Huono äiti -syndrooma
- Ketjun aloittaja satu`
- Aloituspäivämäärä
Tarunen
Puuhakas puhuja
Heipa hei, mielenkiintoisia ajatuksia. Ihanaa kun joku uskaltaa sanoa äänen tuollaisiakin ajatuksia.
Iästään ei kannata ollaan yhtään huolissaan, sillä niin on varmaan kaikki äitiyteen opettelijat. Itse olen 27v. ja olen ihan yhtä kauhuissani, että osaanko edes pitää sitä pikkuista sylissä ja että miten sitä kylvetetään ja mitäs minä sitten teen kun se alkaakin yöllä itkeä??? Noilla ajatuksilla saa itsensä kauhun partaalle ihan hetkessä [:D]
En ole myöskään valmis luopumaan omasta elämästäni, vaikka lapsi onkin kauan toivottu ja haluttu. :) Pelkäsin myös ennen (muutama vuosi sitten), että joutuisin laittamaan kaiken maailman töherryksiä seinälle ja pitämään niistä. No lasta yritettiin niin kauan, että nyt on ajatukset hiukan muuttuneet. Ne kaikki töherrykset on ihan tervetulleita meidän talon seinään. Tästäkään huolimatta en aio omaa elämääni unohtaa. Mieheni kanssa ollaan puhuttu siitä, että mulla jää (iästä huolimatta) koulu kesken. Onkin sitten päädytty siihen, että minä hoidan kouluni sitten loppuun ja vauvan isä, oma rakas mieheni jää kotiin hoitamaan vauvaa [:)]
En minäkään mikään äiti-tyyppi ole, mutta uskon, että meistä "ei-äiti-tyypeistä" kehkeytyy mitä parhaita äitejä. Vauva on onnellinen, kun äitikin on ja tietenkin äitillä pitää olla myös oma elämä ja aikaa itselle. Joten älä huoli, jos haluat olla hiukan itsekäskin, kyllä me saadaan sellaisiakin olla. Ja ihan takuulla ollaan silti hyviä äitejä. Kun välillä käy kavereiden kanssa viettämässä omaa aikaa, jaksaa sitten taas keskittyä vauvaan oikein kunnolla ja on itsekin paljon iloisempi ja pirteämpi.
Iästään ei kannata ollaan yhtään huolissaan, sillä niin on varmaan kaikki äitiyteen opettelijat. Itse olen 27v. ja olen ihan yhtä kauhuissani, että osaanko edes pitää sitä pikkuista sylissä ja että miten sitä kylvetetään ja mitäs minä sitten teen kun se alkaakin yöllä itkeä??? Noilla ajatuksilla saa itsensä kauhun partaalle ihan hetkessä [:D]
En ole myöskään valmis luopumaan omasta elämästäni, vaikka lapsi onkin kauan toivottu ja haluttu. :) Pelkäsin myös ennen (muutama vuosi sitten), että joutuisin laittamaan kaiken maailman töherryksiä seinälle ja pitämään niistä. No lasta yritettiin niin kauan, että nyt on ajatukset hiukan muuttuneet. Ne kaikki töherrykset on ihan tervetulleita meidän talon seinään. Tästäkään huolimatta en aio omaa elämääni unohtaa. Mieheni kanssa ollaan puhuttu siitä, että mulla jää (iästä huolimatta) koulu kesken. Onkin sitten päädytty siihen, että minä hoidan kouluni sitten loppuun ja vauvan isä, oma rakas mieheni jää kotiin hoitamaan vauvaa [:)]
En minäkään mikään äiti-tyyppi ole, mutta uskon, että meistä "ei-äiti-tyypeistä" kehkeytyy mitä parhaita äitejä. Vauva on onnellinen, kun äitikin on ja tietenkin äitillä pitää olla myös oma elämä ja aikaa itselle. Joten älä huoli, jos haluat olla hiukan itsekäskin, kyllä me saadaan sellaisiakin olla. Ja ihan takuulla ollaan silti hyviä äitejä. Kun välillä käy kavereiden kanssa viettämässä omaa aikaa, jaksaa sitten taas keskittyä vauvaan oikein kunnolla ja on itsekin paljon iloisempi ja pirteämpi.
