Jos en haluakaan enää lisää lapsia

[finnelina97]

Ketju lapsilukumäärän pohtimiseen. Miehen kanssa meillä oli pitkään haaveissa 2-3 lasta (itse ajattelin että 2, mies 3-4), itselleni tärkeintä kuitenkin että edes yksi rakas perheeseen tulisi ja katsottaisiin miten sujuu. Miehen kanssa ollaan oltu 10 vuotta yhdessä, aikaisemmin ei ikinä riidelty ja tosi onnellisia. Esikoinen on nyt 2kk vanha pikkuinen, ja ekat vauvaviikot on olleet raskaammat, kuin mitä olisin osannut odottaa. Vauvamme on ihana, helppo/sopeutuvainen ja terve, mutta synnytyksen jälkeen tuli monenmoista aikuisten ongelmaa mm. itselläni voimakas ahdistusreaktio, ja tosi hankalat univaikeudet ja riitaa miehen kanssa vastuunjaosta, vapaa-ajankäytöstä, kotitöistä, kommunikaatiosta jne. Jouduin luopumaan heti parissa viikossa imetyksestä oman pahan unettomuuden ja mielenterveyden ja perheen hyvinvoinnin suojaamiseksi. Ensimmäinen kuukausi oli niin raskas, että miehen kanssa tuli heti fiilis, että "never again". Saimme kuitenkin kaikki asiat sovittua, arjen rullaamaan, mies jäi suunniteltua pidemmäksi kotiin useammaksi viikoksi minun jaksamisen tukemiseksi, saimme apua ihanalta perhe- ja lapsipsykologilta, ja kokemus vahvisti parisuhdetta. Parisuhderintamalla asiat nyt hyvin.

Kuitenkin pienen vauvan kanssa vauvanhoito on molemmille miehen kanssa nyt aika epämieluisaa ja koemme sen tosi raskaaksi, kun ei ole oikein mitään rytmiä päivässä, koko ajan on tosi väsynyt, yöt on katkonaisia, itkevän vauvan lohduttelu ja tarpeiden arviointi on hankalaa kun yhteistä kommunikaatiota vauvan kanssa vasta opetellaan, omaa aikaa erittäin vähän, kanniskelu rasittaa selkää jne., mikä tietty oli odotettavissa ja kuuluu vauvaperheeseen ja on tilapäistä. Ehkä on vähän tabu jopa sanoa, ettei todellakaan nauti tästä, vaikka vauva onkin niin rakas, helppo, ja hyviä hetkiä myös on paljon joka päivä! Vauvanhoito vain tuntuu niin harmillisen rankalta ja itse siedän fyysisiä vaivoja (univaje, väsymys, epäsäännöllisyys, selkäsäryt jne) huonosti. Odotetaan innolla, että hän vähän kasvaa päivä päivältä! Uskon että vähän isomman vauvan ja taaperon kanssa rupeaa olemaan vähän helpompaa itselleni. Onneksi on myös isovanhemmilta lastenhoitoapua ja vertaistukea kaverilta!

Mielessä pyörii, haluammeko sittenkään yhtään enempää lapsia (eli uutta vauvavuotta)? Kestääkö parisuhde sen, onko arki enää silloin mukavaa? Jaksanko itse enää raskautta, synnytystä, kaikkia niihin liittyviä riskejä, uutta vauvanhoitorumbaa, monia kuukausia huonoja öitä? Molemmat miehen kanssa arvostetaan kiireetöntä elämää ja vapaa-aikaa, menisikö arki monen lapsen kanssa liian suorittamiseksi? Tällä hetkellä fiilis on vahvasti, että luultavasti emme halua enää tällaista vauva-aikaa enää uudestaan, tai jos vielä toista yritetään niin ainakin 3-4+v ikäerolla (lastenpsykologi myös suositteli psykologisesta näkökulmasta, että lapset huomioiden ainakin 3v ikäero olisi varhaiskehitykselle ja vuorovaikutukselle suositeltavaa). Itseäni voisi kiinnostaa myös esimerkiksi sijaisperheenä toimiminen, kunhan lapsemme on vähän isompi, näin voisimme jakaa rakkautta, turvallista kotiamme, ja saada elämään lapsen/lapsia ilman raskauteen ja vauva-aikaan liittyviä haasteita. Lastenpsykologi kertoi, että nykytutkimustiedon mukaan ainoana lapsena olemisesta ei ole mitään haittaa ja lapsi voi saada vertaissuhteita muita kautta elämäänsä kuin sisarukselta, tämä oli kiva/lohduttava tieto, ettei "paineita" sisaruksen tarjoamiseksi ainakaan tarvitse olla.

