin hankitaan vakituinen työpaikka ja asetutaan aloilleen. Koulua pitäisi kutistaa sen verran, että yleishyödylliset opinnot on tehty 15-16-vuotiaana ja ammattiin valmistuu viimeistään 18-vuotiaana. Eli korkeakouluun 16-vuotiaana ja ylempi korkeakoulututkinto valmiiksi 22-23-vuotiaana olisi paras.

Perheen perustaminen tulottomana opiskelijana opiskelija-asunnossa ilman työkokemusta ei oikein ole realistista.

 

[Pilkki24]

Mutta siis minun tulkinnan mukaan se tarkoittaa että 1/4 jää ilman kolmatta lasta? Siihenhän taas voi vaikuttaa paljon se, miten tiheästi niitä lapsia yritetään saada (odotetaanko 6 vuotta seuraavan yrittämistä, vai heti perään seuraavat). Eikös tuon mukaan vielä 32-vuotiaana aloittavista 90% saa kuitenkin yhden lapsen mikä on yhtä hyvä luku kuin 23-vuotiaana. Voin kyllä tulkita ihan väärinkin tuota

Oho, nopeasti katsoin väärin. Mutta minusta se on silti aika vähän. 37-38 vuotiaana siis enää 3/4 saa edes sen yhden. Onkohan tuo luomuna vai sisältääköhän myös hoitoalkuiset?

 

[Ainuska]

Musta tää on vähän harhaanjohtava oletus, että pitäisi olla vakituinen työ, pitkä parisuhde, omistusasunto yms. ennen lapsia. Miksi ajatellaan, että varsinkaan pieni lapsi tarvisi hirveästi kaikkea? Tärkeintä on vaan, että vanhemmat on sitoutunut lapsen hyvinvointiin ja sen voi toteuttaa aika pienilläkin rahallisilla resursseilla. Omalla kohdalla noista on toteutunut vaan pitkä parisuhde, kaikki muu on ollut kesken, kun oon opiskellut pitkän kaavan kautta ja miehelläkin jäi opiskelut kesken ja päätyi matalapalkka-alan töihin. Oon aikalailla onnellinen, että oon opiskeluaikana hankkinut muksut, koska on ollut mahdollisuus olla pidempään lasten kanssa kotona samalla opiskellen ja ollaan totuttu valmiiksi ihan peruselämään ja pärjäilty vähällä. Esim. kotihoidontuki ei kovin paljoa opintotuesta eroa. Oon kokenut, että lapsilisät kattaa pienten lasten vaippa- ja vaatekulut ihan hyvin. Suosittelen siis opiskeluaikana lasten hankkimista, vaikka ajan henki ei siihen kannustakaan. xD

Omassa kuplassa oon todennut, että naiset haluaisi aiemmin ja enemmän lapsia, mutta miehet haraa vastaan. Miksi perhe-elämä pelottaa miehiä niin paljon eikä lapsia haluta? Tilastojenkin mukaan 35-vuotiaista miehistä puolet on lapsettomia, mikä on tosi iso luku! On jotenkin iso tragedia, että ennen naiset joutui saamaan lapsia, vaikkei olisi halunnut, mutta nykyään taas aika monella tilanne on se, että lapsia haluttaisiin ihan valtavasti, mutta niitä ei "saa" hankkia, koska ei synny parisuhteessa yhteisymmärrystä lapsiluvusta. Ongelmansa kutakin.

 

[IiJa-99]

Sen verran haluan vielä pohtia tuota esiin nostettua että nyky-yhteiskunnassa alle 25-vuotias olisi liian nuori saamaan lapsia henkisen kypsymättämyyden takia. Olisiko tilanne kuitenkin niin päin, että koska nykyään lapsia ei saada nuorina niin sitä henkistä kypsymistä ei tapahdu niin nopeasti? Itse nimittäin koen vanhemmuuden kasvattaneen minua eniten oman elämäni kokemuksista. Jos en olisi saanut esikoista "nuorena" niin tämä henkinen kasvu olisi varmasti lykkääntynyt koska niin pakottavaa tarvetta itsensä ja oman toimintansa tarkasteluun ei olisi tullut. Ja meillä myös miehellä vanhemmaksi tuleminen laukaisi niin sanotusti itsetutkiskelun ja sen myötä tietynlaisen henkisen kasvun.