luomuleena
Vauhtiin päässyt keskustelija
En olis sinuna yhtään huolissaan. Kaikki nuo tunteet kuuluu raskausaikaan. Ja tottakai jokainen miettii miten selviytyy kun vauva syntyy. Onneksi siihen on vielä aikaa ja oma mieli ehtii siihen valmistautua.
Noista tuherruksista/piirroksista on vaan pakko sanoo (omasta kokemuksesta) että kun oma lapsi tekee ensimmäisen tuherruksen paperille niin on se vaan niin hieno. [:)] Mieli muuttuu kummasti kun se on oman lapsen tekemä. Ja siitä kodista, rentoutta peliin. Kaiken ei tarvii olla tip top kun on pieniä lapsia.
Itsekin ajattelin että meille ei olohuoneeseen leluja kanneta. Makuuhuoneet on meillä yläkerrassa ja olohuone ja keittiö alhaalla. No nyt ne lelut on meidän olohuoneessa. Saa äiti tehdä rauhassa ruokaa kun poika leikkii olohuoneessa. Eihän se yksin ylhäällä viihtyisi vielä näin pienenä. Oon ollu myös aina kauhee siivoushullu ja sitä opettelen edelleen että kaiken ei tarvitse olla tip top. Pikasiivuous vaan kun kuule että joku on tulossa kylään.
Ja siitä omasta ajasta. Sitä ehdottomasti kannattaa ottaa aina kun voi. Itse ainakin huomaan että oma pinna on taas huomattavasti pidempi kun on saanut olla hetken muualla, yksin tai kavereiden kanssa. Mun täytyy kyllä myöntää että mulla tuo oma aika on kyllä jäänyt todella vähiin kun mies on yksityisyrittäjä ja nyt ei ole mikään paras työtilanne. Itse olen siis hoitovapaalla eikä paljoo oo sitä ylimäärästä.
Ja kyllähän muakin huolettaa välillä todella paljon tää raskaus. Meilläkin kävi niin että suunniteltiin pikkukakkosta ja tulinkin siis todella nopeesti raskaaksi. Ihan yllätyin. Eniten mua huolettaa miten itse jaksan kahden pienen kanssa. Kun tuo meidän esikoinen on niin äidin poika. Sekä että osaanko olla tarpeeksi tasapuolinen ja että jaksanko tarpeeksi huomioida esikoista. Se tulee vaatimaan ensin todella paljon voimavaroja. Mutta luotan siihen että kyllä kaikki asiat aikanaan suttaantuu.
Tsemppiä kaikille! Kaikki ajatukset on sallittu eikä kannata tuntea huonoa omaatuntoa. [;)]
Noista tuherruksista/piirroksista on vaan pakko sanoo (omasta kokemuksesta) että kun oma lapsi tekee ensimmäisen tuherruksen paperille niin on se vaan niin hieno. [:)] Mieli muuttuu kummasti kun se on oman lapsen tekemä. Ja siitä kodista, rentoutta peliin. Kaiken ei tarvii olla tip top kun on pieniä lapsia.
Itsekin ajattelin että meille ei olohuoneeseen leluja kanneta. Makuuhuoneet on meillä yläkerrassa ja olohuone ja keittiö alhaalla. No nyt ne lelut on meidän olohuoneessa. Saa äiti tehdä rauhassa ruokaa kun poika leikkii olohuoneessa. Eihän se yksin ylhäällä viihtyisi vielä näin pienenä. Oon ollu myös aina kauhee siivoushullu ja sitä opettelen edelleen että kaiken ei tarvitse olla tip top. Pikasiivuous vaan kun kuule että joku on tulossa kylään.