Onko muilla ollut samoja fiiliksiä, että haaveet useammasta lapsesta ovat muuttuneet ensimmäisen jälkeen kun "todellisuus iskee vastaan"?

 

[Kyfi7]

Vähän samoja fiiliksiä oli itellä, ehkä sillä erolla että se ei sinänsä vaikuttanut parisuhteeseen ja lapsi ei ollut helppo jos vertaan joihinkin muihin. Mutta esikoisen vauvavuotta voin kuvailla paskimmaksi vuodeksi ikinä ja ei ne vuodet sen jälkeenkään ole yhtään niin mukavia olleet kuin ennen lasta. MUTTA siinä 3 vuoden jälkeen helpotti, lapsi alkoi nukkua 9h yöt enimmäkseen yhteen putkeen, kommunikaatio on jo "ihmisen tasolla" ja ymmärrys siitä et lapsi on oikeasti ollut vaikea ja siihen on nyt saanut työkaluja miten sellaisen lapsen kanssa pärjää ja arki on kivaa ja seesteistä, kun on taas ollut aivokapasiteettia tutkia tietoa.

Ja siinä 3v kohdilla olikin sitten positiivista energiaa tehdä pikkusisarus. Joka on mun korjaava kokemus, koska vauva on helppo ja sain palata 2kk jälkeen töihin, koska vamhempainvapaa ei sopinut mun aivoille yhtään. Eli en voi kuin toivottaa tsemppiä vaikeisiin aikoihin, ehkä teillekin tulee paremmat ajat, kun vain rypee eteenpäin

 

[finnelina97]

Vähän samoja fiiliksiä oli itellä, ehkä sillä erolla että se ei sinänsä vaikuttanut parisuhteeseen ja lapsi ei ollut helppo jos vertaan joihinkin muihin. Mutta esikoisen vauvavuotta voin kuvailla paskimmaksi vuodeksi ikinä ja ei ne vuodet sen jälkeenkään ole yhtään niin mukavia olleet kuin ennen lasta. MUTTA siinä 3 vuoden jälkeen helpotti, lapsi alkoi nukkua 9h yöt enimmäkseen yhteen putkeen, kommunikaatio on jo "ihmisen tasolla" ja ymmärrys siitä et lapsi on oikeasti ollut vaikea ja siihen on nyt saanut työkaluja miten sellaisen lapsen kanssa pärjää ja arki on kivaa ja seesteistä, kun on taas ollut aivokapasiteettia tutkia tietoa.

Ja siinä 3v kohdilla olikin sitten positiivista energiaa tehdä pikkusisarus. Joka on mun korjaava kokemus, koska vauva on helppo ja sain palata 2kk jälkeen töihin, koska vamhempainvapaa ei sopinut mun aivoille yhtään. Eli en voi kuin toivottaa tsemppiä vaikeisiin aikoihin, ehkä teillekin tulee paremmat ajat, kun vain rypee eteenpäin

Kannustavaa kuulla, että pienen aikalisän jälkeen oli intoa ja jaksamista sisarukselle ja se on sujunut hyvin! Meidän vauva on tosiaan hyvin helppo ja joustava ainakin nyt 2kk perusteella, pulloruokinta ja muu hoito sujuu yhtä hyvin molemman vanhemman toimesta, voi nukkua vähän missä sattuu eikä niin väliä vaatetuksella tai onko tuttia tai ei, ja nukkuu omassa huoneessa itkarin kanssa omassa sängyssä nyt jo välillä jopa 4-5h unipätkin, pisimmät unet ajoittui nopeasti yöaikaan, on vähäitkuinen. On niin kiinnostunut ympäristöstä ja vilkas että haasteena on lähinnä pitkät hereilläolojaksot, ei malta kunnolla nukkua vaan saattaa monesti olla 3-5h hereillä vain muutaman minuutin minitorkahduksella, vaikka yrittäisi nukuttaa, ja se on tosi raskasta kanniskella ja viihdyttää niin pikkuista, kun leikkiä ei vielä paljoa pysty eikä lattialla tai sitterissä viihdy kovin kauaa niin pikkuisena. Mutta sit myöhemmin onneksi myös nukkuu hyvin pitkiäkin pätkiä!

