Suosittelen kysymään heiltä itseltään, millaista lähestymistapaa he kaipaavat asiaan: haluavatko mieluummin käsitellä ilman ulkopuolisia vai tarvitsevatko he kovasti tukea ja keskustelu/psyykkausapua lähipiiriltä.
Itselläni on matkan varrella tarpeet ja toiveet muuttuneet, mitä tulee ystävien tukeen. Aluksi puhuin asiasta todella avoimesti ja ns. kevyesti jopa puolituttujen kanssa eikä haitannut vastailla mihinkään kysymyksiin. Monen epäonnistumisen jälkeen muuttanut mieltäni aiheesta, enkä halua puhua aiheesta muun kuin mieheni kanssa. Kaikki ovat ainakin sanoneet ymmärtävänsä sen. Pahinta itselle on epäonnistumisista nousut sympatia ja tunne, että joudut oman surun lisäksi ns. kannattelemaan ystäviäsi ja vakuuttelemaan heille, että tästä jaksetaan vielä painaa eteenpäin.