Ja siitä omasta ajasta. Sitä ehdottomasti kannattaa ottaa aina kun voi. Itse ainakin huomaan että oma pinna on taas huomattavasti pidempi kun on saanut olla hetken muualla, yksin tai kavereiden kanssa. Mun täytyy kyllä myöntää että mulla tuo oma aika on kyllä jäänyt todella vähiin kun mies on yksityisyrittäjä ja nyt ei ole mikään paras työtilanne. Itse olen siis hoitovapaalla eikä paljoo oo sitä ylimäärästä.
Ja kyllähän muakin huolettaa välillä todella paljon tää raskaus. Meilläkin kävi niin että suunniteltiin pikkukakkosta ja tulinkin siis todella nopeesti raskaaksi. Ihan yllätyin. Eniten mua huolettaa miten itse jaksan kahden pienen kanssa. Kun tuo meidän esikoinen on niin äidin poika. Sekä että osaanko olla tarpeeksi tasapuolinen ja että jaksanko tarpeeksi huomioida esikoista. Se tulee vaatimaan ensin todella paljon voimavaroja. Mutta luotan siihen että kyllä kaikki asiat aikanaan suttaantuu.
Tsemppiä kaikille! Kaikki ajatukset on sallittu eikä kannata tuntea huonoa omaatuntoa. [;)]
Miilo
Sanaisen arkkunsa ammentaja
satu, mä olen ihan pikkutytösta halunnut lapsen, siis lähemmäs 20 vuotta. en vain löytänyt sopivaa miestä ja sitten kun sellaisen löysin ja vihdoin alettiin lapsia "hankkimaan" menikin raskaudet kesken. nyt vihdoin olen raskaana ja kaikki näyttää hyvältä mutta en olekaan niin onnellinen kuin luulin olevani. mä tiedän haluavani tätä enemmän kuin mitään muuta mutta mua suoraan sanoen vituttaa ettei tee mieli pomppia tasajalkaa ilosta enkä hehku onnesta tai halua kaikkien kanssa lätistä raskaudesta. mua suoraan sanoen ahdistaa puhua siitä. tiettyjen ihmisten kanssa se on ok ja kivaa mut mä en pysty siihen kaikkien kanssa. olen siis vähän pettynyt tähän reaktiooni. en tiedä mistä se johtuu ja nyt vain odotan sitä ilopiikkiä ja hehkua....
Tarunen
Puuhakas puhuja
Satu: Älä huoli, ei susta tule huonoa äitiä, eikä sun tarvi potea mitään tunnontuskia vaikka välillä tunnetkin noin :)
Kaveri, joka on myös raskaana soitti mulle juuri ja oli ihan raivona, kaikkeen mikä liittyi lapsiin ja raskauteen :)
Jossain vaiheessa sitä tulee vaihe, että haluaa olla oma ittensä. Minä, juuri minä! Ei mikään vauva-tehdas tms. vaan oikeesti oma ittensä, eikä sitten jaksa sitä höpötystä vauvoista.
Ittelleni vaikeinta aikaa vaan sattui juuri olemaan se yrittäminen, kaikki kyseli lapsista koko ajan ja puhui lapsista ja kaikki oli raskaana! Ainaki siltä tuntui! Ja mä en halunnu puhua, en kuulla, enkä nähdä vauvoja. En todellakaan. Kun mulla ei ollut omaa, eikä edes toivoa siitä, niin en mä halunnu siitä ees puhua. Nyt taas asia on mun kohdalla aivan toisin. Olen onnesta soikeena!
Ymmärrän silti sun reaktios, sillä olen ite joskus ajatellu iha täysin noin. Ja mikset sä saisikin pitää pääs, jos vaan saat sitte hommat sujumaan. Mä tiedän monta tuttavaani, joiden koti on oikein siisti, hienosti sisuttettu ja lasten huoneessa on lelut. Olkkarissa niillä saattaa olla muutama vauvalelu vauva aikana, mutta heti ku lapset oli isompia, ne oppi leikkimään lastenhuoneessa.