Komppaan kyllä tätä. Itse sain esikoisen 24v ja ehdottomasti paras asia siltäkin kannalta, että on tullut ”pakosta” kasvettua henkisesti ja elämän arvomaailma samalla muuttunut paljon paremmaksi!
Minun kavereita ja sisaruksia on tullut vanhemmiksi 20-vuotiaana, osa jopa alle ja ovat kyllä loistavasti kasvaneet vanhemmiksi niinkin nuorina!

 

[Vargynja]

Ikäkeskusteluun: Minähän sain esikoisen 22-vuotiaana. Yritys oli alkanut jo 20-vuotiaana. En kokenut enkä koe olleeni liian nuori. Mutta toki me kaikki olemme erilaisia ja toisaalta äidiksi tuleminen kyllä kasvattaa. Ehkä myös pitkään opiskelu tosiaan pidentää nuoruutta, kuten @Suski75 sanoi. Opiskelija ehkä kokee olevansa elämäntilanteen vuoksi vähemmän valmis vanhemmaksi. Ja no, kuten todettua, se opintotuilla soluasunnossa sinnittely ei ole mitenkään optimaalisin tilanne hankkia lapsia. Itse olin valmistunut ammattikoulusta 18-vuotiaana ja mennyt naimisiin 19-vuotiaana. Saman miehen kanssa olen yhä nyt 33-vuotiaana.

Tässä opiskelijat ei hanki lapsia keskustelussa kyllä unohtuu tuo, ettei kaikki opiskele 30-vuotiaaksi. Ammattiin voi valmistua jo 18-19 -vuotiaana eikä kai kaikki mene siitä suoraan seuraavan asteen opintoihin?

 

[Pilkki24]

Tässä opiskelijat ei hanki lapsia keskustelussa kyllä unohtuu tuo, ettei kaikki opiskele 30-vuotiaaksi. Ammattiin voi valmistua jo 18-19 -vuotiaana eikä kai kaikki mene siitä suoraan seuraavan asteen opintoihin?

Ja sitten on meitä, jotka opiskelemme ruuhkavuosissa sitä korkeakoulututkintoa, kun mittari on lähempänä neljää- kuin kolmeakymppiä. Olisi muuten opiskelu töiden ohessa helpompaa, jos olisi muksu jo isompi.

Ja se täytyy kyllä sanoa, että tuosta opiskelusta saa vähän enemmän irti, kun on työkokemusta alla. On joku konteksti mihin opiskeltavat asiat sijoittaa.

Kyllä minä ymmärrän tietynlaisen varmuudenkaipuun (itsekin siitä kärsineenä), mutta elämä heittelee ihmisiä joka tapauksessa vähän miten sattuu. Haluaako sitten suuremman varmuuden siihen, että saa lapsia vai haluaako suuremman varmuuden sille, että mahdollisimman moni asia on vakaalla pohjalla mahdollisia lapsia varten. Kaikki meistä eivät voi saada kaikkea.

Itse liputan kyllä nuorena lasten tekemisen puolesta, vaikka aika vanhana (32v.] lapseni sain. Sisarusta ei meinaa lapselle kuulua millään ja taistelen muutenkin jatkuvasti pienen burn outin reunalla. Väitän, että raskaus olisi ollut helpompi ja tätä hullunmyllyä olisi jaksanut paremmin nuorempana! Toki talous on vakaammalla pohjalla ja varmasti olen monella tavalla viisastunut, mutta biologia tuntuu kuitenkin olevan nuorempien äitien puolella pääsääntöisesti.

