Henkinen toipuminen

[ElokuunÄiti91]

Tämä ja kaksi seuraavaa viestiä siirretty toisesta ketjusta omaksi ketjukseen, koska aihe on tärkeä. Toivon että näin useampi löytää keskustelemaan tästä. Voimia kaikille toipumiseen. (Tähtien alla alkuperäinen viesti muokkaamattomana)

Terveisin
Vargynja, admin

*************************

Kertokaapa te, joiden keskenmenosta on jo hiukan aikaa kulunut, että miten teillä toipuminen on mennyt henkisesti? Tällä hetkellä kun kkm on todettu perjantaina ja eilen oli tyhjennys, on aivan kamala olo henkisesti. Tuntuu, että mulla ois valtameri ylitettävänä, enkä tiedä miten jaksan uida. Kauankohan tää kestää.

 

[Putkilo]

Kertokaapa te, joiden keskenmenosta on jo hiukan aikaa kulunut, että miten teillä toipuminen on mennyt henkisesti? Tällä hetkellä kun kkm on todettu perjantaina ja eilen oli tyhjennys, on aivan kamala olo henkisesti. Tuntuu, että mulla ois valtameri ylitettävänä, enkä tiedä miten jaksan uida. Kauankohan tää kestää.

Mitä itse oon puhunut keskenmenoja kokeneiden kanssa, niin kaikki me ollaan tässä hyvin erilaisia, ja käydään surua läpi monin eri tavoin.

Tämä on vaan mun oma, henkilökohtainen näkemys meidän taustalla:

Omalla kokemuksella toi valtameren ylittäminen on enemmän kun sopiva termi
Suru tuli (ja tulee) aalloissa, jotka ensin oli valtavia, ja ajan kanssa niitä tulee harvemmin ja pienempinä. Välillä kun ajatteli että tyyntyy, niin saattoikin tulla taas huonompi vaihe hetkeksi. Muistan että välillä varsinkin ensimmäisinä viikkoina ajattelin että kuolen siihen suruun, ja ettei se ikinä lopu. Mut viikko viikolta ne suruaallot pieneni, kuukaudet teki jo ihmeitä. Mulla toki oli monta keskenmenoa, niin välillä tuntui et toinen tuli, ennenkun toista ehti käsitelläkkään kunnolla.

Loppujenlopuksi vois sanoa, et ihan täysin näiden kokemuksien aiheuttama suru ei musta koskaan lähtenyt, mutta ajan kanssa se helpotti niin että pääsin kiinni normaaliin elämään. Toki mulla ihan varmasti vaikuttaa kuuden keskenmenon jälkeen syliin saatu toinen lapsi, enkä tiedä missä tilassa olisi henkisesti jos kuudes keskenmeno ois jäänyt viimeiseksi raskaudeksi.

Omalla kohdalla siis sanoisin, että kyllä välillä pitkänkin ajan jälkeen joku päivämäärä tai tapahtuma tuo menetyksen/menetykset pintaan, ja yhtäkkiä se niin tyyni meri muuttuukin taas myrskyisäksi.
Mutta aika helpottaa, vaikka nyt tuntuisi että suruun tukehtuu

 

[ElokuunÄiti91]

Mitä itse oon puhunut keskenmenoja kokeneiden kanssa, niin kaikki me ollaan tässä hyvin erilaisia, ja käydään surua läpi monin eri tavoin.

Tämä on vaan mun oma, henkilökohtainen näkemys meidän taustalla:

Omalla kokemuksella toi valtameren ylittäminen on enemmän kun sopiva termi
Suru tuli (ja tulee) aalloissa, jotka ensin oli valtavia, ja ajan kanssa niitä tulee harvemmin ja pienempinä. Välillä kun ajatteli että tyyntyy, niin saattoikin tulla taas huonompi vaihe hetkeksi. Muistan että välillä varsinkin ensimmäisinä viikkoina ajattelin että kuolen siihen suruun, ja ettei se ikinä lopu. Mut viikko viikolta ne suruaallot pieneni, kuukaudet teki jo ihmeitä. Mulla toki oli monta keskenmenoa, niin välillä tuntui et toinen tuli, ennenkun toista ehti käsitelläkkään kunnolla.