Ja kyllä se sun miehes ymmärtää sua. Sano sille vain, että raskaushormonit [;)] Mehä saadaan vähän käydä välillä vaikka ylikierroksilla iha ilman syytä. [;)]
Tsemppiä sinne! Tuo pohdiskelu on aivan normaalia [:)]
Kaveri, joka on myös raskaana soitti mulle juuri ja oli ihan raivona, kaikkeen mikä liittyi lapsiin ja raskauteen :)
Jossain vaiheessa sitä tulee vaihe, että haluaa olla oma ittensä. Minä, juuri minä! Ei mikään vauva-tehdas tms. vaan oikeesti oma ittensä, eikä sitten jaksa sitä höpötystä vauvoista.
Ittelleni vaikeinta aikaa vaan sattui juuri olemaan se yrittäminen, kaikki kyseli lapsista koko ajan ja puhui lapsista ja kaikki oli raskaana! Ainaki siltä tuntui! Ja mä en halunnu puhua, en kuulla, enkä nähdä vauvoja. En todellakaan. Kun mulla ei ollut omaa, eikä edes toivoa siitä, niin en mä halunnu siitä ees puhua. Nyt taas asia on mun kohdalla aivan toisin. Olen onnesta soikeena!
Ymmärrän silti sun reaktios, sillä olen ite joskus ajatellu iha täysin noin. Ja mikset sä saisikin pitää pääs, jos vaan saat sitte hommat sujumaan. Mä tiedän monta tuttavaani, joiden koti on oikein siisti, hienosti sisuttettu ja lasten huoneessa on lelut. Olkkarissa niillä saattaa olla muutama vauvalelu vauva aikana, mutta heti ku lapset oli isompia, ne oppi leikkimään lastenhuoneessa.
Ja kyllä se sun miehes ymmärtää sua. Sano sille vain, että raskaushormonit [;)] Mehä saadaan vähän käydä välillä vaikka ylikierroksilla iha ilman syytä. [;)]
Tsemppiä sinne! Tuo pohdiskelu on aivan normaalia [:)]
Mulla ei ole ikinä ollut vauvakuumetta. Viimeksikin kun pidin vauvaa sylissä totesin, että no se on vaan vauva. Eli ei mitään riemua, pomppimista tai hehkutusta. Kyllä mä hihkuin ilosta silti kun pääsin tk:sta autoon ultran jälkeen! Olen pyöritellyt tunneasiaa aikaisemminkin ja ajattelen näin: Asiat jotka minua todella häiritsee tuoreissa äideissä, niitä yritän välttää tai ainakin miettiä kenen seurassa teen mitäkin. Asioista jotka eivät tunnu "mun jutuilta" kuten vaikka onnesta itkeminen kun vauva kierähtää ekaa kertaa ajattelen, että katsotaan mikä musta tulee. Eli hormoonit vaan hoitaa jotkut asiat ja ne mistä voin nyt ajatella, että en kyllä oo tollanen, voi ollakin että olen just sellanen. Eihän mulla oo ikinä ollu omaa lasta, joten mistä voin tietää miten käyttäydyn. Kakka-/pissajuttuja puolestani olen päättänyt visusti olla puhumatta niille kenelle aihe ei todellakaan ole ajankohtainen. Eli joissakin asioissa voi itse vetää rajan. Joissakin asioissa luonto kasvattaa eli huomaankin olevani äiti vaikkei se tuntunut aikaisemmin yhtään "minulta".