Onneksi ei tarvitse vielä tehdä päätöstä ruvetaanko harkitsemaan vielä toista vauvaa. Vähän kuormittaa ulkopuoliset paineet, että nähtäisiinkö valinta yhdestä lapsesta jotenkin itsekkäänä tai laiskana/helppona ratkaisuna. Sukulaisen toimesta jo kun asiaa hieman otin puheeksi jaksamisnäkökulmasta, niin asenne vaikutti olevan että täytyyhän sisarus olla ja elämän arvovalinnat asettaa nyt pelkkään lapsinäkökulmaan ja "oma aika" uhrata pois.

 

[Aakkoset]

Kannustavaa kuulla, että pienen aikalisän jälkeen oli intoa ja jaksamista sisarukselle ja se on sujunut hyvin! Meidän vauva on tosiaan hyvin helppo ja joustava ainakin nyt 2kk perusteella, pulloruokinta ja muu hoito sujuu yhtä hyvin molemman vanhemman toimesta, voi nukkua vähän missä sattuu eikä niin väliä vaatetuksella tai onko tuttia tai ei, ja nukkuu omassa huoneessa itkarin kanssa omassa sängyssä nyt jo välillä jopa 4-5h unipätkin, pisimmät unet ajoittui nopeasti yöaikaan, on vähäitkuinen. On niin kiinnostunut ympäristöstä ja vilkas että haasteena on lähinnä pitkät hereilläolojaksot, ei malta kunnolla nukkua vaan saattaa monesti olla 3-5h hereillä vain muutaman minuutin minitorkahduksella, vaikka yrittäisi nukuttaa, ja se on tosi raskasta kanniskella ja viihdyttää niin pikkuista, kun leikkiä ei vielä paljoa pysty eikä lattialla tai sitterissä viihdy kovin kauaa niin pikkuisena. Mutta sit myöhemmin onneksi myös nukkuu hyvin pitkiäkin pätkiä!

Onneksi ei tarvitse vielä tehdä päätöstä ruvetaanko harkitsemaan vielä toista vauvaa. Vähän kuormittaa ulkopuoliset paineet, että nähtäisiinkö valinta yhdestä lapsesta jotenkin itsekkäänä tai laiskana/helppona ratkaisuna. Sukulaisen toimesta jo kun asiaa hieman otin puheeksi jaksamisnäkökulmasta, niin asenne vaikutti olevan että täytyyhän sisarus olla ja elämän arvovalinnat asettaa nyt pelkkään lapsinäkökulmaan ja "oma aika" uhrata pois.

2 kuukautinen on vielä hyvin pieni ja totuttelee elämään kohdun ulkopuolella. Samalla hormonitoiminta vielä on kierroksilla, pikkuhiljaa alkaa nekin laskemaan (onneksi). Ihan rauhassa voitte ihmetellä arkea ja pikkuhiljaa saada rytmiä. Meillä vauva alkanu vasta nyt nukkumaan vähän pidempiä pätkiä päivällä. Yöt aina nukkut hyvin. Kiinteiden aloitettua nukkuu heräämättä koko yön. Muutenkin helppo vauva ollut aina.

Mitä tulee sitten sisaruksiin, niin mulla meni aika kauan suostua toiseen. Mä olin ihan tyytyväinen yhteen, puoliso halusi toisen. Lopulta sitten itselle tuli tunne, että jos ei edes anna mahdollisuutta niin harmittaisi. Nyt kun toinen lapsi niin ajatuksena ollut, että näin tämän pitikin mennä. Hän tuli "valmiiseen" perheeseen ja suhahti heti mukaan.

