Hermot kuriin, miten???

[Paha mieli]

Miten saisin paremmin pidettyä hermot kasassa taaperon kanssa? (vuosi ja 9kk) toinen ei oikeastaan vielä edes uhmaa paljon, on todella kiltti ja pääasiassa aina hyvällä tuulella. Häpeän ja vihaan itseäni, kun suutun pikkuasioista. Olen raskaana, mutta en jaksa syytellä hormoneita, olen aina ollut tällainen, en ole koskaan osannut pitää tunteitani kurissa, heti kun vaikka maito kaatuu pöydälle, niin ärähdän voi vittua tms. EN toki aina, en läheskään! suurimman osan aikaa siis kestän raivarit pukemisissa, syömisissä ym. Mutta tänäänkin, ku oltiin lähdössä puistoon, niin toinen vaan rääkyy ja marisee. Suutuin ihan kauheasti, reuhtaisin kersan vaunuista ja mentiin sisälle. Oli niin lähellä etten jo läpännyt naamalle, oikeen kädessä jo fyysisesti tuntui sellainen kihelmöinti, että tekisi niin mieli lyödä! Ja mulla on niin paha mieli. Onko muilla tällaisia, että tekisi mieli lyödä tai tukistaa, mutta normaalina ihmisenä hillitsee tällaiset "himot"? Onko ihminen kuitenkin niin alkukantainen, että syvällä sisimmissään haluaisi kurittaa lasta, niinkuin eläimetkin poikasiaan retuuttaa tms, mutta nyky-yhteiskunta ei sitä salli, joten pakko hillitä tämä "luonnollinen reaktio"? vai olenko ainoa, ainoa jonka mielessä käy, että ai että kun helpottaisi oloa ku saisi läiskästä naamaan tai tukistaa niin että pölisee??

meillä äiti ei koskaan kotona hillinnyt itseään, aina kanssa raivoamista ja kiroilua ja huutoa, vähän kun jotain sattui. paljon tukkapöllyä, keppiä ja epäreilua kohtelua sisarten kesken. minä nuorimpana sain lisäksi vanhemmilta sisarilta pahimmat kolhut. en ole siis koskaan oppinut, miten ottaa ns iisisti, aina kun esim pelaan edelleen jotain peliä, niin "raivoan" sen kanssa, jos häviän ym. en haluaisi olla niinkuin äitini, enkä kai niin paha olekaan. lisäksi toinen lapsi siis tulossa, pääasiassa onnellista odotusta, mutta taas tällaisen aamupäivän jälkeen pelottaa, että mitä jos pimahdan sitten, kun kiljuvia naamoja on kaksi?

Kiitos jos jaksoit lukea tuomitsematta.

 

[Aamu]

Mä ymmärrän sua täysin ja olen ihan samassa tilanteessa. Kotona vuos ja yhdeksän kuukautta taapero ja ite raskaana. Olen ollut todella väsynyt ja mielialat on heitelleet ilmeisesti raskaushormoneiden takia. Samaan aikaan esikoinen uhmaa ja kokeilee rajojaan. Meillä uhma on mun mielestä aika voimakas tällä hetkellä. Kyllä mullakin tahtoo mennä hermot varsinkin kun olen itse tosi väsyksissä. Onneksi meillä on hyvä tukiverkosto joka auttaa paljon, samoin mies tekee parhaansa ja pääsen lepäämään ja saan omaa aikaa. Jos päivä on kotona ollut vaikea niin lähden miehen tultua kotiin lenkille tai kauppaan ja sen jälkeen mieli on yleensä parempi ja jaksan taas olla iloinen.

Kyllä muakin mietityttää aika usein miten kahden pienen kanssa menee. Katsotaan nyt ensin millainen persoona sieltä syntyy meille. Jos kuopuskin osoittautuu vaativaksi niin tukiverkosto on taas tarvittaessa tukena. Onneksi on myös ystäviä jotka ovat samassa tilanteessa. Vertaistuki helpottaa. Auttaisiko se jos pääsisit vaikka neuvolan kautta psykologille keskustelemaan tuntemuksistasi? Joskus sekin helpottaa kun saa puhua nuo tunteet auki jonkun kanssa. Mä olen myös yrittänyt keksiä esikoiselle kaikenlaista mielenkiintoista puuhaa, tylsistyneenä alkaa aina tekemään konnuuksia. Paljon ollaan ulkona ja siellä saa purkaa energiaa. Käymme myös uimassa ja muutenkin liikutaan aika paljon. Lapsi viihtyy paremmin kun on jotain kiinnostavaa ohjelmaa. Voimia sulle, tiedän ettei ole helppoa.

 

[Alkup.]

Kiitos paljon, tuo lohdutti :)
joo, meilläkin on tosi säännöllinen päivärytmi, että ulkoillaan kahesti ja onneksi on muutamia ystäväperheitä, joissa kanssa pieniä lapsia. näistä syvimmistä tuntemuksistani en kuitenkaan heidän kanssa viitsi puhua..
voisihan sitä tietysti neuvolan kautta koittaa saada apua, vissiin ennemmin oman neuvolan, eikä lapsen neuvolan kautta, nyt kun tosiaan mahani kanssa käyn itsekin neuvolassa? :)