Olen siis onnellinen raskaudestani [:)] Mutta mua kans jännittää muille kertominen. En tykkää, että puolitutut ihmiset tulee halailee ja lääppii. Vanhemmille ja siskoille kerroin puhelimessa, mies hoiti omansa ja kavereille päätettiin kertoa pikkuhiljaa, kun nähdään niitä. Loput saa sitten huomata, kun on huomatakseen!
Olen siis onnellinen raskaudestani [:)] Mutta mua kans jännittää muille kertominen. En tykkää, että puolitutut ihmiset tulee halailee ja lääppii. Vanhemmille ja siskoille kerroin puhelimessa, mies hoiti omansa ja kavereille päätettiin kertoa pikkuhiljaa, kun nähdään niitä. Loput saa sitten huomata, kun on huomatakseen!
Tulitikku:Pakko yhtyä hieman sun sanoihin,joka sivuaa toki myös muuten tätä keskustelua.Mulle kävi ihan samoin.Tämä lapsi on ollut niin kovin kauan toiveissa ja olen aina toivonut oman pienokaisen saavani,että odotin olevani ihan pyörällä päästäni ja onnesta sekaisin,jopa hieman hysteerinen sitten kun raskaudun.Nyt kun niin kävikin,lapsi on jo nyt hyvin rakas ja hartaasti odotan jo marraskuuta.Silti,en osaa vielä jutustella kasvavalle mahalleni,en ajattele raskautta joka hetki,enkä hypi kotona ympyrää ilosta sekaisin.Ajattelin,että noudatan raskausaikana orjallisesti kaikkia ohjeita,joita löydän,jännitän urheilua jne.Nyt kuitenkin huomaan liikkuvani ihan niin kuin ennenkin ja kuuntelevani muutenkin omaa "maalaisjärkeäni". Hieman mietin jo urheilemisen mahdollisuutta lapsen syntymän jälkeenkin.Minäkin olen ehkä hieman pettynyt omaan tunnetilaani,mutta uskon,että se on oman itsensä suojelua.Epäusko siitä,että on raskaana jäytää vieläkin.Välillä joutuu oikein miettimään,että onko siellä mahassa todella jotain...Ja sitten se pelko,ajatus,että tämäkin onni otetaan pois.En oikein uskalla haaveilla vielä siitä,että saan oman pienen syliini.Niin kauan on tottunut vain pettymään tässä asiassa.Uskon tulitikku,että raskauden edetessä myös ne tunteet vahvistuvat ja marraskuussa äidin rakkaus viimeistään ryöpsähtää valloilleen![:)]
Muutenkin uskon,että moni pohtii näitä asioita etenkin esikoisen odotuksen aikaan.Tunneskaala on melkoinen.Jokainen koti on erilainen ja jokainen äiti omana itsenään on omalle lapselleen parasta,kunhan lapsi saa puitteet turvalliseen elämään ja rakkautta ympärilleen.Ei varmasti vielä tiedetäkään kunnolla,mikä meitä marraskuussa todella odottaa.Jaataan siihen asti tunteitamme täällä ja katsotaan,kuinka ne raskauden myötä kehittyy! [:)]
Muutenkin uskon,että moni pohtii näitä asioita etenkin esikoisen odotuksen aikaan.Tunneskaala on melkoinen.Jokainen koti on erilainen ja jokainen äiti omana itsenään on omalle lapselleen parasta,kunhan lapsi saa puitteet turvalliseen elämään ja rakkautta ympärilleen.Ei varmasti vielä tiedetäkään kunnolla,mikä meitä marraskuussa todella odottaa.Jaataan siihen asti tunteitamme täällä ja katsotaan,kuinka ne raskauden myötä kehittyy! [:)]
Miilo
Sanaisen arkkunsa ammentaja
paipapu, mä oon kans miettinyt, et tää kaikki johtuu siitä et suojelee itteensä. onhan se ihan normaalia. haluaisin vaan niin paljon sen saman fiiliksen mikä oli esim silloin ekan raskauden aikana. mut mä uskon kans et kunhan tää raskaus tästä etenee ja alkaa tuntemaan pienokaisen liikkeet ja vatsa kasvaa niin eiköhän se ilokin siitä kasva tai ainakin muutu [:D]
alina
Näppärä viestien naputtelija
mä oon pyöritellyt päässäni ihan samoja juttuja.. "syntyykö lapsi nyt sittenkään oikeeseen aikaan?" "ollaanko me valmiita huolehtimaan seuraavat 20vuotta lapsesta? miten rahat riittää?" bla bla bla. on monet itkut itketty, ja itekin ihmetellyt sitä että miks en oo pää pilvissä, hymy korvissa koko ajan. enemmänkin on stressannut. kuitenkin alla piilee seesteinen ja onnellinen olo, joten kaippa tää kaikki kuuluu tähän.