Esikoisesta taas kesti kauan aikaa ymmärtää olevansa vanhempi. Vaikka oli helppo vauva kaikilla mittareilla, niin koin vauvavuoden raskaaksi. Olin kokoajan kiinni vauvassa. Vauvan ollessa noin 6kk iässä puoliso alkoi tehdä 3pvä työviikkoa ja oli 2pvä/viikko hoitamassa vauvaa. Olin itse opintovapaalla tuolloin. Nyt kun -26 syntynyt on reilu 6kk palasin juuri osa-aikaisesti töihin. Eli teen 2pvä/ viikko töitä ja puoliso hoitaa niinä päivinä vauvaa. Isompilapsi on meillä kokopäiväisesti hoidossa. Tekee kyllä mielelle hyvää tehdä muitakin juttuja.

Tuli tässä mieleen, että hyvinvointialueilla saattaa olla kotihoitoa perheille. Eli voi saada hoitoapua kotiin, jolloin saa itselleen omaa aikaa. Meillä kävi kerran viikossa 3h kerralla, niin pääsin aina uimaan. Se kans auttoi itseä jaksamaan

 

[Tähtiin tuijottelija]

Sinun ei tarvitse (eikä ehkä kannatakaan) päättää asiaa nyt. Mielensä saa myös muuttaa, elämä aika harvoin menee juuri niitä uria joita etukäteen kuvitteli. Ja sitten joskus, kun koet olevasi valmis päättämään, miksi antaisit ulkopuolisen paineen sanella näin valtavan ison asian? Kyseessä on sinun elämäsi ja jaksamisesi ja sitä kautta myös sen lapsen ja parisuhteen hyvinvointi. Jos joku sukulaisesi on eri mieltä, tehköön itse ihan niin paljon lapsia kun näkee tarpeelliseksi. Ei hän sitä arkeanne elä ja vastuuta kanna. Jokaisella lapsella olisi kuitenkin oikeus syntyä maailmaan haluttuna ja toivottuna, ei siksi, että "tämä nyt piti vääntää, omien voimien äärirajoilla".

 

[Vargynja]

Ensinnäkin haluan sanoa että ainakin täällä foorumilla on ihan okei sanoa, jos ei nauti vauvan hoidosta. Joku jossain voi ehkä paheksua ja asia voi olla vähän tabu. Mutta se on tunne ja siltä saa tuntua. Toivottavasti se alkaa tuntua helpommalta, kun vauva kasvaa ja moni asia hiljalleen helpottuu. Hormonitkin voi vielä vaikuttaa oloosi. Tosi hyvä kun olette tehneet valintoja mielenterveytesi hyväksi ja pyytäneet apua!

Teidän ei onneksi tarvitse vielä päättää teettekö toisen lapsen joskus. Ja vaikka nyt tuntuisi, ettette halua tehdä, mieltä voi muuttaa. Joka tapauksessa päätös kannattaa (ja pitääkin) tehdä sen mukaan mikä teistä tuntuu hyvältä. Ei sen mukaan mitä "pitäisi" tehdä tai mitä sukulaiset ajattelee. Ei ole itsekästä olla tekemättä toista lasta. Oma jaksaminen on ihan hyvä syy olla tekemättä toista. Tai vain se, ettei halua. Jos taas se oikeasti houkuttaa, ei ehkä kannata asiaa ensin pohtimatta hylätä ajatusta. Kukaan ei voi sanoa onko toinen lapsi helppo vai vaikea, mutta ainakaan kaikki ei ole teille enää uutta ja olette jo käyneet parisuhteen kipukohdat läpi. Toisen lapsen vauva-aika voi siis tuntua helpommalta, kun tietää jo vähän mitä odottaa ja vauvanhoito on jo tuttua.

Käytännön vinkkinä kysyisin, oletteko kokeilleet kantoliinaa/-reppua jos vauva haluaa olla paljon sylissä ja kannettavana? Se vapauttaisi käsiä muulle touhulle ja voi auttaa selkääkin jos kantamisasennon saa ergonomisemmaksi.