Loppujenlopuksi vois sanoa, et ihan täysin näiden kokemuksien aiheuttama suru ei musta koskaan lähtenyt, mutta ajan kanssa se helpotti niin että pääsin kiinni normaaliin elämään. Toki mulla ihan varmasti vaikuttaa kuuden keskenmenon jälkeen syliin saatu toinen lapsi, enkä tiedä missä tilassa olisi henkisesti jos kuudes keskenmeno ois jäänyt viimeiseksi raskaudeksi.

Omalla kohdalla siis sanoisin, että kyllä välillä pitkänkin ajan jälkeen joku päivämäärä tai tapahtuma tuo menetyksen/menetykset pintaan, ja yhtäkkiä se niin tyyni meri muuttuukin taas myrskyisäksi.
Mutta aika helpottaa, vaikka nyt tuntuisi että suruun tukehtuu

En voi kuvitellakaan miten rikki sitä menee noin monesta keskenmenosta. Olen niin valtavan pahoillani! Uskon kaikella olevan tarkoituksensa, mutta tälläisissä asioissa sitä tarkoitusta on todella vaikea löytää.

Me haudataan tänään meidän pieni meidän pihaan. Samaan aikaan oon niin valtavan kiitollinen, että saatiin hänet kotiin, mutta olen pakahduttavan surullinen siitä, etten saa koskaan tätä pientä rakasta syliini vaan sen sijaan lasken hänet kylmään maahan.

En tiedä haluaako mies enää tämän jälkeen kokeilla raskautumista, mutta itselläni se olisi toiveissa. En vain tiedä, miten se henkisesti tulisi menemään. Sitä varmaan olisi jatkuvasti huolissaan siitä meneekö taas kesken. Ja voin vaan yrittää kuvitella, miltä se tuntuu noin monen keskenmenon jälkeen.

Toivon sulle valtavasti voimia surun keskelle, kuten meille kaikille! Toivottavasti meidän kaikkien vuoro vielä tulee.

 

[ElokuunÄiti91]

Tulipa vastaan todella kaunis runo, jonka kirjoittajaa en ikävä kyllä tiedä:

" Katselen täältä kaukaa"

Rakas Taivaan Isä, miksi äiti itkee?
Miksi isällä on niin raskaat askeleet?

Minäkö heille olen surua tuottanut,
kun vain katselen täältä kaukaa.

Enkä tule vaikka he odottavat niin kovasti,
että raskain sydämin käyvät iltaisin nukkumaan.

Voitko, Taivaan Isä, äitiä lohduttaa,
pyyhkiä kyyneleet hiljaa pois?

Voitko isän olkaa taputtaa,
ettei niin kumarassa hän ois?

Kerro heille, Taivaan Isä,
etten ihan vielä ole valmis syntymään maailmaan.

Kerro, että jotkut lapset taivaassa niin rakkaita on
luojalleen ettei heitä malttaisi millään antaa pois.

Huomaisipa äiti, kun hänen luokseen
lennän perhosena ikkunaan.

Tietäisipä isä, miten tuulen mukana hänen poskeaan silittää saan.

Vielä joskus saan siemenenä kasvaa äidin vatsassa
ja isän vahvat käsivarret ympärilläni tuntea.

Ja kun vihdoin kohtaamme,
löytää tarkoituksensa pettymys.

 

[Putkilo]

Jos vaan itse haluaa, niin suosittelen lämpimästi tuota keskenmenon kokeineiden salaista ryhmää. Sinne pääsee "helposti" mukaan, kunhan on nimimerkki, kirjoittanut foorumille vähintään 5 viestiä, ja aihe koskettaa (jos nyt muistan kriteerit oikein)
Itse oon kuulunut sinne vuosia, ja saanut sieltä älyttömästi vertaistukea. Koen että siellä kaikenlaiset tunteet on sallittuja, ja jokainen otettu lämpimästi vastaan

Mulla on itseasiassa jotkut laulut ja runot auttanut asian käsittelyssä, tai ehkä paremmin sanottuna auttanut purkamaan tunteita ja ajatuksia.
Täällä keskenmenopuolella itseasiassa on minusta joku erillinen ketju näistä kappaleista ja runoista, joita muut jakaneet.

Nyt viimeisin aiheeseen liittyvä runo johon "törmännyt" oli perhe arten antamassa keskenmeno lappusessa.

"Lämmin valonpilkahdus
Tulevan onnen aavistus.
Enkelin siiven havinaa
Rakkaan pienen tuhinaa.
Valo ja onni suruksi muuttui,
Yhtäkkiä jotain minusta puuttui."
@ Kätilö Katja Toivonen