kuitenkin isoja muutoksia edessä... tottakai pitää miettiä jutut kaikin puolin. itelläkin ikää vasta sen 22v joten en itteeni niin "äidiks" vielä osaa kuvitellakkaan.
no, meillä on n. puol vuotta aikaa totutella näihin, ja helpommaks tekee nää tämmöset palstat. hyvä aihe!
pärjäilkäämme näitten tunnekuohujen kans. :>
kuitenkin isoja muutoksia edessä... tottakai pitää miettiä jutut kaikin puolin. itelläkin ikää vasta sen 22v joten en itteeni niin "äidiks" vielä osaa kuvitellakkaan.
no, meillä on n. puol vuotta aikaa totutella näihin, ja helpommaks tekee nää tämmöset palstat. hyvä aihe!
pärjäilkäämme näitten tunnekuohujen kans. :>
Hei! Oma la on 31.10 eli melkein päädyin tänne marraskuun puolelle! Olen 22-vuotias itsekin. Ja 1. tulossa.
Välillä tuntuu, että olen "vauvatehdas". Ihmiset ei näe enää minua, vain sisälläni kasvavan lapsen. Tulevat mummot ja papat soittelee ja puhuu vain tulevasta vauvasta.. Joskus tekisi mieli huutaa, että minäkin olen olemassa!
Kaikennäköiset kutsut illanviettoihin ovat loppuneet tyystin, sosiaaliset suhteeni tiivistyvät yhteen limppariin kun käyn autolla jossain kuppilassa moikkaamassa kavereita jotka ovat kupittelemassa. Eikä sitä kovin kauaa tai useasti viitsi katsella. Viime viikonloppuna aloin itkemään kun huomasin, että katsoin mikä on illan elokuva.. Sain siitä päähäni että tähän tää mun elämä on tullut, viikonlopun kohokohta on joku keskiverto elokuva :D Hienoista ylireagointia!
Ei noista esimerkeistä oikein saa selville sitä välillä iskevää hirveää turhautumisen ja pelonsekaista tunnetta. Tulevat asia pelottavat ja huolestuttavat tietysti meitä kaikkia, toisia enemmän ja toisia vähemmän.
Tsemppiä teille! Ja ehdotan että puhut miehellesi kaikista ikävistä tunteistasi. Meillä se puhuminen on oloa helpottanut vaikkei toinen aina kaikkea ymmärräkkään. Joskus sitä vaan olo helpottuu jo siitä kun saa kerrottua ne asiat mielestä ääneen.
Välillä tuntuu, että olen "vauvatehdas". Ihmiset ei näe enää minua, vain sisälläni kasvavan lapsen. Tulevat mummot ja papat soittelee ja puhuu vain tulevasta vauvasta.. Joskus tekisi mieli huutaa, että minäkin olen olemassa!