 

[Pakkanen]

Nykyään nuoruutta eletään pidempään, eikä haluta tehdä lapsia välttämättä epävarmaan elämäntilanteeseen (esim. taloudellinen tilanne, työt ym.). Valitettavasti biologia sitten tulee jossain vaiheessa vastaan. Mäkin olin 30-vuotiaaksi asti satavarma, etten halua ollenkaan lapsia. Pelkkä ajatus vahingossa raskautumisesta ahdisti. Tapasin nykyisen puolisoni 32-vuotiaana ja sitä ennen lapsitoive oli hiljalleen alkanut tulla mieleen. Esikoisen sain 35-vuotiaana, ja nyt toivotaan, että saataisiin hänelle ainakin yksi sisarus. Äitini sai minut 43-vuotiaana, joten toiveissa on, että mullakin riittäisi aikaa vielä

 

[AnnMarii]

Mä luulen että mulla vähän oma historia vaikuttaa myöskin siihen että olen halunnut lapset nyt enkä joskus kun elämässä olisi ehkä kaikki ns. pakolliset palikat kohdillaan. Olen oppinut että elämä on elettävä nyt eikä ehkä huomenna, koska huomista ei ehkä ole. Karua, mutta valitettavasti totta. Samoista syistä olen ehkä ollut sitten keskivertoa kypsempi. Tätä en tosin tiedä, mutta parikymppinen voi kyllä olla jo hyvinkin vastuullinen aikuinen. Jokaisen haaveet ovat toki erilaiset ja se on ihan ok. Itse en ole halunnut riskeerata mahdollisuutta perheeseen kun siihen oli mahdollisuus. En tiedä johtuuko iästä vai tuurista, mutta lapset ovat saaneet ainakin helposti alkunsa. Kiitollinen olen oli syy mikä tahansa. Lapset sitten kulkevat muun elämän mukana. Ja ehkä en ole koskaan mieltänyt itseäni vain äidiksi en edes nyt kun olen ollut kolme vuotta kotiäitinä. Äitiyteen katoaminen on jotenkin tosi vieras ajatus. Eli sitä en ikinä pelännyt enkä siksi näe sitä rajoittavana asiana vaikka tottakai se tässä vaiheessa rajoittaa omaa ja myös yhtälailla miehen tekemistä kun lapset ovat vielä niin pieniä.

Ja meillä on toki helpottanut se että miehellä on ollut koko ajan vakityöpaikka eli sen puoleen rahaa on tullut vaikka eihän sillä yksin asuntoa osta tai lomamatkoja tehdä, mutta perus hyvää arkea ollaan eletty. Ja koska menot eivät olleet ehtineet kasvaa todella suuriksi niin mun kotona olo on ollut mahdollista. Toki rahaa voisi olla enemmänkin, mutta eivät tämän ikäiset lapset vielä paljon tarvitse.

 

[Yrttiteetä tekisi mieli]

Jos olisin kaksikymppisenä tehnyt lapsia, en usko että olisin pystynyt kasvattamaan lapset yhtä hyvin kuin nyt 10v myöhemmin, kun on enemmän järkeä päässä, parempi mielenterveys, rahaa ja resursseja.

Tämäpä, sen sopivan/suostuvaisen kumppanin vaikeuden löytymisen vuoksi. Tuntuu että parikymppisenä vielä opettelin tuntemaan itseäni ja reagointitapojani, ja nyt kun itsetuntemus on kasvanut ja osa nuoruuden tunnesolmuista on työstetty auki, ainakin kuvittelen että pystyn olemaan paljon tasapainoisempi/viisaampi vanhempi ja olettaisin sen myös vaikuttavan perheen dynamiikkaan ja kasvavan lapsen hyvinvointiin.

Tietty tässä kuuluu ehkä oma perfektionismi ja pelko virheiden tekemistä kohtaan, ja varmasti sitä nuorempanakin olisi lapsen kanssa selvinnyt jos olisi tullut aiemmin aloittaneeksi. Mutta epäilen että kumppanit olisi vaihtuneet aikanaan lapsesta huolimatta.

Sitoutumisvalmiuden vaikutuksesta lapsilukuun, mulla myös päinvastainen kokemus - olen saanut melko vahvasti kristillisen kasvatuksen, käynyt seurakunnan kerhoissa ja muissa. Ja vaikka esiaviollista seksiä ei meidän piireissä/enää minun ikäpolveltani mitenkään erityisesti tuomittukaan, olen mennyt jokaiseen parisuhteeseen ajatuksella että tässä pysytään ja olen valmis tekemään töitä suhteen jatkumisen eteen, minkä seurauksena suhteet on olleet melko pitkiä (enimmäkseen >5v). Kun näiden suhteiden kumppanit eivät ole olleet innokkaita perhettä perustamaan, tämä ei ollut minulle 20-30v syy alkaa etsimään uutta kumppania vaan jäin kiltisti odottelemaan että muuttavat mielensä kun vähän vanhenevat.