 

[Meliora]

Esikoisen synnyttyä ja siinä ekojen kuukausien keskellä oli olo itselläkin kyllä, että miten tätä kaikkea voi muka jaksaa joskus vielä uudelleen On se vaan niin intensiivistä, meidänkin lapsi vaatii paljon kanniskelua hyssyttelyä ja vuoron perään häntä paljon miehen kanssa kanniskeltiin kantoliinassa. En todellakaan voinut siinä kohtaa samaistua näihin ihmisiin, joilla on suunnilleen heti vauvan synnyttyä taas vauvakuume Mutta kyllä myös tiesin koko ajan, että haluan lisää lapsia ja pienehköllä ikäerolla. Nyt onkin toinen tuloillaan 2 v 3 kk ikäerolla Mutta sanoisin kuten muutkin, että tuossa kohtaa varmasti hyvin normaaleja tuntemuksia, eikä päätöksiä tulevaisuudesta tarvitse vielä onneksi tehdä

 

[finnelina97]

Kiitos viisaista ja kannustavista vastauksista Lastenhoitoapua onneksi on järjestynyt paljon, isovanhemmat pystyneet olemaan monta tuntia meillä kylässä joskus useampanakin päivänä viikossa tarvittaessa, ja miehen kanssa vuorotellaan niin että molemmille tulee myös jotakin omaa aikaa!

Kokeiltiin kantoreppua pari kertaa, mutta siitä jäi isoja painaumia vauvan reisiin ja reppu oli vaikea pukea yksin, lisäksi vaikutti että vauva tylsistyi siitä niin nopeasti rintaa vasten kun ei näe ympärilleen, koska tuntuu olevan niin utelias ja kanniskellessa aina katselee ympärilleen joka paikkaan valppaana! Liinan ostin, mutta en ole testannut. Nyt odotan postista vielä eri merkin kevyempää kantoreppua. Tällä viikolla vauva nyt 8vk vanhana viihtynyt jo pidempiä aikoja pois sylistä, aamulla oli mahtava hetki kun vauva oli jopa 20min ihan yksinään tyytyväisenä leikkialustalla ja katseli pyörivää mobilea ilman että kertaakaan tarvitsi mennä "häiritsemään" toisen ihmettelytuokiota! Vaipui myös ekaa kertaa uneen itsekseen väsyneenä sängyssä pötkötellen ilman mitään nukuttamista (Niinkuin sanoin, vauva on hirmu helppo ja häkellyttävän tyytyväinen/itsenäinen näin pieneksi ihanuudeksi, ja siitäkin tulee vähän huono omatunto, että silti vauva-arki tuntuu rankalta ja usein turhauttavalta, vaikka monilla asiat on vielä rankemmin/huonommin)

 

[pilvikirsikka]

Tsemppiä uuden arjen opetteluun! Mun mies sanoi joskus vasta vuosien päästä, että esikoisen vauvavuosi oli aivan kamala hänelle se muutos entiseen taisi olla kovempi kuin mulle, mutta onhan se muutos silti iso. Ja se tapahtuu yhdessä hetkessä! Teidän vauva on vasta pieni ja kaikki on uutta sekä teille vanhemmille että sille pienelle vauvalle. Vanhemmuus on parisuhteelle kova koetus ja monesti ihminen näyttää todellisen luonteensa (tai ainakin ne huonoimmat puolet siitä!) vasta vanhemmaksi tullessaan, koska se on niin kova prässi. Me ollaan kaikki oltu siinä tilanteessa ja ollaan edelleen, mutta sanoisin että kokemus tuo varmuutta. Sitä vähitellen oppii ja tottuu siihen uuteen arkeen ja lapsen hoitamiseen. Haasteet ei lopu pelkästään vauvavuoteen, ne vaan muuttaa muotoaan, mutta onneksi siinä ohessa itsekin kasvaa vanhempana ja aina voi kysyä neuvoa! Minäkin joudun kysymään neuvoa noiden isompien lasten haasteiden kanssa.

Tarkoitus ei ole masentaa, vaan tsempata, että olkaa armollisia itsellenne kaikki me vanhemmat ollaan välillä tosi väsyneitä eikä jaksettais, vaikka ne lapset miten toivottuja ja rakkaita onkin. Teilläkin varmasti arki helpottaa kun vauva kasvaa, alkaa tulla rytmiä ja vauvakin alkaa enemmän ottaa kontaktia ja hänen kanssaan touhuaminen on muutakin kuin syöttämistä ja vaipanvaihtoa

 

[Akkeli]

Meillä on nyt 16kk ikäinen taapero ja joulukuussa syntyy toinen. Esikoisen vauvavuosi oli itselleni traumaattinen, koska jäin vauvan kanssa yksin. Mies tekee viikot reissuhommia ja on kotona vain viikonloppuisin. Tukiverkosto on heikko.