Kaikennäköiset kutsut illanviettoihin ovat loppuneet tyystin, sosiaaliset suhteeni tiivistyvät yhteen limppariin kun käyn autolla jossain kuppilassa moikkaamassa kavereita jotka ovat kupittelemassa. Eikä sitä kovin kauaa tai useasti viitsi katsella. Viime viikonloppuna aloin itkemään kun huomasin, että katsoin mikä on illan elokuva.. Sain siitä päähäni että tähän tää mun elämä on tullut, viikonlopun kohokohta on joku keskiverto elokuva :D Hienoista ylireagointia!
Ei noista esimerkeistä oikein saa selville sitä välillä iskevää hirveää turhautumisen ja pelonsekaista tunnetta. Tulevat asia pelottavat ja huolestuttavat tietysti meitä kaikkia, toisia enemmän ja toisia vähemmän.
Tsemppiä teille! Ja ehdotan että puhut miehellesi kaikista ikävistä tunteistasi. Meillä se puhuminen on oloa helpottanut vaikkei toinen aina kaikkea ymmärräkkään. Joskus sitä vaan olo helpottuu jo siitä kun saa kerrottua ne asiat mielestä ääneen.
Lune
Satasella mukana keskusteluissa
Ei varmasti kannata huolestua, kuullostaa juuri siltä jota jokainen, varsinkin nuori, tuleva äiti kokee :)
Itse olen 24-vuotias ja hirvittävän onnellinen että viimein tulin raskaaksi, mutta toki on päiviä, jolloin hirvittää, saako ylipäätään pidettyä lapsen hengissä ;D
Itse olen 24-vuotias ja hirvittävän onnellinen että viimein tulin raskaaksi, mutta toki on päiviä, jolloin hirvittää, saako ylipäätään pidettyä lapsen hengissä ;D
MKT
Sanaisen arkkunsa ammentaja
Tuolta jo vauvautuneiden puolelta pompsahdin tänne kun näin etusivulla tuon mielenkiintoisen otsikon ketjusta...
Meille koko raskaus tuli vuosi sitten täytenä yllärinä ja shokkinakin, olimme olleet yhdessä vasta muutaman kuukauden. Noh fiilikset oli kuitenkin positiivisia alusta asti hamaan loppuraskauteen ja sen jälkeenkin. Kai tämäkin on normaalia mutta mulle on tullut pelottavia ja teidän aatoksia vastaavia ajatuksia nyt kun vauva on reilun kolmen kuukauden ikäinen!!!!! Yhtäkkiä koen että mulla onkin pallo jalassa vaikka oon ihan mahdottoman onnellinen pienestä suloisesta tyttärestäni.... Saan onneksi vapaa hetkiä paljonkin ja ehkä nämä aatokset ovat ohimeneviä (toivon ettei tää nyt ihan minkään masiksen piikkiin menisi missään vaiheessa) ja syytä "tiukasta aikatalusta" parina viime viikkona... neidistä on tullut tosi tempperamenttinen jo nyt ja viimeiset kolme viikkoa hän on syönyt päivisin 1h välein. Tuntuu että mulla ei oo muuta elämää ja nyt en enää lähde kaupungillekaan kuten jokin aika sitten koska hän karjuu vaunuissakin ja syömispuuhat ei katso aikaa eikä paikkaa... Yöt luojan kiitos nukkuu vain muutamilla syötöillä. Oon kuskannut vauvaa mukana surutta shoppailun/ lounastreffien/kyläilyjen yms lomassa ja elänyt "omaa elämääni", nyt tuntuu kuitenkin että eihän tässä enää omilla ehdoilla mennäkään. Ehkä se vaatii sopeutumista minulta. Sitähän se äitiys on... kai...
Että voi näitä tämmöisiä aatoksia tulla sitten vauvan synnyttyäkin... näköjään! Tuli mulle ainakin yllätyksenä.