Vasta viimeisimmässä suhteessani (vähän yli kolmekymppisenä) otin puheeksi tosi aikaisin että biologinen lapsentekoikkunani muuten alkaa lähivuosina aika radikaalisti kapenemaan, eli seurustelun aloittamisen ehtona oli, että kumppani a) tietää haluavansa lapsia jossakin vaiheessa ja b) suostuu aloittamaan vakavan keskustelun aiheesta x vuoden sisällä yhteen muuttamisesta.

 

[Kyfi7]

Tämäpä, sen sopivan/suostuvaisen kumppanin vaikeuden löytymisen vuoksi. Tuntuu että parikymppisenä vielä opettelin tuntemaan itseäni ja reagointitapojani, ja nyt kun itsetuntemus on kasvanut ja osa nuoruuden tunnesolmuista on työstetty auki, ainakin kuvittelen että pystyn olemaan paljon tasapainoisempi/viisaampi vanhempi ja olettaisin sen myös vaikuttavan perheen dynamiikkaan ja kasvavan lapsen hyvinvointiin.

Tietty tässä kuuluu ehkä oma perfektionismi ja pelko virheiden tekemistä kohtaan, ja varmasti sitä nuorempanakin olisi lapsen kanssa selvinnyt jos olisi tullut aiemmin aloittaneeksi. Mutta epäilen että kumppanit olisi vaihtuneet aikanaan lapsesta huolimatta.

Sitoutumisvalmiuden vaikutuksesta lapsilukuun, mulla myös päinvastainen kokemus - olen saanut melko vahvasti kristillisen kasvatuksen, käynyt seurakunnan kerhoissa ja muissa. Ja vaikka esiaviollista seksiä ei meidän piireissä/enää minun ikäpolveltani mitenkään erityisesti tuomittukaan, olen mennyt jokaiseen parisuhteeseen ajatuksella että tässä pysytään ja olen valmis tekemään töitä suhteen jatkumisen eteen, minkä seurauksena suhteet on olleet melko pitkiä (enimmäkseen >5v). Kun näiden suhteiden kumppanit eivät ole olleet innokkaita perhettä perustamaan, tämä ei ollut minulle 20-30v syy alkaa etsimään uutta kumppania vaan jäin kiltisti odottelemaan että muuttavat mielensä kun vähän vanhenevat.

Vasta viimeisimmässä suhteessani (vähän yli kolmekymppisenä) otin puheeksi tosi aikaisin että biologinen lapsentekoikkunani muuten alkaa lähivuosina aika radikaalisti kapenemaan, eli seurustelun aloittamisen ehtona oli, että kumppani a) tietää haluavansa lapsia jossakin vaiheessa ja b) suostuu aloittamaan vakavan keskustelun aiheesta x vuoden sisällä yhteen muuttamisesta.

Tuli tästä mieleen et mä sanoin jo ekoilla treffeillä lasteni isälle et "haluan sit lapsen tai pari ja aikaa ei oo loputtomiin et jos ei se kiinnosta niin ei jatketa pidemmälle". Oltiin siis 30v ja olin puolta vuotta aiemmin eronnut 10v suhteesta, joten tiesin et enää ei oo aikaa treffailla miestä joka ei halua lapsia suht nopsaa. Siihen väliin olin viettänyt suunnitelmallisesti (koska 10v yhden kanssa takana, joka alkoi kakskymppisenä niin ei ollut montaa seksikumppania ollut) elämäni irtoseksikesän Tinderin yhdenillan juttujen kanssa, joten semmonenkin seikkailu oli nähty ja olin valmis sitoutumaan "lapsivankilaan"

Tuli mieleen myös tuo lapset ja opiskelu kontekstissa et ite tein esim väikkäriä niin et piti (tai siis sai) viettää paljon aikaa afrikassa ja saksassa niin en usko et lapsen kanssa oisin sitä pystynyt tekemään. Mut toki hyvin harva opiskelee niin et on paljon matkustettavaa. Kiitollinen olen kokemuksistani ilman lapsia ja siitä et biologia ei mua silti pettänyt ja dain ne lapsetkin kokea.