Ennen esikoisen syntymää olin avoin ajatukselle että lapsia saisi tulla 2-3. Vauvavuonna päätin että haluan lapselle sisaren, mutta sitten riittää. Olenkin ilmoittanut tämän raskauden aikana, että jos synnytys tapahtuu sektiolla, haluan samalla sterilisaation.

Itselle ratkaisu oli hankkiutua raskaaksi mahdollisimman nopeasti uudelleen. Oma ajatus on se, että mielummin kaikki tämä vauvailu otetaan samaan pötköön. En usko että olisin jaksanut enää tätä kaikkea uudestaan, kun esikoisen kanssa alkaa helpottaa. Kohta nähdään oliko tämä päätös oikea vai ei

Kaikki kokee vanhemmuuden omalla tavallaan, eikä ole väärin sanoa että ei välttämättä nauti ensi kuukausien lähinnä hoidosta koostuvasta arjesta. Itselle oma lapsi on maailman rakkain, mutta uskallan silti sanoa että nautin lapsen kanssa puuhamisesta nyt paljon enemmän, kun hän kävelee ja kommunikoi. Vauvavuosi on ollut todella raskas, ja koetellut myös parisuhdetta. Oma mielenterveys on ollut lujilla, ja en ole kokenut tällaista yksinäisyyttä koskaan ennen. Nämä on varmaan sellaisia asioita mistä moni ei uskalla puhua ääneen.

Antakaa itsellenne aikaa. Teillä on vielä tosi pikkuinen perheenjäsen siellä

 

[Yrttiteetä tekisi mieli]

aamulla oli mahtava hetki kun vauva oli jopa 20min ihan yksinään tyytyväisenä leikkialustalla ja katseli pyörivää mobilea ilman että kertaakaan tarvitsi mennä "häiritsemään" toisen ihmettelytuokiota! Vaipui myös ekaa kertaa uneen itsekseen väsyneenä sängyssä pötkötellen ilman mitään nukuttamista

Helppo samaistua näihin! Meillä nyt reilu 7-viikkoinen, ja vaikka sitä tiesi että kaikesta vauvanhoitoon liittyvästä ei tarvitse nauttia (ilman että se kertoo yhtään mitään siitä miten hyvä suhde lapseen on tai miten paljon sitä rakastaa ), tuli yllätyksenä miten ristiriitaisia tunteita herätti että merkittävän osan vauvan valveillaoloajasta sitä vaan yrittää kulutella aikaa odottaessaan sen nukahtamista.

Kiitos myös ensimmäisen viestin hyvästä lapsiluku-pohdinnasta. Uskon kyllä että ajan kanssa löydätte oikean ratkaisun juuri teidän perheelle, muiden toiveista tai odotuksista riippumatta

 

[Puar]

Ei kannata pienen vauvan kanssa väsyneenä ja hormonit sekaisin vielä miettiä liian tarkasti asiaa, kyllä se vuosien kuluessa selkiytyy, kun pääsee enemmän taas ”omaankin” elämään ja arkeen kiinni!

Pakko kuitenkin sanoa sen verran, että toisen lapsen kanssa vauva-aika on ollut älyttömän paljon kivempaa ja rennompaa kuin ekan kanssa. Esikoisen ollessa vauva ajattelin, että en vain ole ”vauvaihminen”, ja välillä tuntui, että suorastaan vihaan vauva-aikaa, mut nyt toisen kanssa onkin ihan erilaista, vaikka hän on hyvin samanlainen temperamentiltaan ja käytökseltään kuin esikoinen. Ekan kanssa joutuu kokemaan kokonaan uuden identiteetin ja elämän, toisen kanssa on osannut olla rennosti ja nauttia pienestä. Reilu ikäero lasten välillä varmasti auttaa myös!