Mä uskon ja olen varma siitä että teillä se äidin rakkaus syttyy vielä tässä puolen vuoden aikana ihan huippuunsa! Lopulta ette malta enää odottaa ja ne vikat viikothan on tosi jänniä kun ei koskaan tiedä koska lähtö tulee! Se oli mun mielestä parasta raskaudessa... se ihana jännitys siellä lopussa ja meidän tyttö yllätti meidät kuin salama kirkkaalla taivaalla viikoilla 37+4 [:)]
Tulitikku: muistelisin että olimme jossain vaiheessa viime vuonna samassa ketjussa (helmikuiset..?), tai ainakin jostain olen lukenut mitä oot joutunut kokemaan. Tsemppiä ihan hirmuisesti loppuraskauteen!! Ja tottakai muillekin jotka pitkän yrittämisen jälkeen masuaan kasvattelevat!
Meille koko raskaus tuli vuosi sitten täytenä yllärinä ja shokkinakin, olimme olleet yhdessä vasta muutaman kuukauden. Noh fiilikset oli kuitenkin positiivisia alusta asti hamaan loppuraskauteen ja sen jälkeenkin. Kai tämäkin on normaalia mutta mulle on tullut pelottavia ja teidän aatoksia vastaavia ajatuksia nyt kun vauva on reilun kolmen kuukauden ikäinen!!!!! Yhtäkkiä koen että mulla onkin pallo jalassa vaikka oon ihan mahdottoman onnellinen pienestä suloisesta tyttärestäni.... Saan onneksi vapaa hetkiä paljonkin ja ehkä nämä aatokset ovat ohimeneviä (toivon ettei tää nyt ihan minkään masiksen piikkiin menisi missään vaiheessa) ja syytä "tiukasta aikatalusta" parina viime viikkona... neidistä on tullut tosi tempperamenttinen jo nyt ja viimeiset kolme viikkoa hän on syönyt päivisin 1h välein. Tuntuu että mulla ei oo muuta elämää ja nyt en enää lähde kaupungillekaan kuten jokin aika sitten koska hän karjuu vaunuissakin ja syömispuuhat ei katso aikaa eikä paikkaa... Yöt luojan kiitos nukkuu vain muutamilla syötöillä. Oon kuskannut vauvaa mukana surutta shoppailun/ lounastreffien/kyläilyjen yms lomassa ja elänyt "omaa elämääni", nyt tuntuu kuitenkin että eihän tässä enää omilla ehdoilla mennäkään. Ehkä se vaatii sopeutumista minulta. Sitähän se äitiys on... kai...
Että voi näitä tämmöisiä aatoksia tulla sitten vauvan synnyttyäkin... näköjään! Tuli mulle ainakin yllätyksenä.
Mä uskon ja olen varma siitä että teillä se äidin rakkaus syttyy vielä tässä puolen vuoden aikana ihan huippuunsa! Lopulta ette malta enää odottaa ja ne vikat viikothan on tosi jänniä kun ei koskaan tiedä koska lähtö tulee! Se oli mun mielestä parasta raskaudessa... se ihana jännitys siellä lopussa ja meidän tyttö yllätti meidät kuin salama kirkkaalla taivaalla viikoilla 37+4 [:)]
Tulitikku: muistelisin että olimme jossain vaiheessa viime vuonna samassa ketjussa (helmikuiset..?), tai ainakin jostain olen lukenut mitä oot joutunut kokemaan. Tsemppiä ihan hirmuisesti loppuraskauteen!! Ja tottakai muillekin jotka pitkän yrittämisen jälkeen masuaan kasvattelevat!
Miilo
Sanaisen arkkunsa ammentaja
maikkimai, kiitos tsempeistä, nyt näyttää siltä et kaikki menis hyvin! mä olin tammi-, maalis- ja kesäkuisissa. paljon olen muutenkin kirjotellut joten ei ihme jos mut jostain muistat ;)
onnea tytöstä!toivottavasti sun fiilikset menee ohi ennen kuin huomaatkaan, koita nauttia olostasi!
onnea tytöstä!toivottavasti sun fiilikset menee ohi ennen kuin huomaatkaan, koita nauttia olostasi!