Heippa.
Tama ei taida olla kovin aktiivinen palsta, mutta tulin silti tanne avautumaan, kun talla hetkella ei ole ketaan muutakaan, jolle puhua. Luin foorumia ja ajattelin vertaistuen helpottavan oloa. Mutta taalla tuntuu kaikilla olevan vahva parisuhde taustalla ja yhteinen lapsihaave.
Jatimme ehkaisyn pois reilu kolme vuotta sitten. Ajateltiin, etta lapsella ei ole mikaan kiire. Elamassa oli paljon muitakin suuria projekteja kesken ja olihan se tavallaan vahan pelottavakin ajatus, jos oikeasti tarppaa. Pelosta huolimatta huomasin olevani pettynyt joka kerta, kun kuukautiset alkoivat. Epillereiden lopetus aiheutti kropassa aikamoisia muutoksia. Kuukautisista tuli todella runsaat ja kipeat, kierto oli tosi lyhyt, n. 20 paivaa. Sain pahan aknen kasvoihin seka ylaselkaan ja rintakehaan, vaikka ihoni oli lapsesta saakka ollut tosi hyva ja huoleton. Aloin lihoa huomaamatta akiivisesta elamantavasta huolimatta.
Yritin olla ajattelematta koko lapsiasiaa ja jatkaa normaalia elamaa. Vaihdoin tyopaikkaa ja huomasin ahdistuvani tosi paljon, kun joka kerta uuden tyokaverin tavatessa jouduin vastaamaan kysymykseen, etta ei, minulla ei ole lapsia. Moni sukulainen ja ystava lisaantyi samalla rysayksella ja huomasin purskahtavani joka kerta itkuun raskausuutisen kuullessani, vaikka kuinka yritin olla iloinen toisten puolesta. Kevaalla 2019 kiertelin kirpputorilla ja huomasin, etta en pystynyt katsomaan lasten tuotteita ja huonekaluja painkaan. Mina, joka olen aina ihastellut kaupassa pienia sukkia ja bodyja. Ymmarsin, kuinka salakavalasti ahdistus lapsettomuudesta oli hiipinyt alitajuntaan. En ollut huomannut, enka antanut sille tilaa. Paatin, etta oman mielenrauhani takia on hakeuduttava tutkimuksiin. Ehkaisyn pois jattamisesta oli kulunut kaksi vuotta.
Parisuhde voi huonosti. Lapsettomuudesta ei puhuttu. Olin burn outin partaalla oman tyoni ja kotona pyorivan yrityksen parissa. Hoidin lahes kaiken yksin. Miehen alkoholinkaytto ja saamattomuus lisaantyi. Seksielama kuoli. Mies kertoi, etta hanta ahdistaa seksi kanssani ilman ehkaisya, pelkaa etta raskaudun. Olin ikava kumppani, aina vasynyt ja itkuinen. Ehkaisyn eteen han ei kuitenkaan tehnyt elettakaan.
Jotenkin sita rammittiin puoli vuotta eteenpain. Parisuhde voi hetken jopa paremmin. Taloudellinen tilanne koheni ja miehen alkoholinkaytto vaheni. Syksylla saatiin viimein lahete ja aika hormonipolille. Mies kavi antamassa spermanaytteen, vaikka ei edelleenkaan halunnut asiasta keskustella. Itse oli tosi ahdistunut ja pelkasin, otin sairaslomaa toista ja purskahtelin itkuun milloin missakin.
Tutkimuksissa ei loytynyt mitaan selvaa syyta lapsettomuudelle. Lieva kilpirauhasen vajaatoiminta minulla, joten sain tyroksiinilaakityksen. Laakari kertoi munasarjojeni nayttavan ikaistani vanhemmalta ja suositteli hoitoihin lahtemista mahdollisimman pian, silla muutaman vuoden paasta olisi todennakoisesti jo myohaista. Olin jarkyttynyt. Miehesta en edelleenkaan saanut sanaakaan irti. Han ei kommentoinut, olisiko valmis hoitoihin.
Voin pahoin. Olin tayttamassa 30. Tajusin, etta parisuhteeni ja sen myota yhteinen yrityksemme ja unelmani oli tekemassa kuolemaa. Tajusin, etta tassa vaiheessa eroaminen tarkoittaisi sita, etta todennakoisesti tulen jaamaan lapsettomaksi. Olin aina haaveillut saavani suuren perheen. Olin lihonut 10kg ja ihoni kamalassa kunnossa, enka kyennyt edes lisaantymaan.
Parisuhde ajautui karikkoon. Miehen alkoholinkaytto lahti taysin kasista. Olin aivan yksin ajatuksineni. En halunnut puhua lapsettomuudesta tuttavilleni, joilla oli kaikilla pienia lapsia.
Puoli vuotta sitten erosimme, tai olemme ainakin asumuserossa. Haaveilen edelleen perheesta. Olen valilla yrittanyt deittailla, mutta ne miehet, jotka ovat minuun sykahdyttaneet, heilla on ollut jo lapsiluku taynna.
Eron myota vaihdoin tyopaikkaa ja joudun jalleen kertomaan jokaiselle uudelle tapaamalleni ihmiselle, etta ei, minulla ei ole lapsia. Olen alkanut valtella sukulaistapaamisia ja jopa omia tarkeita kummilapsiani, silla vaikka heidan nakeminen on ihanaa, niin kotimatkalla purskahdan aina itkuun ja olen lohduttomassa tilassa seuraavat pari paivaa. Eli olen aikalailla eristaytynyt ihmisista talla hetkella ja edelleen ajatusteni kanssa yksin. En ainakaan viela ole valmis hakeutumaan hoitoihin yksin luovuttajaspermalla. Kumppanuusvanhemmuutta olen miettinyt. En tieda.
